Ilmiöt
30.09.2010

Kiven sisässä

Keskellä Turkua sijaitsee valtava, 21,5 hehtaarin suljettu saareke. Lukittujen kalteriporttien takana ovat tyhjillään Kakolan rangaistusvankila sekä lääninvankila. Oppaan johdolla portit aukeavat kaupunkilaisillekin.

"TÄLLÄ KIERROKSELLA on oikeastaan vain yksi sääntö. Älkää missään nimessä teljetkö kaverianne selliin", toteaa opas Leena Tiusanen, kun kierros alkaa.

Telkeäjällä riittäisikin hommia kaverinsa kaltereiden takaa vapauttamisessa. Kakolassa on lähes neljäsataa selliä – ja tuntomerkittömiä avaimia jokaiseen yksi.

Kahdesta vankilarakennuksesta lähestymme ensin Ernst Lohrmannin suunnittelemaa, vuonna 1853 valmistunutta päärakennusta. Aina se ei ole kuulunut suomalaisille. Krimin sodan aikana rakennus oli venäläisten hallussa, ja Suomen hallintaan se siirtyi vuonna 1862.

Rakennus on hyvin viehättävä, vaikka kalterit ikkunoissa muistuttavatkin ihastelijaa sen käyttötarkoituksesta.

Alkusyksyn lämmin aurinko saa "kakoliitin" lähes kimaltamaan. Kakoliitti kuuluukin turkulaiseen sivistyssanakirjaan. Siis Kakolanmäeltä louhittua harmaagraniittia, josta vankila on rakennettu.

Kakoliittia näkyy Turun kaupunkikuvassa muuallakin: The Old Bankin ja Taidemuseon rakennusaineena.

Maisemat kaupungin yli ovat upeat, mutta vankilan sijoitus korkealle kukkulalle on ollut muutakin kuin esteettinen päätös. Sen syynä on ollut miasmi-oppi, 1800-luvulla vallinnut uskomus siitä, että rikollisuus erittyy rikollisista myrkyllisinä kaasuina. Kun rikolliset sijoitettiin kaupungin muuta asutusta ylemmäs, kaasut nousivat suoraan taivaaseen tartuttamatta ketään.

Kolkko kodiksi

Sisään linnakeikalleen vangit kuljetettiin Huokausten siltaa pitkin. Sen päätepisteeseen mekin astumme sisälle. Siellä todellisuus on toinen kuin avarilla pihamailla käyskennellessä, jolloin Turku näytti parhaita puoliaan.

Sisällä on hämärää, kosteaa ja tunkkaista. Nenässään saattaa yhä haistaa kaikkien vuosikymmenten saatossa tuprutelleiden vankien pinttyneet tupakansauhut.

Kun seisomme vankilan philadelphialaisen siiven lukitulla sisäänkäynnillä, opas kääntyy varoittamaan meitä jälleen.

"Kun astumme sisään, te petytte. Olette jo nähneet saman jokaisessa amerikkalaisessa vankilaelokuvassa."

Oven auetessa odotan jotakin Vihreän mailin interiöörin kaltaista. Kakolassa on kuitenkin ikkunoita. American History X saattaisi antaa osuvamman kuvan.

Kakolassa kilpailivat kaksi Amerikasta saapunutta, rikollisten parantamiseen tähdännyttä ideologiaa pohjakaavoineen. Ensin kiertämämme philadelphialainen länsisiipi hoiti sieluja uskonnollisella, yksinäisellä pohdiskelulla.

Auburnilainen ideologia taas painotti yhteisöllistä työntekoa. Sen puolen vangit kävivät selleissään vain nukkumassa, ja häkkien koko on sen mukainen. Se niistä hotellinomaisista oltavista, joista joskus kuulee suomalaista lepsua vankilajärjestelmää kritisoitavan.

Vankilan ylemmissä kerroksissa eristyssellien ja kellareiden viemärinkatkuinen tunnelma saattaa olla muisto vain. Suurista ikkunoista näkyy jälleen ulkomaailma. En silti enää koskaan erehdy pitämään ruotsinlaivan hytissä viettämiäni 24-tuntisia ahtauden ilmentyminä.

Kiveen kirjoitettua

Selleihin tirkistellään uteliaina ja huvittuneina. Seinillä on iänikuisia pornokuvia, mutta niistä voi lukea myös elämäntarinoita. Erääseen oveen on kirjoitettu punaisella "SPEED. It's my life forever", ja vieressä komeilee hakaristi.

Monet ovat kyhänneet seinilleen kalentereita: x päivää vapautumiseen. Myös syitä menolipulle kiven sisään on seiniltä luettavissa. Jotkut ovat osanneet vitsaillakin toistuvilla oleiluillaan: "Elämä on intohimoja. Kakola on meidän INTOHIMO."

Liikuttavin tuherrus on epäsymmetrinen sydän, jonka sisälle on kuin lapsen horjuvalla käsialalla kirjoitettu: "Rakas Jeesus varjele meitä varoilta ja pahasta." Niinpä. Monet sellien asukit ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan vasta vankilassa. Monet tulivat siellä myös uskoon, ja se on vielä nykyäänkin merkittävin tie kaidalle polulle pääsemiseksi.

