Ilmiöt
31.01.2020

Ilmastohätätila, vapputonni vai äärikeskustalainen liittovaltio? Kolme skenaariota tulevaisuuden Suomesta, jota hallitsee yksi puolue ja yksi supertietokone

Teksti:
Roope Kinisjärvi
Kuvat:
Inari Sandell

On juhlapäivä. Ravintola Koulun sisäpihalla kilistellään 120 vuotta täyttävälle sosiaalidemokraattiselle puolueelle.

Liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin pitää puheen. Hän esittelee sosiaali­demokraattista utopiaansa kuuden tunnin työpäivästä ja nelipäiväisestä työviikosta. 

Reaktio on odotettu. Taloustieteilijät, poliitikot ja päätoimittajat rientävät tyrmäämään puheet haihatteluksi. 

Yhteiskunnallista tulevaisuuskeskustelua hallitsevat dystopiat. Ilmastonmuutos, konfliktit ja talouskriisit vievät palstatilaa, ja myönteisiä visioita tulevaisuudesta on vaikea löytää.

”Koko työmarkkina muuttuu lujaa vauhtia, ja sen muutoksen perässä eivät työmarkkinamekanismit pysy. Joka tapauksessa on selvää, että työtunteja tulee lisätä eikä vähentää”, Aamulehden pääkirjoitus toteaa. 

Puoli vuotta myöhemmin Antti Rinteen ”tulevaisuushallitus” kaatuu. Marinista tulee tasavallan historian nuorin pääministeri. 

On aika lunastaa lupaukset.

Hallitusohjelmassa tavoitellaan 75 prosentin työllisyyttä. Korkeimmillaan työllisyys on ollut vuonna 1962, 74,6 % – samaan aikaan työttömiä oli vain 1,3 prosenttia. Käytännössä Suomessa oli täystyöllisyys. 

Tavoite on siis jo nyt utopiaa, joten miksi tyytyä siihen? Sosiaalidemokraatit ovat olleet aina työläisten asialla, miksi ei tavoitella täystyöllisyyttä? 

Me voimme rakentaa uuden yhteiskunnan. 

Meillä on teknologia!
 

Chilessä elettiin tulevaisuutta jo 1970-luvulla. Presidentti Salvador Allende vannoi virkavalansa ensimmäisenä demokraattisesti valittuna marxilaisena valtiopäämiehenä syyskuussa 1970.

Chileläinen tie sosialismiin ei alkanut punakaartien rynnäköllä La Monedan presidentinpalatsiin, vaan koodarien marssilla yhteiskuntasuunnittelun eturintamaan. 

Muutoksen kärjessä oli Cybersyn-niminen utopistinen teknologiaprojekti – sosialistinen digiloikka. Hanke hyödynsi kybernetiikkaa yhteiskuntasuunnittelussa. Tavoitteena oli ohjata koko Chilen teollisuustuotantoa. 

Cybersynin hermoston muodostivat 500 Telex-konetta, jotka oli sijoiteltu ympäri Chileä tehtaisiin. Sieltä ne syöttivät kahteen keskustietokoneeseen jatkuvasti dataa tehtaiden tuotannosta, raaka-aineiden riittävyydestä, työtunneista ja niin edelleen. 

Reikäkorteilla toimineet keskustietokoneet analysoivat tietoja ja pyrkivät optimoimaan tehtaiden tuotannon simulaatioita ajamalla. Laskelmien perusteella hallituksen virkamiehet, insinöörit ja tiedemiehet pystyivät tekemään tuotantoa koskevia päätöksiä. 

Nämä teknokraatit valvoivat kaikkea futuristisesta operaatiohuoneesta, joka oli monitoreineen kuin suoraan Star Trekistä.

Cybersynin tarkoitus oli korvata jäykkä ja hidas byrokraattinen päätöksenteko automatisoinnilla ja asiantuntijatiedolla.

Se oli väline sosialistisen suunnitelmatalouden toteuttamiseksi maassa, jota riivasi köyhyys ja alikehittyneisyys. Suunnitelmatalouden piti ratkaista raaka-ainepula ja nopeuttaa teollistumista.

Jos puoli vuosisataa sitten Chile pystyi rakentamaan Cybersynin kaltaisen järjestelmän, sen luulisi onnistuvan myös 2020-luvulla valtiossa, joka on ollut pitkään informaatioteknologian edelläkävijä.

