Olavi Uusivirta 9.11. Logomo Sunborn Live Opiskelijaliput 23,50 €
Ilmiöt
03.12.2014

Elämää kuplassa

Teksti:
Susanne Salmi
Kuvat:
Lauri Hannus

2010-luvun menestystarinan tuntevat kaikki. Se on satu internetin uudesta ajasta, joka vei vallankumouksen Pohjois-Afrikkaan ja siivitti vihreän presidenttiehdokkaan vaalimenestykseen. Silti sosiaalisella medialla on vielä monta lupausta lunastettavanaan. Täyttyvätkö ne milloinkaan?

BREAK THE INTERNET.

Sanat on painettu Paper-aikakauslehden uusimman numeron kanteen. Niiden yläpuolella poseeraa superjulkkis Kim Kardashian – alastomana ja öljyttynä, totta kai.

Internet sekosi hetkeksi, muttei sentään räjähtänyt. Reaktio tuotti kenties pettymyksen newyorkilaisen aikakauslehden toimituskunnalle, joka ilmoitti jo ennen julkaisua tahtovansa saada koko sosiaalisen median sekoamaan.

Niin tahtoo moni muukin. Some on kuin 1800-luvun Yhdysvallat: land of hope and dreams, tasavertaisten mahdollisuuksien luvattu maa.  

Ihan tavallinen kansalainenkin voi tehdä siellä mitä vain – kaataa hallituksen, pysäyttää ilmastonmuutoksen tai perustaa mediaimperiumin omaan makuuhuoneeseensa.

Ei siis ihme, että yli puolet suomalaisista käyttää yhteisöpalveluita aktiivisesti. Alle kolmekymppisistä sama osuus on lähes 90 prosenttia. Luulisi, että sellainen joukkio onnistuisi jo muuttamaan maailmaa.

Vai onko somelle sittenkin käymässä niin kuin Yhdysvalloille – että kun muutama vuosi on kulunut, moni joutuu huokaisemaan pettymyksestä?

Apostolin opetukset

Marraskuisena perjantaiaamuna maamme ylioppilaslehdet ovat kokoontuneet keskustelemaan tulevaisuudennäkymistään. Kaikilla on vähän vaikeaa: rahat ovat kortilla ja printtimedian tulevaisuus näyttää synkältä.

Onneksi paikalle on pyydetty Veikko Eranti, Aivorieha-ajatuspajan perustaja ja sosiaalisen median ystävä. Hänellä on takataskussaan pelastussuunnitelma.

”Esitän teille ehdotuksen: mitä jos lehdet haudattaisiin ja toimittajat ryhtyisivät ainoastaan twiittaamaan?” vierailija yllyttää.

Erannin sanoissa on lähes profeetallinen sävy. Sellainen puhetapa on hallittava, mikäli tahtoo työskennellä konsulttina. Yleisö vaikuttaa enemmän tai vähemmän haltioituneelta: äkkiä Twitteriin henkilöbrändiä rakentamaan!

Helsingin Snelmanninkadulla sijaitsevalla työhuoneellaan Eranti on maltillisempi. Siellä hän ei ole sosiaalisen median apostoli vaan sosiologian tutkija.  Poliittista kulttuuria ja osallistumista käsittelevä väitöskirja on vireillä ja edistyy lupaavasti.

”Ei sosiaalinen media ole mitään taikapölyä, joka tekee kaikesta hyvää, mutta se auttaa asioita organisoitumaan”, Eranti sanoo.

Hänen mukaansa some on kuin hauduttamo, jossa pienet asiat kasvavat isoihin mittasuhteisiin. Jos paikalle sattuu osumaan toimittaja, debatti voi levitä myös perinteisen median puolelle.

Malliesimerkkinä somen tarjoamista mahdollisuuksista Eranti mainitsee Lisää kaupunkia Helsinkiin -nimisen Facebook-ryhmän. Se on kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneille ihmisille tarkoitettu keskustelukanava, jonka tavoitteena on tehdä pääkaupungistamme nykyistä parempi paikka olla ja elää.

Virtuaalifoorumi tarjoaa pääsyn niiden ihmisten lähelle, joiden sylissä valta makaa. Huhujen mukaan siellä esitetyt pohdinnat saattavat päätyä kaupungin yleiskaavaan saakka. Ryhmään kuuluvat muun muassa Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri, kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikula ja kaupunginvaltuutettu Otso Kivekäs.

