Essee
27.04.2022

Huippusuorituksia, dollareita ja imagon pesua

Teksti:
Ville Malinen
Kuvat:
Toimitus

Tuijotan työkaverin puhelimesta, kuinka Iivo Niskanen raivoaa viimeiset metrit räkä poskella Pekingissä. Nyt tulee muuten kultaa. Tilanne oli sama liki neljätoista vuonna sitten, kun näin sattumalta televisiosta, miten Satu Mäkelä-Nummela toi saman kaupungin kesäolympialaisista Suomen ainoan kultamitalin.

 

OMAA VOITONRIEMUANI hillitsi kummallakin kerralla olympialaisia edeltänyt kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen kritiikki. Kiinan 2008 olympiakisojen järjestämistä puolsivat järjestäjien kyvykkyyden ohella ihanne siitä, että suurtapahtumien myöntäminen parantaisi myös poliittisesta ja humanitaarisesta näkökulmasta kritiikkiä saaneiden isäntämaiden tilannetta.

Useisiin eri urheilutapahtumien järjestäjämaihin on liittynyt viimeisen 15-20 vuoden ajalta kysymyksiä humanitaarisista seikoista, poliittisista jännitteistä tai muuta suhmurointia. Qatar, Venäjä, Brasilia ja Saudi-Arabia ovat olleet eräitä, puhumattakaan lajien menneiden vuosien lahjusepäilyistä. Tänä vuonna Venäjä on hyökkäystoimiensa vuoksi suljettu ulos liki kaikesta järjestäytyneestä urheilutoiminnasta ja ohjukset ovat räjähdelleet Saudien F1-kisan yhteydessä. Kotimaan Olympiakomitean häirintäskandaalien seuraukset on ulottuneet puoluepolitiikkaan asti.

Suuret urheilutapahtumat ovat niin monisyinen ilmiö, että asiaa voisi lähestyä poikkitieteellisesti useamman tiedekunnan oppiaineesta. Niihin liittyy inhimillisten rajojen rikkomisen ohella symbolista arvoa, kulttuurista identifioitumista, taloudellisia resursseja ja pääomien liikettä sekä poliittisia intressejä ja vallankäyttöä unohtamatta teknologian saavutuksia.

Suurtapahtumien luvut ovat vakuuttavia. Esimerkiksi vuoden 2018 jalkapallon MM-kisoilla Venäjällä oli FIFAN mukaan yhteensä 3,572 miljardia katsojaa – liki puolet maailman väestöstä. Lippuja myytiin yli 2,4 miljoonaa kappaletta, ja voittoja taottiin liki 5,36 miljardia dollaria.

Luvut eivät tule ilmaiseksi. Esimerkiksi Yle uutisoi vuonna 2015 Hollannin päätöksestä julkistaa FIFA:n asettamat kisojen ehdot, joiden perusteella maa päätti perääntyä vuoden 2018 kisojen järjestämisestä. Näitä olivat muun muassa täysi verovapaus FIFA:lle, sen tytäryhtiöille sekä yhteistyökumppaneille. Tämän vuoden talviolympialaistenkin kohdalla useat kandidaatit heittivät pyyhkeen kehään järjestämisen kalleuden ja vaivan vuoksi.

 

URHEILUN SUURTAPAHTUMIEN funktio on kasvaneiden järjestämiskulujen ja tavoiteltujen voittojen myötä siirtynyt yhä useammin spektaakkelien ja imagopolitiikan suuntaan sellaisille maille, joilla on resurssien ohella syy parantaa mainettaan. Tilanne ei ole uusi, vaan urheilun ilosanoman ohella taloudelliset syyt ovat menneet pitkään käsi kädessä kansallisen imagon kiillottamisen kanssa.