Miltä tulevaisuus voisikaan näyttää, jos Suomen hallituspuolueet asentaisivat vastaavan supertietokoneen omaan toimistoonsa, ja niillä olisi kaikki valta? 

Matka uuteen aikaan alkaa Hakaniemen torilta. Kampeamme käyntiin nykyajan sammon, CYBERSYN 2020:n.
 

SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm on ensimmäisten joukossa ihastelemassa uutuuttaan kiiltävää ihmelaitetta. Se on asennettu vähin äänin puoluetoimiston takahuoneeseen. 

Uusi innovaatio on Rönnholmin mieleen, onhan hän johtanut puolueen ohjelmatyötä ja uudistanut demareiden ummehtunutta imagoa.

Entinen mainostoimiston mies tulee nopeasti sinuiksi kybersammon kanssa. Se on saatava suoltamaan kotipitoja, myötäviä ja syötäviä Pohjolan kansalle.

Viime vuosikymmenen lopulla blogosfäärissä oli kohistu täysin automatisoidusta luksuskommunismista. Utopiasta, jossa automatisaatio vapauttaa ihmiset viimein palkkatyön kahleista: ei huolta perustoimeentulosta, asunnosta, koulutuksesta tai terveydenhuollosta.

Robotit vievät työt, mutta se onkin hyvä asia, sillä vähenevä työ lisää kaikkien vapaa-aikaa ilman materiaalisen hyvinvoinnin menetystä.

Täysin automatisoitu luksuskommunismi olisi kuitenkin liian rajua maltillisille suomalaisille, joten Marinin hallitus alkaa tavoitella alkuperäisestä ideasta vesitettyä täysin automatisoitua luksussosialidemokratiaa.

Koska kaikkia Suomen puolueita haukutaan sosiaalidemokraattisiksi, demarien on aika erottua ja korottaa panoksia.

Vuoden 2019 alussa julkistettu demarien tulevaisuusohjelma tulee hyötykäyttöön. Viimeksi SDP uskalsi haaveilla vuonna 1903, kun Forssan ohjelma julkistettiin.

Suuri osa tuohon ohjelmaan kirjatuista tavoitteista saavutettiin viimeistään 1960-luvulla: yleinen äänioikeus, julkinen terveydenhuolto, progressiivinen verotus ja kahdeksan tunnin työpäivä. Sen jälkeen demarit nostivat jalat pöydälle, ja ovat nauttineet valtionhoitajapuolueen asemasta. 

Vaikka SDP antoi viimeistään Paavo Lipposen kaudella periksi uusliberalismille, on Marinin johtamassa sukupolvessa uutta punaista hehkua. 

Tulevaisuusohjelmatyöryhmän kokouksissa on nähty Mauno Koiviston bernsteinilaissosialistinen haamu.

Koiviston oppi-isän Eduard Bernsteinin mukaan sosiaalidemokratialle tärkeintä ei ole päämäärä, siis sosialistinen järjestelmä, vaan liike kohti sitä. Jaloista periaatteista voidaan tinkiä, kunhan asiat paranevat. Kyllä se siitä.

Hakaniemessä puoluesihteeri Rönnholm kokoaa valtakunnan parhaat koodarit ohjelmoimaan CYBERSYN 2020:een uudet perusasetukset. Tavoitteena on tehdastuotannon optimointi, mutta sille on asetettava rajat.

Cybersynin tavoitteiksi määrätään täystyöllisyys, tuloerojen tasaaminen ja vapputonni eläkeläisille.
 

Siinä missä täysin automatisoidun luksuskommunismin tavoitteena on lakkauttaa palkkatyö, luksussosiaalidemokratia haluaa antaa sitä kaikille.

Ammattiyhdistysliikkeeseen koplattu SDP ei ole koskaan kannattanut perustulomallia sosiaaliturvassa, kuten ideologiset naapurinsa vasemmistoliitto ja vihreät. Demareille työ on parasta sosiaaliturvaa, ammattiliitotkin saavat lisää jäseniä.

Lyhennetty työaika tarkoittaa kuitenkin pienempää palkkaa. Demarit kaivavat vanhasta pelikirjastaan tutut taktiikat käyttöön: tulopoliittinen kokonaisratkaisu! 

Kolmikantaneuvotteluissa ammattiliitot junttaavat läpi roimat palkankorotukset. Valtio tarjoaa keskiluokalle veronkevennyksiä. Pääomatuloveroa nostetaan reippaasti ja korkeimmissa tuloluokissa veroastetta korotetaan lähemmäs 70 prosenttia. 