Hienoa! Vaan keitä ovat muut osallistujat? Kuinka vahva edustus esimerkiksi Kontulan ja Malminkartanon kaltaisilla lähiökaupunginosilla mahtaa ryhmässä olla?

Vilkaisu jäsenluetteloon paljastaa, että suurin osa keskustelijoista on ylempien sosiaaliluokkien edustajia. Ammattinimikkeet on ilmoitettu tyhjentävän tarkasti: joukosta löytyy lukemattomia opiskelijapoliitikkoja, puoluesihteereitä, kustantajia ja päätoimittajia.

Toki mukaan mahtuu myös opiskelijoita, mutta ammattikoululaiset loistavat poissaolollaan. Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto ja erinäiset taidekoulut ovat vahvasti läsnä. Myös Ressun lukion ja Helsingin Normaalilyseon kaltaiset eliittilukiot vyöryvät silmille.

Tietty status näyttäisi siis lisäävän todennäköisyyttä osallistua tämänkaltaisiin somekeskusteluihin. Se ei kuitenkaan vielä tee kenestäkään vallankumouksellista debatoijaa. Valtaosa Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän jäsenistäkin tyytyy vain seuraamaan tapahtumia sivusta.

Jotta äänensä saisi todella kuuluviin, pitäisi olla erityisen asiantunteva, nokkela tai hävytön – ja onnekas. Ajoituksella on valtava merkitys. Mielipiteitä on uskallettava viskellä ilmoille, vaikka harkinta-aikaa ei olisi nimeksikään.

Poliitikkojen peesissä

Ruotsalainen data-analyytikko Hampus Brynolf seuraa Twitter-kentän kehitystä vuosittain. Elokuussa 2014 Brynolf julkaisi datapaketin, josta selviävät Suomen seuratuimmat twiittaajat.

Top 25 -listalle mahtuu ainoastaan tahoja, joilla on ollut melkoinen status jo ennen sirkutusten aikakautta. Kärkiviisikon muodostavat isot mediat NRJ Finland ja Ilta-Sanomat, vääräleuat Tuomas Enbuske ja Arman Alizad sekä presidentti Tarja Halonen. Seuraavilta sijoilta löytyvät muun muassa Jari Sarasvuo, Kauppalehti ja Cheek.

He kaikki saavat palstatilaa myös muualta. Samat naamat kurkkivat tärkeimpien sanomalehtien sivuilta päivästä toiseen.

Ainoa yllätys on sijalle 16 rankattu räppäri Toinen Kadunpoika, jolla on analyysintekohetkellä ollut hämmästyttävät 35 400 seuraajaa. Määrä haiskahtaa pahemman kerran huijaukselta: leijonanosa seuraajista käyttää epämääräisiä, vieraskielisiä nimimerkkejä, eikä kukaan tuhansista innokkaista uudelleentwiittaa räppärin julkaisuja. Joku ilkeämielinen saattaisikin veikata seuraajien olevan ostettuja.

Tarkoittaako tämä siis sitä, ettei tavallisella tallaajalla lopulta ole mitään asiaa suosituimpien twiittaajien joukkoon?

Tohtorikoulutettava Niko Hatakka Eduskuntatutkimuksen keskuksesta ei haluaisi uskoa tilanteen olevan toivoton. Silti hänen on myönnettävä, ettei nollasta aloittavan Twitter-kansalaisen urakka ole helppo.

Hatakka tutkii parhaillaan kevään eurovaaleja käsitelleitä Twitter-keskusteluja. Lähdeaineistonaan hän käyttää Wienin yliopiston tuottamaa verkostoanalyysia. Se paljastaa, ketkä eurovaalikeskustelua luotsasivat: poliitikot, politiikan toimittajat ja muut sellaiset tahot, jotka tunnetaan yhteiskunnallisina kommentaattoreina jo entuudestaan.

Aina heidän ei tarvitse edes sanoa mitään. Mediapersooniin eivät päde samat lait kuin muihin. He saavat somessa lähes automaattisesti seuraajia, vaikkeivät itse tuottaisi juuri lainkaan sisältöä.