Jo ensimmäisen modernit olympialaiset Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) toimesta vuodelta 1894 Ateenassa juontavat ajankohtaan, jota teollistumisen ja länsimaiden hyvinvoinnin kasvun ohella leimasivat nationalismi sekä eri kansojen kyvykkyys maailmannäyttelyineen. Ei ole tuulesta temmattua, että Suomi aikoinaan juostiin maailmankartalle, ja sittemmin ajettiin ja pelattiin. KOK piti pitkään kiinni amatööriperiaatteesta sekä tehtävästään urheilun ja hyvinvoinnin edistäjänä.

Lajiliittojen ideaaleista huolimatta ongelmat ovat harvemmin loistaneet poissaolollaan. Eri lajien kisat ovat toimineet näyteikkunoina ja valkopesun messuina 1900-luvun alkupuolelta tähän päivään.

Italian 1934 ja Argentiinan 1978 kotikisojen jalkapallon maailmanmestaruudet saavutettiin vähintäänkin kyseenalaisissa autoritaarisissa olosuhteissa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto boikotoivat vuoron perään toistensa olympialaisia 1980 ja 1984, ja Meksikon olympialaisia 1968 varjostivat hallituksen joukkojen ampumat protestoivat opiskelijat. München 1972 muistetaan maailmalla terrori-iskustaan, ja Berliinin 1936 kisojen taustamotiivit olivat aivan muualla, kuin solidaarisen kilpailuntapahtuman järjestämisessä. Etenkin olympialaisista on muodostunut isännöiville valtioille näytönpaikkoja, ja lajeissa menestyminen on edustanut suurvaltojen symbolista kilpailua.

Tapahtumiin reagointi on suhteellista. Etelä-Afrikan F1-kilpailu poistettiin kisakalenterista vasta vuoden 1985 jälkeen kiihtyneiden boikottien ja protestien myötä. Vastaavasti nykyään sarjan, jonka kaupalliset oikeudet ovat yhdysvaltalaisella Liberty Medialla, ei esimerkiksi ollut koronatappioiden jälkeen ongelma tehdä pitkää sopimusta Saudi-Arabian kanssa kilpailun järjestämisestä maiden välisistä jännitteistä huolimatta.

 

YKSITTÄISTEN URHEILIJOIDEN kannanotot eivät ole harvinaisia, oli kyse selvästä eleestä tai tahattomista letkautuksista, jotka voivat paljastaa piileviä jännitteitä. Jääkiekkoilija Jaromir Jagrin pelinumero 68 ei ole sattumaa Prahan kevään 1968 kanssa. Valokuvasta Tommie Smithin ja John Carloksen Black Power -eleestä Meksikon olympialaisissa 1968 tuli välittömästi ikoninen. Kiinalaisuimari Fu Yuanhuin harmiton heitto kuukautisistaan vuoden 2014 Rion olympialaisissa mursi naisurheilijoihin kohdistettuja tabuja.

Kaikesta huolimatta, ja osittain näistä syistä, suurtapahtumat kiinnostavat ihmisiä ja herättävät vahvoja tunteita saavutusten, suurten tarinoiden ja näyttävyyden muodossa. Suuri muutos kisojen seuraamisessa tapahtui 1970-1980-luvulla, kun esimeriksi sekä KOK että kansainvälisen autoliiton FIA:n alaisuudessa ollut F1-sarja rämpivät taloudellisesti: voittoa ei tullut ja kulut kasvoivat. Samaan aikaan urheilun funktio sen itseisarvon ja nationalismin sijaan alkoi liukua yhä enemmän kohti televisioitunutta, kulutettavaa viihdettä oheistuotteineen.

Kummankin kohdalla pelastukseksi koituvat sponsorisopimukset ja rahakkaat televisio-oikeudet. Aate koki lievän konkurssin, mutta lajitoiminnat pelastuivat ison rahan myötä.  

