Ilmiöt
24.08.2016

Intohimon maantiede

Teksti:
Artemis Kelosaari
Kuvat:
Konsta Horma

Et ole todella asunut tietyssä kaupungissa, ennen kuin olet rakastunut siellä intohimoisesti ja mielellään vielä traagisesti – ja näin tullut tahtomattasikin piirtäneeksi siitä oman päänsisäisen kartan tunteidesi väreillä, väittää toimittaja Artemis Kelosaari.

Yliopistojen käytävät ja luentosalit ovat arvaamattoman vaarallisia paikkoja. Ainakin nuorelle viattomalle opiskelijalle, joka on vasta saapunut uuteen kaupunkiin ja ihmeelliseen yliopistomaailmaan. Kursseilla saattaa nimittäin, jonain kauniina päivänä, törmätä johonkuhun ihanaan olentoon… ja yhtäkkiä sinulla onkin syy olla jättämättä väliin yhtäkään luentoa kyseiseltä kurssilta.

Kerron sinulle jotain: et enää koskaan tule näkemään tuota nimenomaista luentosalia tai käytävänkulmaa samanlaisena. Vielä valmistumispäiväsi tienoilla tulet kävelemään sen ohi kasvoillasi onnellinen, tietäväinen hymy. Tai sitten kyynelet silmissä. Tai ehkä hammasta purren, vihan jäytäessä sisuksiasi. Jälkimmäisissä tapauksissa saatat jopa vältellä kyseistä paikkaa, tai sen puoleen mitä tahansa paikkaa joka hiemankin yhdistyy asianosaiseen henkilöön mielessäsi.

Olet ehkä kuullut pelon maantieteestä. Käsitettä teki 1990-luvulla Suomessa tunnetuksi tutkija Hille Koskela, ja vielä tunnetummaksi sen nosti Anja Kauranen (nyk. Snellman) samannimisellä romaanillaan.
Pelon maantiede tarkoittaa ihmisen päänsisäistä karttaa kotikaupungistaan: karttaa, jossa tietyt alueet on merkitty varsinkin öiseen aikaan ”punaisella” eli vaarallisiksi, karteltaviksi, pelottaviksi. Ne voivat olla esimerkiksi pimeitä kujia, varjoisia puistoja tai torinkulmien taksi- ja grillijonoja. 

Samalla tavoin toinen yhtä voimakas tunne – rakastuminen – piirtää puumerkkejään ihmisen mielikuviin lähiseuduistaan. Pelon rinnalle nousee intohimon maantiede.

Paikka ei ole vain paikka

”Ajatuksesi toimii hyvin”, sanoo Hille Koskela, joka on nykyisin Turun yliopiston maantieteen professori, kun esittelen hänelle teoriaani intohimon maantieteestä. Kun on rakastunut tai elänyt läpi kiihkeän ja traagisen romanssin, suhde tilaan muuttuu. Tiettyihin paikkoihin, jotka näyttäytyvät rakkaustarinan kannalta merkityksellisinä, muodostuu aivan omanlaisensa tunneside. Nuo paikat joko vetävät puoleensa tai saavat karttamaan niitä, tai jopa molempia; riippuen niihin liittyvien muistojen myönteisyydestä tai kielteisyydestä sekä suhteen senhetkisestä tilasta.

”Rakastumisessa on aika paljonkin samaa kuin pelossa”, Koskela toteaa. ”Se on positiivinen tunne, mutta samalla lailla se liittyy aina tiettyyn paikkaan. Jos jossain on rakastunut, sen paikan kyllä muistaa; vaikka itse tilanne olisi ohi, paikka piirtyy muistiin.”

Hän painottaa paikan kokemisen henkilökohtaista tasoa eli sitä, että eri yksilöt näkevät saman paikan eri tavalla riippuen siitä, millaisia tunteita se heissä herättää. Pelon maantieteessäkään ei ole välttämättä kyse paikan realistisesta vaarallisuudesta, vaan siihen liitetyistä mielikuvista, jotka aiheuttavat pelon tunteen.