”Ihmisen yhteiskunnallinen asema heijastuu luonnollisesti myös verkossa. Kiinnostavuus on usein kiinni siitä, mitä tyyppi tekee työkseen ja kuinka paljon hän on esillä muualla kuin nettiyhteisössä. Joskus ihmiset seuraavat enemmän statusta kuin varsinaista sanomaa tai tekemisiä”, Hatakka kuvailee.

Eläviä esimerkkejä on helppo löytää. Kun komissaari Jyrki Katainen syyskuussa julkaisi ensimmäisen twiittinsä, yleisö vyöryi välittömästi paikalle. Yli kolmesataa ihmistä jakoi viserryksen eteenpäin, viisisataa lisäsi sen suosikkeihinsa.

Se on melkoinen saavutus neljänkymmenen merkin viestille, jonka sisältö kuuluu näin:

My first tweet ever. Good day. I’m happy.

Ulkopuolisuuden tuska

Kalifornian Oaklandissa toimii organisaatio nimeltä Digital Detox. Se tarjoaa Piilaakson teknologiaeliitille ainutlaatuisia pakopaikkoja: teknologiavapaita leirejä ja retriittejä, joilla keskitytään nauttimaan elämästä ilman älylaitteita.

Shambhala Ranch Retreat -leirillä osallistujat pääsevät kahdeksi vuorokaudeksi eroon jatkuvasta FOMO-tilasta. Lyhenne tulee sanoista Fear of Missing Out. Se tarkoittaa jatkuvan somettamisen aiheuttamaa huolta siitä, että jos unohtaa verkostonsa hetkeksi, jää välittömästi paitsi jostain tärkeästä.

Teknologiahirmut murehtivat turhaan. Tulevaisuudessa ulkopuoliseksi jääminen koskettaa aivan muita väestönosia.

Projektitutkija Juho Ruotsalainen Tulevaisuuden tutkimuksen keskuksesta kertoo, että yhteiskuntaamme uhkaa kulttuurinen eriarvoistuminen. Kun siirrymme hiljalleen kohti entistä aineettomampaa taloutta, tulee kulttuurisesta pääomasta yhä arvokkaampaa.

Pääoman kartuttaminen tapahtuu kätevästi internetissä. Siellä pärjäävät parhaiten ne ihmiset, joilla on laajat verkostot, aktiivinen luonteenlaatu ja hyvä medialukutaito. Heille se voi tietää mittavaa menestystä: somessa voittaja saa kaiken. Tunnetuimmat toimijat imaisevat suuren osan huomiosta itseään kohti.

Mutta kuinka käy niiden, jotka eivät osaa hyödyntää verkkoa esimerkiksi ammattitaitonsa kehittämiseen tai sosiaalisen identiteettinsä rakentamiseen?

”Aikaisemmin ihmiset saivat merkityksellisyyden kokemuksia esimerkiksi työstä ja kansallisesta kulttuurista. Tulevaisuudessa samoja merkityksiä rakennetaan yhä enemmän somessa tai internetissä. Jos siinä ei onnistu, se voi näkyä esimerkiksi mielenterveysongelmien lisääntymisenä”, Ruotsalainen kuvailee.

Myös yleinen tietämys yhteiskunnallisista asioista saattaa horjua. Massamedian kultakaudella uutisten seuraaminen oli helppoa: ei tarvinnut kuin avata televisio puoli yhdeksältä illalla, mikäli tahtoi pysyä perillä maailman menosta.

Tulevaisuus saattaa olla hyvin erilainen. Tarjolla on valtava määrä informaatiota, jonka suodattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi. Laatujournalismi kyllä leviää entistä laajemmalle – mutta siitä ei ole iloa heille, jotka eivät osaa etsiä tai kaivata sitä.

Samalla kiinnostus niin kutsuttuja yhteisiä asioita kohtaan saattaa horjua. Siinä missä 1900-luvun suomalaiset vielä rakensivat kansallistunnetta, kokoavat 2000-luvun somelaiset pienyhteisöjä omista verkostoistaan.

Toistaiseksi seuraukset ovat hämärän peitossa. Kehitys voi johtaa uudenlaiseen tiiviiseen yhteisöllisyyteen – tai sitten polarisoituneeseen ja entistä eriarvoisempaan yhteiskuntaan.