Hätkähdyttävää on myös se, että suurin osa seinäkirjoituksista on päivätty vuosille 2006 ja 2007. Erään sellin kaappiin on jäänyt jopa vanhenemaan yksinäinen näkkileipä. Alkaa tuntua epätodelliselta kierrellä ja naureskella muutaman neliön kokoisille ikkunattomille häkeille ja niihin syöpyneille hävyttömyyksille.

Myyttien muinaiset murhamiehet konkretisoituvat jäljiksi todellisista ihmisistä – keskimäärin 36-vuotiaista omaisuusrikkomuksen tehneistä miehistä. He saattavat hyvinkin yhä olla uudessa vankikodissaan Saramäessä. Siellä heillä on kuulemma vielä Kakolaakin ahtaammat oltavat yhteisselleissään.

Eläviä legendoja

Kakolaan liittyy myös paljon myyttejä. Suuri osa niistä taitaa olla myös totta. Ainakin oppaamme tietää kertoa mitä hurjimpia tarinoita vankien moninaisista yrityksistä paeta tai hirttää itsensä. Kaikki niistä eivät jääneet pelkiksi yrityksiksi.

Joskus vangeille riitti vain muutamankin päivän loma, vaikkapa niin mukavassa ympäristössä kuin sairaalassa. Siksi vangit saattoivat hyvinkin syödä teipillä päällystettyjä partaveitsenteriä suuren leikkauksen ja pitkän toipumisajan toivossa. Vatsalaukuista on löydetty myös huumeita toinen toistaan omituisemmissa muodoissa, ja löydetään yhä.

Totta on Tiusasen haastattelemien vankien kertomuksissa myös se, että jokainen uusi vanki raiskataan pian saapumisensa jälkeen.

Museoitu selli nro 22 herättää kuhinaa. Oviaukossa kulkevat keltaiset nauhat pitävät vierailijat ulkona. Selli on kuulunut Matti Haapojalle, 1800-luvun pahamaineiselle puukkojunkkarille. Tarinoiden mukaan hän murhasi yli 20 ihmistä, joista ainakin kolme on todistettu.

Kun kierros lähenee loppuaan, astumme jälleen raikkaaseen ulkoilmaan. Siellä opas paljastaa pakotarinoista suosituimman. Saavumme Hammarin portille.

Haapojan ohella kenties kuuluisin Kakolasta koskaan paennut vanki, Reijo Hammar, oli muutamia viikkoja sitten itse osallistunut kulturellille kierrokselle vankeutensa maisemiin. Tällöin hän myös paljasti tähän saakka mysteerinä säilyneen salaisuuden pakonsa onnistumisesta vuonna 1988: vastikään vapautunut kaveri oli sujauttanut hänelle aseen ulkoilukentän vajan alle.

Äkkiä kierros onkin jo ohi. Kakola on kiehtova yhdistelmä kaunista arkkitehtuuria ja rujoja ihmiskohtaloita. Se jättää vierailijan pysähtyneen, onttona kaikuvan tunnelmansa valtaan, ja on takuulla mielenkiintoinen vierailukohde.

Teksti: KAROLIINA KERPPO

Kuvat: LAURI HANNUS

Opastuskierroksista vastaa

Turku Touring. Vierailuja järjestetään vielä lokakuun aikana, mikäli kysyntää riittää. Hinnat määräytyvät ryhmän koon mukaan.

Portit aukeavat vielä?

Huhujen mukaan Kakola sulki porttinsa vierailijoilta syyskuun lopussa viimeistä kertaa, eikä enempää turistikierroksia ole tulevina vuosina luvassa. Mitä suljetulle saarekkeelle sitten tapahtuu?

Tulevaisuus on vielä hieman epävarma. Tällä hetkellä Kakola on Senaatti-kiinteistöjen omistuksessa.

"Asemakaavan mukaiset tontit rakennuksineen ovat myynnissä, ja kolme kohdetta on jo myyty", kertoo Erkki Vaalasranta Senaatti-kiinteistöistä.

"Alueelle kohoaa paljon asuintaloja. Rakentaminen aloitetaan katutöillä syksyllä. Itse vankilarakennusten käyttömahdollisuudet ovat moninaiset. Länsiselliä on kaavailtu Turun verotalon käyttöön."

Vankilarakennuksia ei niiden historiallisen arvon vuoksi saa purkaa, mutta muutostyöt ovat sallittuja niissäkin.

Turku Touringin opas Leena Tiusanen kertoo, että turkulaisten haaveissa olisi luoda viihtyisä ja houkutteleva asuinalue lapsiperheille. Rikkaiden kaupunginosaksi kukkulan ei toivota muodostuvan.

"Vankiloita on ehdotettu myös reppufirmojen käyttöön tai retkeilymajaksi, mutta Kakolassa on näille aivan liikaa tilaa", Tiusanen mietiskelee.

"Hotellikäytöstäkin on liikkunut huhuja, mutta ne ovat kyllä todella vain huhuja."

Sekä Vaalasranta että Tiusanen sanovat, että Kakolanmäen uusien käyttötarkoitusten etsiminen ja rakennustyöt ovat hidas prosessi. Näihin viehättäviin rikollisuuden maisemiin on siis toivoa päästä kiertelemään vielä ensi kesänäkin.

KAROLIINA KERPPO