Ilmiöt
26.08.2015

Kyberrasisti on aina uhrinsa taskussa

Teksti:
Jouko Luhtala
Kuvat:
Noora Isoeskeli

Verkossa sorretaan, koska se on helppoa. On pelit, vehkeet ja uhriakaan ei tarvitse lähteä etsimään ties mistä porraskäytävästä.

Koska digitalisaatio on uhkaavasti jo jälkipuoliskolleen kääntyvän 2010-luvun kiihotussanoja, ovat myös kiusaajat ja rasistit löytäneet tiensä verkkoon.

Jokainen taskusta kuuluva äänimerkki voi välittää verkkokalvoille uuden uhkauksen tai pilan.

Nettikiusaamisen ja vihapuheen problematiikkaan pureutuu parhaimmillaan Turun yliopiston post doc -tutkija Anna Haverinen.

“Kiusaaminen menee ihan eri sfääreihin, kun on aina vaarassa, jos käyttää verkkoa. Tämä on aika vakava ongelma, varsinkin kun puhutaan nuorista sukupolvista. Nuoret ovat kasvaneet netissä ja ymmärtävät sen käyttäjämäärät ja vaikuttavuuden eri tavalla kuin nettiä aikuisena käyttämään oppineet.”

Haverinen on aiemmin pureutunut kuolema- ja sururituaaleihin virtuaalisissa ympäristöissä. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kokevat yhteenkuuluvuutta jaetun surun kautta. Myös nettikiusaamisessa ja -rasismissa on usein kyse muutoin toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtaamisesta.

“Verkossa rajat hämärtyvät ja hyökkääminen on tavallaan helpompaa. Itsesensuuri katoaa. Toisaalta kiusaaminen on usein suunniteltua ja systemaattista toimintaa. Tällöinkin uhri voi tosin olla kiusaajalle alkujaan tuntematon ihminen”, Haverinen sanoo.

Yleisimmin ilkimysten toiminta-alustaksi valikoituvat sosiaalinen media ja keskustelualueet. Syy on yksinkertainen: se on helppoa ja nopeaa. Eihän tässä töissä olla. Varsinkin keskustelupalstojen tyypillisesti tarjoama laaja anonymiteetti vetoaa kiusankappaleisiin.

Identiteettivarkauden serkkupoika, valeidentiteetti, ei tosin ole sekään mitenkään harvinainen työväline esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissa toimijoille.

“Ihmisiä pyritään järkyttämään kaikin keinoin. Pyrkimys on sulkea uhri sosiaalisten piirien ulkopuolelle, vaientaa hänen mielipiteensä, häivyttää hänen olemassaolonsa ja hyökätä hänen persoonallisuuttaan kohtaan”, Haverinen toteaa.

 

Heinäkuun 25. päivänä oululainen kansanedustaja Olli Immonen kaivoi torkkupeittonsa alta polttopullon ja sytytti monikulttuurisuutta käsitelleellä status-päivityksellään vihapuhekeskustelun komeaan roihuun.

Seuraukset ovat olleet laajat. Pelkästään Helsingissä 15 000 ihmistä osoitti mieltään monikulttuurisuuden puolesta, Timo Soini haukkui median toimintatavat lyttyyn Turussa järjestetyssä puoluekokouksessa, ja jälleen kerran on puhuttu vihapuheen ja sananvapauden rajasta.

Kiusaamisen ja vihapuheen linkki on yhtäältä hyvinkin selvä, toisaalta ei. Metodeissa ja tavoitteissa on paljon samaa. Tosin vihapuheelle on tyypillistä myös yleistävä julistuksellisuus, kun taas tavanomainen kiusaaminen on lähes aina henkilökohtaista.

“Netissäkin suoraa vihapuhetta voidaan kuitenkin harjoittaa esimerkiksi siten, että jos johonkin keskusteluun osallistuu monikulttuurinen perhe, niin rasistisilla herjoilla hyökätään joko suoraan keskustelussa tai yksityisviesteillä”, Anna Haverinen aprikoi.

Nettirasismi on tutkimusten mukaan kasvussa. Yhdysvalloissa yhä useampi ei-valkoihoinen on kertonut juuri yksilöön kohdistuvista rasistisista herjoista.

Tutkimustyössään Haverinen on vielä tiedonkeruuvaiheessa, mutta on jo ehtinyt selata vastauksia sen verran läpi, että on huomannut vihamielisellä nettikäytöksellä olevan suoria vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen niin verkossa kuin verkon ulkopuolella.

Koska netin ja niin sanotun katuelämän raja hämärtyy ja käy keinotekoisemmaksi päivä päivältä, niin kaikenlaisen kiusaamisen - oli siinä mukana vihapuhetta tai ei - vaikutukset ulottuvat kaikkialle.