”Vaikuttaisi siltä, että ihmisten toiminta alkaa pyöriä yhä enemmän ja enemmän oman elämän ja elämäntapayhteisöjen ympärillä. Mitä se tarkoittaa yleiselle poliittiselle keskustelulle?” Ruotsalainen pohtii.

Sorron ikeessä

Kärjistäen: some on fantastinen organisoitumisen ja yhteydenpidon väline – mutta myös omituinen rinnakkaistodellisuus, jossa joukkosielu ahmii ihmisiä kitaansa, tasa-arvo unohtuu ja vihapuhe saa siivet.

Silti avoimen somekriittisiä mielipiteitä on vaikea yhyttää. Sellaisia laukovat lähinnä ikääntyneempien sukupolvien edustajat, jotka tarkastelevat tilannetta turvallisen etäisyyden päästä. Kenties muut eivät uskalla – onhan olemassa vaara, että somegurut alkavat nimitellä epäilijöitä taantumuksellisiksi.

Ulkomailla pidetään enemmän meteliä. Hollantilaisen Geert Lovinkin mukaan sosiaalinen media saa meidät suhtautumaan pakkomielteisesti erilaisten identiteettien ja verkostojen rakentamiseen.

”Ellemme ryhdy käsittelemään teknologiaa kriittisesti, hukumme pilveen”, Lovink runoilee.

Suorasanaisten kannanottojen ansiosta häntä nimitetään kaikissa mahdollisissa yhteyksissä nettikriitikoksi. Vasta sen jälkeen muistetaan mainita, että mies on myös arvostetun Institute of Network Cultures -tutkimuslaitoksen johtaja.

Westminsterin yliopiston sosiaalisen median professori Christian Fuchs on valmis menemään vielä pidemmälle. Hänen mukaansa sosiaalinen media on syntynyt palvelemaan lähinnä sijoittajien tarpeita.

Näin se tapahtui: kun IT-kupla 2000-luvun alussa puhkesi, oli teknologiayritysten kehitettävä jotain todella mullistavaa. Sosiaalinen media sopi tarkoitukseen loistavasti. Puhe demokratisoivasta, taloudelliselta potentiaaliltaan ennennäkemättömästä toimintaympäristöstä upposi investoijiin kuin Riku Rantalan twiitit yliopisto-opiskelijaan.

Fuchsin mukaan lopputulos on epädemokraattinen ja perustuu internetyleisön hyväksikäyttöön, jossa kapitalisti sortaa heikompaansa. Politiikan kiintotähdet keräävät miljoonittain seuraajia, kirjailija Naomi Kleinin kaltaiset vaihtoehtoiset ajattelijat joutuvat tyytymään vain murto-osaan tästä.

Suomalaistutkijat asettelevat sanansa huomattavasti varovaisemmin. Lopulta kriittinen ääni kuitenkin löytyy. Tampereen yliopiston tohtoriopiskelija Minna Saariketo vastaa kysymyksiin niin vuolaasti, että kuulijan on pinnisteltävä pysyäkseen mukana.

Mediatutkija vaikuttaa olevan aidosti huolissaan someen liittyvistä kipupisteistä.

”Kenties suurin ongelma on sosiaalisen median kaupallinen toimintalogiikka. Facebook on suurimpana yhteisösivustona pystynyt tuottamaan ajatuksen siitä, kuinka kuuluu toimia. Viimeisen viiden vuoden aikana siitä on tullut itsestäänselvyys”, Saariketo vuodattaa.

”Tutkimukset ovat osoittaneet, että Facebookia käytetään sosiaalisuuden vuoksi. Sitä tarinaa myös Facebook itse haluaa meille syöttää. Samalla pyritään piilottamaan sivuston taustalla olevat kytkökset.”

Tutkija on Fuchsinsa lukenut. Marxilaiseen riistoajattelun kelkkaan hän ei halua hypätä, mutta jotain samaa hänen pohdinnoissaan on. Saarikedon mukaan yhteisöpalvelujen rakenteet imaisevat somen käyttäjät siinä määrin sisäänsä, ettei niitä osata enää kyseenalaistaa.

Se ei oikeastaan ole mikään ihme. Vastarintaa on vaikea tehdä, kun mitään parempaa ei ole tarjolla.

