Ilmiöt
23.09.2015

Kiertoliittymä - uusi Nokia?

Teksti:
Miikka Rusi
Kuvat:
Jasmiina Isotalus

Kävin katsomassa salolaisia kiertoliittymiä vain tajutakseni, että niissä piilee Salon pelastus.

Salo on ollut viime vuodet poikkeuksellinen murheellisten uutisten keskittymä. Lomautukset ja aivovuoto ovat olleet jo joitain vuosia Saloon liittyvissä mielleyhtymissä kebabin ja kännyköiden lisäksi ehdottomasti päällimmäisinä. Tiedättehän tarinan – Nokian ja Microsoftin sukellus veti mukanaan kokonaisen kaupungin, jossa nyt suljetaan kilpaa koulua ja tehdasta.

Salolaislähtöinen presidenttimmekään ei enää tunnusta väriä. Hän on Sauli Naantalista. Siellä Naantalissa on mukavan näköisiä veneitä, saaristolaispöytiä ja Muumimaailma. Saloa puolestaan kutsutaan Suomen Detroitiksi ja siellä on köppäisesti tuunattuja autoja, lomautettuja sairaanhoitajia ja huumausainerikoksia.

Eikä siinä vielä kaikki. Vaakunakin vietiin – Saloa edustaa nykyisin kuntaliitosten myötä adoptoitu Halikon vanha vaakuna. Salon kaupungin nettisivuilla kaupungin tunnuksena käytetäänkin vaakunan sijaan mieluummin vauhdikasta logoa, joka on kuin suoraan joltakin NASDAQ-listatulta yritykseltä.
Tilanne vaikuttaa ulkopuolisen silmin vakavalta, jopa lohduttomalta. Voisiko kokonaiselle kaupungille käydä Suomessa samalla tavalla kuin Myllykosken kaltaisille entisille paperiteollisuustaajamille?

Kuulin äskettäin Proffan Kellarissa mykistävän huhun. Paikallislehti Salon Seudun Sanomien tekstaripalstalla käydään tällä hetkellä kiivasta väittelyä kiertoliittymistä.

Tarkemmin sanottuna debatissa on kyse siitä, osaavatko salolaiset ajaa liikenneympyröissään vai eivät. Ei siis raastavaa purkautumista suurten työpaikkakeskittymien alasajosta ja palveluiden karkaamisesta, vaan kärkkäitä mielipiteitä vaihdetaan liikennekäyttäytymisestä.
Miten tämä on mahdollista?

Onko Salon ahdinkoa liioiteltu vai herättääkö liikennesuunnittelu yksinkertaisesti ihmisissä näin paljon tunteita?  Leikkausahdingossa pyristelevää Suomea voi ymmärtää paremmin ehkä juuri Salon esimerkin avulla. On tehtävä tutkimusmatka Salon ja liikenneympyröiden timantinkovaan ytimeen.

Ylioppilaskylässä autoon pakkautuu liuta johtavia kiertoliittymäasiantuntijoita ja hansikaslokerosta löytyy kasetillinen 80-luvun aikuisrokkia. Huomaan jo parkkipaikalla olevani hämmästyttävän innokas maakuntamatkailija pienestä tihkusateesta huolimatta. Toisaalta sehän saa vain moottoritien kimmeltämään tunnelmallisesti. Kehoni on täydellisessä valmiustilassa.

Välipysähdyksellä ABC Piihovilla parkkipaikalle pysäköidystä autosta pauhaa tuttuja ääniä vuosien takaa. Avaimen Roihuvuori soi erittäin lujaa nuoren miehen autostereoista.

Roihuvuoren ilmestyessä vuonna 2001 Nokialla meni kovaa ja sen tarunhohtoista 3310-mallia myytiin kuin leipää. Noksulaisille jaettiin kansainvälisissä konferenssissa haltioituneita yläfemmoja ja meillä hyvätuloiset kotitaloudet laittoivat lapsilisät Nokian osakkeisiin.
Edellisenä vuonna Darude ja Bomfunk MC’s olivat tehneet suomalaista musiikkivientihistoriaa. MoonTV:n juontajat tekivät telkkariin kännissä festariraportteja, fontit ja aurinkolasit olivat räjähtävän nopeita ja vanha mantra Pohjolan Japanista kaivettiin naftaliinista. Mikäli Suomi olisi vielä voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 2001, kollektiivinen itsetuntomme olisi varmasti räjähtänyt käsiin. Olisimme kenties haaveilleet omasta avaruusohjelmasta. Tai Suur-Suomesta.

Saloon ajaessa ei koe saapuvansa mihinkään failed stateen, vaan päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Huristelemme Hämeentien ja 110-tien väliaikaisesta kiertoliittymästä kohti keskustaa ja Kirkkokadun kiertoliittymää. Samalla katselemme nähtävyyksiä: Kebabkatuna epävirallisesti tunnettua tienpätkää sekä paikallista ”Walmartia” – nimeltään totta kai SalMart.

Perjantai-iltaan valmistautuvan Salon katuvalaistus on erikoisen niukkaa, mutta rakennusten julkisivut ovat hienossa kunnossa, kadut tyydyttävän siistejä ja keskustan liikehuoneistotkin lähes sataprosenttisesti käytössä. Samaa ei voi aina sanoa Turusta. Käykää vaikka Forumissa tai kävelkää Marilynin ohi perjantai-iltana.