Viihteellistetyn urheilun symbolista arvoa ei voi kiistää, eikä sen olemusta itsenäisenä kulttuurin muotona. Identifioituminen ja suuret tarinat vetoavat ihmisiin taustasta riippumatta. Esimerkiksi omalta aikakaudeltaan suunnatonta medianäkyvyyttä nauttineet Diego Maradona, Michael Jordan, Ayrton Senna tai Williamsin siskokset ovat maailmanlaajuisia kansallissankareina ja menestyksen symboleita, mutta myös taipuneet kulutuskulttuurin tuotteiksi nimikkolenkkareista avaimenperiin. Populaarikulttuurissa elokuvat kuten Tulivaunut, Kelkkajengi, Miracle ja Rush ovat dramatisoituja kertomuksia kamppailusta menestyksen eteen, mikä vaatii uhrauksensa.   

Samaistuminen tarve ei kumpua tyhjästä. Esimeriksi Nick Horbyn romaani Hornankattila käsittelee liki uskonnollista vakaumusta jalkapallojoukkue Arsenalia kohtaan, mikä limittyy protagonistin kaikkien ihmissuhteidensa rinnalle. Futishuliganismi on taas ääriesimerkki yhteisöllisyyden tarpeesta, jonka taustalta löytyy niin kulttuurisia kuin sosioekonomisia ja poliittisia motiiveja.

Urheilun suurtapahtumiin liitetyn eksessiivisyyden, häikäilemättömän voitontavoittelun ja eettisten dilemmojen myötä on aiheellista kysyä, että onko niitä nykymuodossaan enää mielekästä järjestää. Silkalla tykkilumella tehdyt laskettelupaikat, väestöjen pakkosiirrot kisakylien tieltä, jätevuoret, ja tarpeettomiksi jääneet kisakylät mietityttävät.

 

KILPAILUN KUNNIALLISUUTTA syövät iänikuiset doping-käryt ovat edelleen läsnä testikontrollista huolimatta. Sankaritarinoiden varjoihin ovat myös jääneet ammattiurheilun varjopuolet loukkaantumisista uranjälkeisiin yksityiselämän ongelmiin, kun arki alkaa tyhjän päältä.

Ongelmat liittyvät lisäksi tapahtumien välittämiseen. TV-oikeuksien hinnoittelu lähti lapasesta 1990-luvulla: kasvanut kilpailu oikeuksista johti hintojen nousuun ja lopulta siihen, että ne veivät varmemmin konkurssiin kuin toivat voittoa. Ihmisillä on myös yhä enemmän mahdollisuuksia viihteensä suhteen, mutta urheilu tapahtumineen luo edelleen median välityksellä yhteisöllisyyttä ja muistoja, ja on siten kanavapakettien myyntivaltti. Raha ratkaisee usein, mutta sekin taipuu moraalille viimeistään silloin, kun kellään ei ole varaa sijoittaa tapahtumaan, jota vääjäämättä paheksutaan globaalisti.

Tätä vasten mieleeni tulee urheilukomedia Lämäri, jossa konkurssikypsä jääkiekkojoukkue saa uutta virtaa ja katsojansa takaisin, kun joukkue keskittää voimansa tappeluihin ja kieroiluun. Väkivallasta tulee tavoite, jota yleisö janoaa. Urheilun aatteen kadottua viihteen ja rahan tieltä ei ole enää mitään väliä, mitä hallissa tapahtuu. Tilanne on kuin J.G. Ballardin kirjoittamista kulutusta, väkivaltaa ja nautintoa vaalivista dystopioista. Tämän tajuaa loppuottelussa menoon kyllästynyt joukkueen tähtipelaaja, joka luistelee kesken valtavan joukkotappelun jäälle ja aloittaa yleisön riemuksi koomisen striptease-esityksen, jota tappelupukarit eivät voi käsittää - ”hän pilaa lajin!”.

Triviana mainittakoon lopuksi eräs antiikin Kreikan liikuntaideaali: alastomuus. Spektaakkelin murtamisen välineenä viuhahtaminen stadioneilla on edelleen vähintäänkin tehokas ja aseistariisuva metodi. Näitä vasten on hyvä välillä miettiä, että kuka pelaa ja kelle, ja ken katsoo mitäkin ja miksi.