Ilmiöt
23.01.2014

Kadunmies on kuollut

Teksti:
Jouko Luhtala & Sampo Rouhiainen
Kuvat:
Lari Jaakkola

Sillan alta valtakuntaansa tarkastelevan Sepon punainen nenä koristaa

hieman ruhjeisia, elämää nähneitä kasvoja. Puhe sammaltaa jo ensimmäisen pitkän Tasavalta-huikan jälkimainingeissa. Seppo on 42-vuotias, eikä hän mieti huomista.

Tylkkärin urbaani tutkimusmatkailijakolmikko sukelsi Turun yöhön luodakseen muotokuvan suomalaisesta kodittomuudesta.

Ingressin Seppo on mielikuvituksen tuottama stereotyyppinen suomalainen koditon. Kuva on auttamatta vanhentunut. Sepon kaltaisia ihmisiä on edelleen, mutta he ovat jäämässä kodittomien heimon kuihtuvaan vähemmistöön.

Vielä 90-luvulle asti Espoon Mankkaan kaatopaikan kupeessa eleli ympärivuotisesti jopa satapäinen asunnottomien yhteisö. Läheinen kaatopaikka tarjosi leivän, vaatteet ja muut tarvikkeet. Osa asukkaista kävi välillä töissä, mutta palasi silti asumaan metsän vapauteen.

Mankkaalla asuttiin jopa 30 vuoden ajan, tosin viimeiset vuodet Espoon diakoniasäätiön hallinnoimassa parakkimajoituksessa.

Pääasiassa alkoholisteista koostuvan yhteisön jäsenten tarinat olivat kutakuinkin samanlaisia. Miehet olivat eläneet nuoruutensa rintamalla, sitten muuttaneet pohjoisesta ja idästä etelään leivän perässä. Kun työt olivat loppuneet, korkki oli auennut ja uusi koti pystytetty metsään.

Asukkaat olivat tottuneet elelemään ahtaasti korsuissa ja työmaaparakeissa, tekemään itse tarve-esineensä ja yksinkertaiset ruokansa – tulemaan toimeen omillaan.

"Autiotaloissa ja itse tehdyissä koijissa asuminen vaatii paljon sitkeyttä. Sodan käyneiltä miehiltä se luonnistui. Oli paljon helpompaa, kun ei tarvinnut mennä lyijyä pakoon, vaan piti vain selvitä samoissa oloissa kuin sielläkin", Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkija Jouko Karjalainen sanoo.

Kyse ei ole pelkästään arjen selviytymistaidoista yksinkertaisissa olosuhteissa. Oleellista menneen ajan asunnottomuudessa olivat yhteisöt, toisista huolta pitäminen.

"Yksilöllistyvä maailma ei voi tuottaa sentyyppistä kulkurielämää, se vaatii omat yhteisönsä. Harva selviää yksin. He ovat poikkeustapauksia", Karjalainen muistuttaa.

Loppiaisiltainen Suomen persereikä esittelee parasta puoltaan ja rätkii Daily Newsin ovesta kadulle astuvien seikkailijoiden naamalle harmaata tihkua. Pimeä on pitänyt kaupunkia kuristusotteessaan jo muutaman tunnin, ja on aika aloittaa kodittomien metsästäminen.

Jokirannassa vastaan tulee vain lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Rantojen vakiokasvoja ei näy. Ei yhden yhtä edes vähän puliveivarin oloista kulkijaa.

 

Tilastot valehtelevat

 

Asunnottomuuden kehitystä on Suomessa seurattu vuodesta 1987 lähtien. Ensimmäinen tutkimus totesi asunnottomia olleen yli 18 000. Kodittomien määrä laski rajusti aina vuoteen 1994 saakka. Toinen laskupiikki sijoittuu 2000-luvun alkuvuosiin.

Sen jälkeen kodittomien määrä ei ole enää merkittävästi laskenut. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa asunnottomien määrä jopa kasvoi.

Kuten muukin kansa, myös kodittomat valuvat etelään, eritoten Helsinkiin. Suomalaisista kodittomista yli 60 prosenttia asuu pääkaupunkiseudulla.

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn tuoreimman tilaston mukaan Suomessa on 7850 asunnotonta ihmistä. Turkulaisia heistä on 224.

Jouko Karjalaisen mukaan ei tosin oikeastaan voida puhua tilastoista.

"Ei ole mikään uutinen, että kun asunnottomuutta katsotaan vähän toisesta näkökulmasta, niin ei päädytä samoihin suuruusluokkiin", Karjalainen sanoo.