Yksi asia kuitenkin askarruttaa. Missä helvetissä ovat kaikki ihmiset? Perjantaina kello yhdeksältä illalla kansakuntamme virallinen nousuhumalakello on kumahtanut ja kutsu tavernoihin tai tanssilattioille on käynyt kaikille läpi maan. Silti olo Salon keskustassa on paikoitellen jopa aavemaisen yksinäinen. Jäämme Kirkkokadulle tarkkailemaan liikenneympyräkäyttäytymistä.

Tilannenopeudet vaikuttavat huomattavan suurilta. Autoilijat ottavat selvästi tyhjästä kiertoliittymästä ilon irti. Usea unohtaa hurmostilassaan myös käyttää vilkkua liittymästä poistuessaan. Toiset puolestaan pelaavat varman päälle ja pistävät vilkun päälle liian aikaisessa vaiheessa. Kehnot vilkkusuoritukset aiheuttavat valvontaneuvostossamme vaimeaa mutinaa, mutta vaaratilanteita ei ole lähelläkään syntyä.

Ellei liikenneympyrään ilmestyisi tasaisin väliajoin auton avoimista ikkunoista kiljupäissään kurkku suorana huutavaa nuorisoporukkaa, tilanne kävisi suorastaan pitkästyttäväksi.

Aika tuntuu täällä jollakin tavalla pysähtyneeltä. Ehkä suuruuden päivistä on vaikea luopua. On syytä muistaa, että salolaisen laatuelektroniikan tarina ei ala Nokiasta, vaan Salorasta, joka aloitti radioiden valmistuksen jo 1920-luvulla. Nyt ei puolestaan tapahdu oikein mitään. Kaupunki, jonka kuuluisat insinöörit ja ohjelmoijat olivat paksuina vuosina bisnesmaailman rokkitähtiä, polkee silminnähden paikallaan. Missä on vika?

Tänne jos mihin tarvitaan nopeasti pöhinää, tulevaisuususkoa ja yhteisiä isoja hankkeita. Kiinteistökauppojen näyteikkunoiden ilmoituksissa on entisten nokialaisten hulppeita omakotitaloja ja ”remontoijan unelmakohteita” rinta rinnan. Moni on jättämässä laivaa.

Suomessa on totuttu siihen, että kunnat kilpailevat keskenään monessa mitä eriskummallisimmassa asiassa.  Suurimman potkukelkan titteli on erityisen haluttu. Savon suurin potkukelkka on Leppävirralla, Sokos Hotel Vesileppiksessä. Loimaa ja Tuuri ovat puolestaan kilpailleet raskaassa sarjassa maailman suurimmasta potkukelkasta.

Syntyy ajatus. Mitä jos Salon nousu lähtisi kiertoliittymästä – tarkemmin sanottuna maailman suurimmasta kiertoliittymästä. Oikealla rahoituksella Salo voisi valjastaa historiallisen insinööriosaamisensa valtavaan infrastruktuurihankkeeseen. Samalla keynesiläiset olisivat innoissaan ja kaupungissa olisi taas työtä.

Englannin Swindonissa on hyvä esimerkki kunnianhimoisesta kiertoliittymäsuunnittelusta – kuuluisa ”The Magic Roundabout” on kolossi, jossa on viisi pientä kiertoliittymää, joiden keskellä on yksi suuri vastapäivään kiertävä liikenneympyrä. Jotain vastaavaa tarvitaan Saloon – ja siellä jos missä on uskallettu ennenkin tehdä asioita isosti.

Maailman suurin kiertoliittymä, jonka keskisaarekkeen voisi vaikka koristella maailman suurimmalla 3310-puhelimella tai kebab-kioskilla. Kiertoliittymiä on Suomessa käytetty pienten kuntien vetovoimapiristeinä, mutta maailman suurin kiertoliittymä olisi kansallinen sekä kansainvälinen turistinähtävyys.

Brysselissä Schumanin liikenneympyrä on Euroopan Unionin todellinen keskus. Se on kuvaavaa, sillä kiertoliittymät ovat olleet pitkään eurooppalainen spesialiteetti, joita on hiljattain herätty kadehtimaan ja rakentamaan toden teolla myös Yhdysvalloissa. Ja miksipä ei – ne ovat tutkitusti risteyksiä turvallisempia, ympäristöystävällisempiä ja lisäksi niiden keskelle saa halutessaan taidetta tai vaikka kukkaistutuksia somisteeksi.

Kiertoliittymä juhlisi liikenneturvan lisäksi eurooppalaisuutta ja modernia kaupunkisuunnittelua. Niin ja tietysti kuuluisaa salolaista insinöörivoimaa.

Moni sanoo Salon olevan risteyskohdassa tai tiensä päässä. Autokuntamme konsensus on kuitenkin toiveikkaampi – Salo on kiertoliittymässä. Risteyksessä pysähdytään, mutta kiertoliittymässä pysytään liikkeellä ja tarkkaillaan mahdollisuuksia. Eihän identiteettikriisiäkään ratkaista jäämällä paikalleen, vaan hiljentämällä vauhtia ja harkitsemalla uutta suuntaa. Kunhan muistaa vilkun käytön.