Kapitalistilta kyllä löytyy pääomaa jaettavaksi työläisille, varsinkin kun ollaan isänmaan asialla. Tällä kertaa talkoisiin osallistuvat ihan kaikki – paitsi tietenkin elintärkeät yleishyödylliset työmarkkinajärjestöt, jotka saavat edelleen pitää verovapautensa.

Luksussosialidemokratiassa sosiaaliturvaa tarvitsevat vain ne, jotka eivät voi käydä töissä: sairaat, vammaiset, lapset, opiskelijat ja eläkeläiset. Pienentyneet sosiaaliturvamenot mahdollistavat kansaneläkkeen korottamisen. Antti Rinteen vappusatanen paisuu lopulta tonniksi. 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


 

Samaan aikaan kun Chilessä haaveiltiin tuotantoprosessien optimoinnista ja yhteiskunnan rationalisoinnista, maailman toisella laidalla Suomessa yhteiskuntasuunnittelu oli jo täydessä vauhdissa.

Sotien jälkeisen jälleenrakennuskauden säännöstelypolitiikka korosti tehokkuutta ja järkiperäisyyttä. Talousteoreettiselle keskustelulle ei ollut juuri sijaa. 

Suomea alettiin johtaa kuin yritystä. Suunnitelmallinen talouspolitiikka sulautettiin markkinatalouteen. Sosiaalipolitiikan ja yhteiskuntasuunnittelun avulla rakennettiin hyvinvointi­valtioutopiasta todellisuutta. Kehityksen airueena toimivat yhteiskuntatieteilijät, makrotaloustieteilijät ja arkkitehdit. 

Poliitikot eivät näe eettisiä ongelmia tieteelliseen tietoon perustuvassa päätöksenteossa, jos sen päämäärä on hyvä, arvioi Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mona Mannevuo.

Asiantuntijavalta eli teknokratia usein typistää yhteiskunnallisen arvokeskustelun ja politiikan vain yhteisten asioiden hoitamiseksi. 

”Jos rationalisoinnin tavoitteena on kasvattaa kansakunnan potentiaalia, siinä on vaikea nähdä haittapuolia”.

Sama pätee niin kutsuttuun tuuppauspolitiikkaan. Käsitettä popularisoineiden Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin mukaan tuuppauksella ihmisten käytöstä yritetään muokata haluttuun suuntaan ja ennakoitavammaksi, sillä ihminen ei suinkaan ole rationaalinen toimija.

Tuuppaus on pehmeää vallankäyttöä: kansalaisten toimintaa yritetään kontrolloida huomaamattomasti, sen sijaan, että heitä suoraan pakotettaisiin mihinkään.

Massojen käyttäytymisen muokkaaminen vaatii paljon dataa. Sitä kerätään meistä jo nyt valtavia määriä puhelimien, aktiivirannekkeiden ja sovellusten avulla. Valtiot keräävät tietoa kansalaisten käyttäytymisestä erilaisten sosiaalisten kokeilujen avulla.

Mannevuon mukaan Sipilän hallituksen perustulokokeilussa oli osaltaan kyse siitä: kokeilu tuotti arvokasta dataa ihmisten käyttäytymisestä, kun heille annetaan ”ilmaista” rahaa.

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että tuuppauspolitiikka hämärtää valtiojohtoisen kontrollin ja yksilönvapauksien rajoja.
 

Kontrollin ja yksilönvapauksien yhteensovittaminen olivat myös alkuperäisen Cybersyn-projektin tavoitteina. Projekti perustui kybernetiikkaan, ”ohjauksen tieteeseen”. Se tutkii erilaisia järjestelmiä ja niiden viestintää, sekä miten järjestelmiä voidaan valvoa ja kontrolloida. 

Myös Neuvostoliitto sovelsi kybernetiikkaa suunnitelmatalouden toteuttamiseksi. Rautaesiripun takaisen järjestelmän ongelmaksi muodostui siihen syötetyn datan laatu. Suunnitelmat menivät pieleen, koska järjestelmään syötetty tieto oli huonolaatuista. 

Se sisälsi kansallisesti toteutetun sosialistisen vallankumouksen suurimman ongelman. Data oli alistettu palvelemaan politbyroon valtarakenteita. Jos tuotantotavoitteisiin ei päästy, vääristeltiin dataa niin, että tavoitteet täyttyivät. 