Samalla tavoin rakastuneena katsoo ikään kuin ruusunpunaisten lasien läpi vaikkapa sitä Turun yliopiston luentosalin edustaa, missä ensi kerran keskusteli ihastuksen kanssa. Ja jos romanssi etenee, annan pienen varoituksen sanan: pian koko henkilökohtainen karttasi Turun keskustasta hehkuu vaaleanpunaisia pisteitä siellä täällä. Cafe Artissa istuimme ensi kertaa kahvilla, tuossa nimenomaisessa kohdassa jokirantaa suutelimme ensi kertaa, Cosmic Comic Cafesta lähdimme ensi kertaa yhtä matkaa kotiin yöksi…

Koskela on teoksessaan Pelkokierre (2009) luokitellut pelottavia tiloja muun muassa sen mukaan, onko henkilö itse todella kokenut siellä kauheita vai onko kyse vain yleisistä mielikuvista. Vastaavasti intohimon maantiedettä voi lähestyä esimerkiksi kysymällä, onko kyse pelkästä paikkaan liittyvästä muistosta vai aidosta todennäköisyydestä ihastuksen kohtaamiseen. Varmasti nimittäin hänen kantakapakkaansa astuminen tai hänen kotikulmillaan kuljeskelu tulee sekin saamaan silmäsi pälyilemään ympäriinsä eri tavoin kuin missään muualla. Joko odotuksesta, jos romanssille kuuluu hyvää – tai sitten pelosta, mikäli se ei olekaan mennyt niin kuin elokuvissa.

Triggerivaara!

Vaikka näet olisit miten rakastunut, sinulle saattaa käydä ikävästi. Ihana olento ei joko lämpene sinulle alun perinkään tai hänen tunteensa viilenevät ennen omiasi. Tai – kauhujen kauhu! – hän löytääkin toisen, jonka valitsee sinun sijastasi. Siinä vaiheessa, kun olet saanut hänet ahdistetuksi johonkin kahvilannurkkaan totuuden hetkeä varten ja kuullut häneltä ne sanat, joita olet pelännyt, kyseinen kahvilannurkkakaan ei enää koskaan näytä mielessäsi samalta.

Se ei kuitenkaan värjäydy mielessäsi vaaleanpunaiseksi, vaan pikemminkin verenpunaiseksi. Torjutuksi tai jätetyksi tuleminen aiheuttaa monesti suorastaan fyysistä kipua – kuin ihastuksesi työntäisi kylmän veitsen kylkiluidesi välistä sisään.

Pelkästään myönteisiä muistoja herättävä paikka, kuten vaikka se kuuluisa luentosalin edusta, ei välttämättä vaikuta liikkumiseen. Toisin on negatiivisten tunteiden laita. Pelon maantiede saa valitsemaan kävelyreitit toisin, nopeuttamaan askeliaan, vaihtamaan kadun puolta. Sama pätee intohimon maantieteen verenpunaisiin paikkoihin – saatat äkkiä huomata vältteleväsi sitä kahvilaa, jossa tulit jätetyksi, tai kääntäväsi pääsi vaistomaisesti poispäin kävellessäsi sen ohi.

Turkulainen psykoterapeutti Ville Kuusinen selittää, miksi. Hänen mukaansa muistot toimivatkokemustallenteina eli skeemoina: tietyn tapahtuman yksityiskohdat, kuten paikka, sen äänet ja läsnäolijoiden vaatevalinnat, yhdistyvät kokijan mielessä yhdeksi koherentiksi kokonaisuudeksi. Myöhemmin yksikin näistä asioista riittää palauttamaan koko tapahtuman mieleen. Toisin sanoen se toimii laukaisevana tekijänä, joka saa muistin kaivamaan skeeman esiin. Laukaiseva tekijä on toiselta nimeltään trigger – periaatteessa juuri se sama trigger, joista nykyisin usein varoitetaan esimerkiksi tekstien alussa. Ainakin samasta ihmismielen mekanismista on kyse, liittyväthän trigger warningit yleensä aivan eri kaliiberin traumoihin.

Kuusinen jatkaa, että skeemat voivat säilyä vuosikausia yksilön mielessä ja aktivoitua aina sopivan triggerin – kuten aivan liian tutun paikan näkemisen – kohdalla.

”Mikäli muisto on positiivinen, vapautuu sen avulla endorfiinia joka saa ihmisen jopa itkemään ihanien muistojen kautta, mutta jos muisto on negatiivinen, vapautuu adrenaliinia ja muisto voi herättää paljonkin vihaa ja fyysisiä reaktioita.”

Adrenaliinia. Samaa taistele tai pakene -hormonia, joka pelkoonkin yhdistyy. Ei ihme, että intohimon maantieteen verenpunaiset paikat tuntuvat lähes pelottavilta. Ja jos romanssi on päättynyt huonosti, jopa onnelliset muistot ja niiden tapahtumapaikat alkavat maistua katkeransuloisilta.

Mutta ainakin sinä, traagisesti rakastunut nuori opiskelija, olet kokenut kaupungin – tässä tapauksessa Turun – intensiivisemmin kuin minkään muun tunteen ruhjomana kykenee. Olkoon se laihana lohtunasi.