Samaa sanoo Turun yliopiston tutkija Veera Viitanen.

"ARAn selvityksen mukaan Turussa on nelisenkymmentä alle 30-vuotiasta asunnotonta. Kun itse tein selvitystä vuonna 2011 ja kävin läpi kaksikymmentä asunnottomien kanssa asioivaa toimipistettä, niin yksittäisissäkin paikoissa saattoi olla samalla tavalla kodittomiksi määriteltyjä lähemmäs sata."

Muutama vuosi sitten Turun keskustassa oli paljon paikkoja satunnaiselle yökyläilijälle. Ainakin Raunistulan viljasiiloissa ja Telakkarannan teollisuuskiinteistössä saattoi törmätä asumisen merkkeihin.

Nyt moiset joutomaat on jyrätty luksuslähiöiden alle. Kakolanmäellä sama ilmiö ei ole vielä ehtinyt yhtä pitkälle. Se on vähääkään viekkaammalle etsijälle tilapäisasuntojen aarreaitta.

Vielä paremmin asiat ovat mäen alapuolella. Remonttia odottavat tyhjät puutalot Linnanfältin alueella vartovat yöpyjää ovet auki. Kaakeliuuniin voisi virittää tulen kolean yön lämmittäjäksi, makuupaikaksi on tarjolla edellisten asukkaiden sohvia ja jopa puhtaanoloinen runkopatja. Vaihtovaatteitakin löytyisi.

Huoneistoja kolutessa aistii selvästi, että niissä on käyty sitten asukkaiden poistumisen. Takanluukut ja puuhellan levyt ovat kadonneet jonkun matkaan, tapetteja on revitty.

 

kodittomaksi ilman syöksykierrettä

 

Kasvavien kodittomuuslukujen päätekijä ovat syrjäytyneet nuoret. Vaikka päihdeongelmat ovat edelleen yleisiä, niitä ei pitäisi suoraan yhdistää kodittomuuteen.

"Tyypillinen koditon nuori on elänyt turvattomasti erilaisissa sijoituspaikoissa. Häneltä puuttuu kodin kokemus. Sen seurauksena valmiudet perustaa itse oma koti ovat heikot. Tällaisilla ihmisillä on paljon psykososiaalisia vaikeuksia", Tampereen yliopiston tutkija Riitta Granfelt sanoo.

Kodittomuuden leviäminen nuorten keskuuteen ei näy katukuvassa. He pyörivät mieluummin kaveriensa nurkissa kuin tuovat reppunsa asuntolaan. Kyse on Granfeltin mukaan eräänlaisesta piiloasunnottomuudesta.

"Korostan, että asunnottomuus ei edellytä mitään kierrettä tai jatkuvaa päihteidenkäyttöä. Asunnottomuudelta ovat turvassa vain hyvin varakkaat ihmiset. Varsinkin pääkaupunkiseudulla pienituloinen, koulutettukin nuori voi jäädä asunnottomaksi", Granfelt muistuttaa.

"Parisuhde katkeaa tai vuokranantaja myy asunnon alta. Ei siinä tarvitse olla mitään hirveän dramaattista", hän jatkaa.

Etelä-Euroopassa talonvaltaus on kasvattanut suosiotaan vuonna 2008 alkaneen talouskriisin myötä. Valmiita asuntoja on tyhjillään, mutta perheillä ei ole varaa maksaa vuokria. Suomessa samanlaista rakenteiden romahtamista ei ole nähty, mutta 90-luvun alussa tilanne oli hälyttävä.

"Silloin monet ihmiset syöksyivät läpi koko sosiaalisen turvaverkon. Sellaiset ihmiset, jotka eivät vielä muutama kuukausi takaperin voineet kuvitellakaan olevansa asuttomia, löysivät itsensä asuntoloista", Karjalainen muistaa.

Moneen piilopaikkaan johtaa märässä heinikossa selvästi erottuva polku, mutta normaaleita elämisen merkkejä, tyhjiä pulloja tai muita roskia ei näy missään.

Märkä tammikuun yö ei paljasta merkkiäkään luvattomista yövieraista. Aika lyödä pöytään valttikortti. Raunistulan Sillankorvasta – virallisin termein "asuntoa vailla oleville turkulaisille päihdeongelmaisille tarkoitetusta väliaikaisesta majoituspaikasta" – löytyy varmasti joku.