Tilastoihin perustuvan suunnittelun ongelmana on myös se, että data on aina jossain määrin vajaata. Kaikkia yhteiskunnan muuttujia ei ole mahdollista ottaa huomioon. Siksi myös Cybersyn keskittyi vain teollisuustuotantoon, josta saatava data on melko yksinkertaista ja helposti saatavilla. 
 

Teollisuuteen nojaa myös tulevaisuuden keskusta.

Katri Kulmunin I hallituksen ohjelma julistaa: ”Teollistamisohjelma tulisi käsittämään ensi sijassa Pohjois-Suomen luonnonrikkauksien käyttöönottamisen, Pohjois-Suomen teollistamisen sekä siihen liittyvänä tieolojen parantamisen ynnä Pohjois-­Suomen maatalouden laajentamisen niin, että elintarvikkeet lisääntyvälle väestölle saataisiin alueen omasta piiristä.”

Se on suora lainaus Urho Kekkosen vuonna 1952 ilmestyneestä kirjasta Onko maallamme malttia vaurastua?

Erityisavustajat ovat ahkeroineet Apollonkadulla keskustan puoluetoimiston kellarissa. Arkiston pölyiseltä hyllyltä on löytynyt toinenkin kiehtova kirja, Avaus äärikeskustaan.

Sen kirjoittajat Juha Kuisma ja Alpo Rusi vaativat vuonna 1980 kansallisen identiteetin ja hyvinvointivaltion rakentamisen jatkoksi kolmatta kansallista projektia: irtautumista teknis-taloudellisesta tavarataloudesta ja uuden tien löytämistä kapitalismin ja sosialismin välistä. 

”Mekaaniseen koneanalogiaan nojaava ihmiskuva ei sovellu yhteiskunnallisen eikä ihmistä koskevan tilannetiedon perustaksi”, Kuisma ja Rusi julistavat teoksen johdannossa. 

Nykykeskusta on vieraantunut kauas alkiolaisista ja talonpoikaisista ihanteistaan. Puolue on muuttunut poliittisten suhdanteiden risti­aallokossa rimpuilevaksi troolariksi, joka kuopii nuottaansa kannatuksen rippeitä pohjamudista. Samalla ympäröivä vesi muuttuu sameaksi liejuksi.

Keskustan ideologia heittelehtii vasemmalta oikealle, kun se yrittää pitää itsensä relevanttina vaihtoehtona tyhjenevän maaseudun äänestäjille.

Vaikka Kuisma ja Rusi kritisoivat mekaanista ihmiskuvaa, on puolueen turvauduttava näin suuressa projektissa uusimman teknologian apuun.

Juha Sipilä lennättää Cessnalla puoluetoimistolle autotallissaan nikkaroimaan kyberkakkaran. Sen lehdille on nakuteltu keskustan CYBERSYN 2020 -projektin teesit: hajauttaminen, omavaraisuus ja kilpailukyky. Näistä aineksista aletaan muokata uutta äärikeskustaa.
 

Keskusta on läpi historian vaalinut valtion omavaraisuutta ja liittänyt ihmisen maahan, joka tarjoaa vaurautta ja hyvinvointia. Suomalainen viljelijä on keskustan sankari, joka ruokkii kansan ja pitää huolta, että suomalaiset pysyvät riippumattomina ulkopuolisesta avusta.

Nälkämaan laulussakin uhmakkaasti julistetaan: ”raukat vain menköhön merten taa!” 

Keskustan ideologinen isä Santeri Alkio kirjoitti vuonna 1926: 

”Ihminen on vietävä uudestaan maalle. Opetettava hoitamaan itseään. Karkoitettava hänestä työn pelko ja koreutta sivistyksenä pitämisen erehdykset. Ihminen on maan sukua. Vain sen kanssa välittömässä yhteydessä ollen pysyy hermosto kunnossa, mieli älyllisesti tasapainossa ja pystyy harkitsemaan tekojensa arvoja.”

Tätä omavaraisuutta varjelee myös keskustalainen CYBERSYN 2020. 

Kyberajan äärikeskusta aikoo kääntää kaupungistumisen suunnan. Kuolevat kyläyhteisöt herätetään henkiin. Muuttotappiokuntiin siirtyville lapsiperheille jaetaan ilmaisia tontteja ja starttirahaa.