Facebookin ylivallasta huolestuneet voisivat toki siirtyä esimerkiksi avointa lähdekoodia hyödyntävään Diasporaan, mutta vaihtoehto ei ole kovin houkutteleva. Palvelulla on koko maailmassa noin kaksi miljoonaa käyttäjää.

Facebookin 864 miljoonaan päivittäiseen käyttäjään verrattuna määrä on mitätön.

Mikä pahan tappaisi?

Kun Veikko Erannilta kysyy Facebookin tulevaisuudesta, vastaus on epäröimätön: sivusto ei tule kuolemaan koskaan.

Mutta yhteisöpalvelu ei ole mitään ilman käyttäjiään. Jos yleisö äänestää jaloillaan, palvelu tuhoutuu. Siksi Minna Saariketo toivoo, että käyttäjät havahtuisivat Facebookin epäkohtiin. Se pakottaisi sivuston muuttamaan toimintatapojaan.

”Olen odottanut, milloin tulee vastaan se raja, että käyttäjien mitta on täysi. Käyttöominaisuuksiin ja eettisiin kysymyksiin liittyvät ongelmat ovat karkottaneet joitain käyttäjiä, mutta todellista vyöryä ei ole saatu aikaan”, Saariketo pohtii.

Silti hän haluaa uskoa, että jonain päivänä asiat muuttuvat: joku kehittää niin trendikkään ja hyvin toimivan median, että Facebook unohtuu. Parhaassa tapauksessa uusi media olisi epäkaupallinen – tai edes kysyisi käyttäjiltään, saako heistä kerätä tietoa.

Sellainen kehityssuunta saattaa olla työn ja tuskan takana. Ajan henkeen kuuluu ottaa jokainen innovaatio riemuiten vastaan ja ihmetellä jälkikäteen, miksi omat henkilötiedot leviävät maailmalla.

Saariketo löytää monta esimerkkiä siitä, kuinka kritiikittömästi yhteiskunnassamme suhtaudutaan teknologiaan: Euroopan digitaalistrategia, jossa teknologia nähdään kirkasotsaisesti talouden pelastajana. Peruskoulujen tvt-strategiat, joita pusketaan vauhdilla eteenpäin pysähtymättä miettimään seurauksia. Mediakasvatus, joka keskittyy lähinnä sisältöihin ja unohtaa teknologian.

Jos nämä asiat muuttuvat, se tapahtuu hitaasti. Tilanne muuttuu vauhdikkaaksi vasta siinä vaiheessa, jos kupla joskus puhkeaa.

Mallia voi ottaa Arkadianmäeltä, jossa sosiaalinen media käy kuumana. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki kansanedustajat ovat jollakin tavalla mukana sosiaalisessa mediassa. Jopa 71-vuotias varapuhemies Anssi Joutsenlahti bloggaa lähes päivittäin.

Miten päätöksentekijät ehtivät syventyä verkon ihmemaailmaan? Eikö heillä olisi muutakin tekemistä?

”Some on kuin crackia. Se vie kaiken ajan. Mutta kyllä ihmiset, jotka ovat niinkin kiireisissä hommissa kuin poliitikkoina, oppivat oman ajankäyttönsä hallinnan”, Eranti vakuuttaa.

Vilkaisen kansanedustaja Maria Guzeninan Twitter-sivua ja näen kymmenen Paavi-aiheista twiittiä. Ne kaikki on julkaistu samana päivänä.

Selaan komissaari Kataisen Instagram-kuvia. Sen jälkeen tiedän, mitä entinen pääministerimme mieluiten syö, sillä joka kymmenennessä kuvassa esiintyy ruoka-annos.

Twiittaan Pekka Saurille. Joku tylsistynyt käyttäjä merkitsee viserrykseni suosikkeihinsa.

Muutama minuutti minun ja poliitikkojen aikaa on tuhlattu. Algoritmit raksuttavat: jokunen tiedonjyvänen on jälleen aloittanut matkansa läpi tietoverkon. Yhteisöpalvelut rikastuvat parin klikkauksen verran.

Eikä internet ole vieläkään räjähtänyt.

Keskustelu jatkuu Twitterissä. Toimittaja etsii onneaan nimimerkillä @susannesalmi.