Oven avaa epäilevin silmin toimittajia tuijottava sosiaalityöntekijäpari, joiden kysymykset jäädyttävät selvästi epätavallisen näköiset tulijat. Sisään päästäkseen pitäisi olla virallisesti koditon. Meille toivotetaan hyvää matkaa.

 

Markkinat eivät tuo ratkaisua

 

Pitkäaikaiseksi asunnottomuudeksi lasketaan vähintään vuoden kestänyt yhtäjaksoinen asunnottomuuskausi tai tilanne, jossa henkilö on toistuvasti asunnoton kolmen vuoden aikana.

Pitkäaikaisasunnottomuutta korjattiin vuosien 2008–2011 välillä pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma PAAVOlla. Ohjelmaan osallistuivat sekä valtio, kunnat että kolmannen sektorin toimijat.

"Yksinkertaistetusti on panostettu kahteen asiaan: pieniin asuintoihin ja tukipalveluihin. Jälkimmäiset ovat erityisen tärkeitä, sillä monet mielenterveys- ja päihdeongelmien kanssa taistelevat eivät selviä itsenäisestä asumisesta", Riitta Granfelt sanoo.

Nämä kaksi tekijää ovatkin tutkijoiden mukaan tärkeimmät asunnottomuuden korjaamisessa. Veera Viitasen mukaan Turussa on puutetta erityisesti tuetusta asumisesta.

Toisesta vinkkelistä tarkasteltuna Turun nuorten tilanne on kuitenkin parempi kuin Helsingissä. Vuokrat ovat siedettävämpiä, eikä asuntopula ole samalla tasolla muutoinkaan.

Hyvinvointivaltion pääkaupungissa voi olla vaikea pitää kämpästä kiinni, vaikka ainoa ongelma olisivat pienet tulot. Tämä koskee erityisesti maahanmuuttajanuoria, joiden suurin ongelma on epämääräiset työsuhteet.

"Nuorten tarpeet ovat niin toisenlaisia kuin asunnottoman perikuvan, alkoholisoituneen keski-ikäisen miehen. Tämä on kansainvälinen ilmiö", Granfelt sanoo.

THL:n Jouko Karjalainen alleviivaa, että perusongelma piilee asuntomarkkinoilla.

"Asuntopolitiikka on 60-luvulta lähtien ollut markkinalähtöistä. Markkinat eivät asunnottomuutta ratkaise. Ne tavoittelevat voittoa. Vuokra-asuntojen rakentaminen ei ole isoja rakennuttajia kiinnostanut kuin tietyissä tilanteissa. Heti kun omistusasunnot taas vetävät, niin vuokra-asuntojen rakentaminen tyssää", Karjalainen harmittelee.

Vuosien 2012–15 PAAVO II -ohjelma keskittyy etenkin kodittomien nuorten auttamiseen. Turussa se tarkoittaa erityisesti päihdekuntoutuksesta palaavien nuorten asumisen ja hoitosuunnitelman järjestämistä.

Vaikka työtä on edelleen paljon tehtävänä, on Granfeltin mukaan kodittomien kohtelussa menty vuosikymmenten aikana eteenpäin.

"Kun tein ensimmäistä tutkimusta 80-luvun puolivälissä, niin ihmisiä vielä asui yömajojen saleissa ja kaduilla. Asunnottomuuden hoito on muuttunut inhimillisemmäksi ja ihmisarvoa kunnioittavammaksi", Granfelt kiittää.

Iskuryhmän alkuperäisenä tarkoituksena oli viettää yö "kadulla". Kun illan viimeinen autiotalo ratapihan laidalla on tarkastettu ja asumiskelpoiseksi sekin todettu, on aika suunnata yöpaikaksi matkan varrella valittuun kaupunkikäymälään. Herää kysymys. Onko siinä mitään järkeä?

Jos suomalainen kodittomuus ei lymyä kaupungin hylätyissä komeroissa, tuntuu falskilta lähteä etsimään kodittomuuden kokemusta julkisen vessan lattialta lukijoille retosteltavaksi.

Sekin koditon, jonka asiat ovat huonoiten, voi viettää laitoksessa lämpimän yön ja käydä suihkussa. Turussa lystistä ei edes tarvitse maksaa mitään. Romantisoitu kuva omillaan pärjäävästä rantojen miehestä haihtuu mielistämme. Retkemme Turun varjoisilla kujilla muuttuu keskiluokkaiseksi keskisormennostoksi. Painumme kotiin nukkumaan.

 

 

 

Teksti: Jouko Luhtala & Sampo Rouhiainen
Kuvat: Lari Jaakkola