Maakuntiin ohjataan teollisuusinvestointeja. Helsingissä, Turussa ja Tampereella asuvat joutuvat maksamaan erityistä kaupunkiveroa.

Valtionhallintoa hajautetaan ja tehtäviä siirretään 18 maakunnalle. Cybersyn optimoi väestön jakautumisen ja laskee kannustimet, joilla ihmiset ohjataan sinne, missä heille on tarvetta. 

Kulmunin keskusta lupaa töitä kaikille, ja töitä tosiaan riittää. Keskusta junttaa läpi valtavat teollisuuden investointiohjelmat, maakuntahallinnon ja verouudistukset.

Muuttoliike kääntyy kaupungeista takaisin maalle, vaikka kaikki luulivat, että se ei olisi enää 2020-luvulla mahdollista.

On mentävä sinne, missä töitä on. Investointiohjelmat synnyttävät kymmeniä tuhansia uusia työpaikkoja Pohjanmaan maatiloille, Kainuun paperitehtaisiin ja Lapin kaivoksiin. 

Suomesta tehdään liittovaltio ja Jyväskylästä sen hallinnollinen pääkaupunki. Keskustapuolueen vuosikymmeniä kestänyt toivioretki saadaan päätökseen joka niemessä ja notkelmassa. 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


 

Ajassamme tarvittaisiin lisää utopioita, esittää Mikko Dufva. Hän työskentelee tulevaisuusasiantuntijana Sitralla, Suomen itsenäisyyden juhlarahastossa. Sitra tutkii yhteiskunnallisia muutoksia ja megatrendejä sekä kehittää toimintamalleja yhteiskunnan kehittämiseksi.

Poliittiset puolueet eivät utopioita juurikaan tarjoa, vaan tulevaisuuden visiointi on ulkoistettu teknologiayrityksille, viestintätoimistoille, ajatushautomoille ja viihdeteollisuudelle. Puolueilla ei yksinkertaisesti ole aikaa rakennella pilvilinnoja. Toisaalta parempaa tulevaisuutta maalailevia puheita pidetään helposti höttönä. 

”Ne eivät vielä tällä hetkellä ole osa keskustelukulttuuriamme ja sen takia niitä ei osata käsitellä. On paljon helpompaa laskea leikkiä utopioista kuin sitten pohtia oikeasti, että mitä me halutaan”, Dufva arvioi.

Se, että Sanna Marinin visiota nelipäiväisestä työviikosta pidettiin joissain piireissä epärealistisena haihatteluna, kertoo Dufvan mielestä yhteiskunnallisen mielikuvituksen heikentymisestä. 

”Eihän sellaista utopiaa ole yhtään vaikeaa kuvitella. Mehän elämme sellaisessa maailmassa, jossa monet utopiat, kuten peruskoulu-uudistus, nykyinen hyvinvointivaltio tai viiden päivän työviikko ovat jo toteutuneet.”

Teknoutopioissa ihanneyhteiskunnat harvoin syntyvät valtion ohjauksessa, pikemminkin päinvastoin. Niissä teknologia mahdollistaa täydellisen yksilönvapauden toteutumisen ja ihmislajin parantelun. 

”Jos ymmärretään utopia sellaisena, että tässä on yhteiskunnan pohjapiirrustus, se on helposti tosi autoritaarinen ajatusmalli.” 

Utopioiden tehtävänä onkin pohjapiirrustuksen sijasta pohtia, mitä pidetään hyvänä yhteiskuntana ja mihin suuntaan yhteiskuntaa olisi kehitettävä. 

”Kyse on loppujen lopuksi siitä arvokeskustelusta, että mitä pidetään tärkeänä, mikä on toivottava tulevaisuus, ja kenen kannalta ja millä kriteereillä se on toivottava.”

Utopioilla on edelleen paikkansa yhteiskuntakritiikkinä. Ne paljastavat nykytilanteen ongelmia ja puutteita sekä ehdottavat sille vaihtoehtoja. Vallitsevaa järjestelmää on mahdotonta muuttaa ilman unelmia ja utopioita toisenlaisesta tulevaisuudesta. 
 

Kaikille pitäisi olla jo selvää, että loppu häämöttää, mutta silti ilmastotoimet, kuten polttoaineiden hinnankorotukset, ovat aiheuttaneet mellakoita Pariisista Portoviejoon. 

Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on tunnettu ilmiönä jo 1930-luvulta. Sen vaikutuksista on varoiteltu 1970-luvun alusta saakka, kun Rooman Klubin raportti ennusti nopeutuvan väestönkasvun ja luonnonvarojen ylikulutuksen johtavat lopulta väestö­romahdukseen.

Viimeisimpänä kulutusjuhlan saattokelloja soitellut IPCC:n raportti laukaisi maailmanlaajuisen nuorison ilmastoliikkeen.

Suomessa vihreät olivat pitkään ympäristökeskustelun kärjessä, mutta muut puolueet ovat kirineet etumatkaa kiinni.

Vasemmistopuolueet vaativat punavihreää politiikkaa, kokoomuksella on sinivihreä ryhmittymänsä ja jopa perussuomalaisilla oli eduskuntavaaleissa erillinen ympäristö- ja energiapoliittinen ohjelmansa. 

Vihreiden on aika ottaa ydinosaamisalueensa haltuun syvänvihreällä ja sosiaaliliberaalilla kyberpolitiikalla. Politiikan ja viimeisimmän teknologian yhdistäminen sopii nuorekkaan ja vauhdikkaan puolueen imagoon. 

Uusi supertietokone mahtuu juuri ja juuri Punavuoren ahtaaseen puoluekonttoriin, tiloihin, joissa sijaitsi lakkautetun Vihreän langan toimitus. CYBERSYN 2020:n tavoitteet ovat valmiina: kestävä kasvu, perustulo ja kaupungistuminen. Laite napsautetaan päälle. 

Ensitöikseen puolue julistaa Suomeen kansallisen ilmastohätätilan. Näin se pystyy säätämään poikkeustilalakeja. Eihän se kovin liberaalia ole, mutta nyt on pakko.

Supertietokone laskee reaaliajassa Suomen luonnonvarojen kulutuksen, nielujen sitomat kasvihuonekaasut ja maataloustuotannon määrän.

Jokaiselle kansalaiselle lasketaan vuotuinen hiilikiintiö, jonka kulutusta voi seurata puhelimella. Jokainen kaupasta ostettu tuote, autolla ajettu kilometri ja poltettu saunanpesällinen lasketaan kiintiöön. 

Kiintiön ylityksestä maksetaan lisäveroa, jolla palautetaan soita luonnontilaan. Teollisuus ja maatalous optimoidaan niin, ettei ylituotantoa synny. Niukkuus jakautuu kaikille tasa-arvoisesti.

Tuotannon ja kulutuksen vähenemisen myötä töitä on vähemmän tarjolla. Vihreät saavat viimein läpi pitkään lobatun perustulomallinsa, joka turvaa toimeentulon töiden vähentyessä.

Sekä kulutus että tuotanto siirtyvät tavaroista aineettomiin hyödykkeisiin. Kohta joka toinen on sisällöntuottaja.

Vihreät kiihdyttävät kaupungistumista. Kun väestö kasautuu pienemmälle alueelle, saadaan suojeltua enemmän luontoa kaupunkien ulkopuolella. 

Maaseudusta tulee matkailukohde ja kuolleista Kainuun kylistä ulkoilmamuseoita, jotka muistuttavat menneestä elämäntavasta.

Pienmustalla kylänraitilla toistuu näytelmä, jossa dieselrekat kuljettavat ensin rypsiporsaita teuraaksi ja sitten kinkkua paperityöläisten joulupöytiin.
 

Chilessä teknologiautopia ei koskaan toteutunut. Yhdysvaltojen ja opposition vainoama Allenden hallitus selvisi yhdestä vallankaappausyrityksestä kesäkuussa 1973, mutta toista se ei enää kestänyt. 

Syyskuun 11. päivänä 1973 Chilen asevoimat kaappasivat vallan. Unidad Popularin projekti tuli tiensä päähän saavuttamatta koskaan lopullista määränpäätään. Kenraali Augusto Pinochet hautasi Cybersynin Chilen sosialistisen utopian kanssa.

Jutussa on käytetty lähteinä mm. seuraavia teoksia: Rutger Bregman: Ilmaista rahaa ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman; Minna Mentula, Keijo Lakkala, Simo Suominen ja Hanna Era (toim.): Utopia työkaluna. Irti vaihtoehdottomuuden valheesta; Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi; ja Mona Mannevuo: Neuroliberalism in Action: The Finnish Experiment with Basic Income. 

Kuvat kuvattu Helsingin Tekniikan museossa.