“Mitä enemmän puhutaan rasismista ja monikulttuurista, niin sitä enemmän saattaa kiinnittää huomiota ulkomaalaisperäisiin ihmisiin ihan vain siksi, että asia on pinnalla. Se lietsoo myös ennakkoluuloista kulttuuria”, Haverinen arvioi.

“Nettilähtöinen vihapuhe lisää turvattomuutta niin verkossa kuin verkon ulkopuolella. Aletaan vältellä tiettyjä paikkoja ja alueita. Keskustelu hiipuu, itsesensuuri yleistyy ja ne joilla on tietotaitoa, suojelevat omaa identiteettiään tarkemmin. Vihapuhe ja kiusaaminen netissä lisäävät pelkoa ja turvattomuutta.”

Mitä tiukempi itsetunto, sitä vähemmän huutelu kohdetta yleensä rassaa.

“Näitä rautaihmisiä on kuitenkin aika harvassa”, Haverinen huomauttaa.

Erityisesti maahanmuuttajat - joista monet tulevat Suomeen hankalista olosuhteista - voivat olla jo valmiiksi henkisesti haavoittuneita, jolloin jatkuva kiusaaminen voi nopeasti käydä poikkeuksellisen raskaaksi.

Nettikiusaaja käy uhrinsa kimppuun yleensä sanojen ja kuvien avulla. Kuvamanipulaatiot ja meemit tosin tulevat tyypillisesti mukaan vasta, kun kiusaajan ja kiusatun “suhde” on vakiintunut. Eritoten nuorten keskuudessa trendikkäitä ovat salaa napsitut arkaluontoiset kännykkäkuvat, joita sitten levitetään eteenpäin.

Nettikiusaamisen tyypillinen ja yhä yleisempi muoto on viikon sylkykupin eli jonkun ajankohtaisen henkilön tai ihmisryhmän kiusaaminen. Joukkolynkkauksiin lähtee helposti mukaan myös sellaisia ihmisiä, joille kiusaaminen ei muutoin ole tuttua touhua.

Retorisesti nettikiusaamisessa ja -rasismissa on usein kyse toisen väheksymisestä ja oman vakaumuksen pönkittämisestä. Tätä tyyliä esimerkiksi kansanedustaja Immosen julkisuuteen noussut Facebook-päivitys edusti puhtaimmillaan. Siinä monikulttuurisuus maalattiin vitsaukseksi, jota vastaan oikeamieliset taistelevat.

“Kun puhutaan niin sanotusta älykkäästä kiusaamisesta, niin silloin pyritään saamaan kiusattu vakuuttuneeksi siitä, että hän todella on alempiarvoinen. Nämä ovat käytäntöjä ja rakenteita, joilla niin maahanmuuttajia kuin seksuaalivähemmistöjä poljetaan. Uhreille uskotellaan, että he ovat ansainneet väkivallan”, Haverinen sanoo.

 

Kiusaamiseen ja rasismiin yhdistetään usein jonkinlainen fyysisyys, oli kyse sitten pelosta törmätä siihen ilkeään tyyppiin sattumanvaraisessa paikassa tai uhka fyysisen koskemattomuuden rikkoutumisesta esimerkiksi nyrkiniskulla.

Netin käytön valtaisa arkipäiväistyminen on kuitenkin vähentänyt fyysisen läsnäolon merkitystä ja toisaalta aikaansaanut sen, että uhrien on yhä vaikeampaa löytää turvalliseksi koettua pakopaikkaa.

Tutkija Anna Haverisen mielestä ei olekaan väliä, tuleeko rasisti tai kiusaaja vastaan torilla vai somessa.

“Nettikiusaamisen ja fyysisen kiusaamisen raja on ohut. Nettiin myös vuodetaan varsin paljon sellaista yksityistä tietoa, mikä ei sinne kuuluisi, ja jonka hyödyntämisessä kiusaajat ovat mestareita. Esimerkiksi osoitetiedot ja sen sellaiset saattavat johtaa fyysiseen väkivaltaan nettikiusattua kohtaan.”

“Jo sen sanominen, milloin kiusaaminen on fyysistä ja milloin ei, on hirveän vaikeaa. Nettiahdistelu saattaa aiheuttaa ahdistusta, joka voi johtaa unettomuuteen, vapinaan ja vatsakipuihin. Kaikki ovat fyysisiä seurauksia ei-fyysisestä kiusaamisesta.”

Haverinen haluaa kuitenkin nähdä myös asiallisella nettikeskustelulla olevan toivoa, tosin yhdellä oleellisella ehdolla: pitää ymmärtää, että keskusteluseuran valinnalla on huomattava merkitys juttutuokion todennäköiseen tasoon.

“Kannattaako mennä räkäläpubiin vai juttelisiko sittenkin kahvipöydässä? Sama pätee netissä. Päivälehtien keskustelupalstoilla ei yleisesti ottaen kannata yrittääkään keskustella. Niiden uutisointi pyrkii herättämään tunteita, joten myös keskustelu on sen mukaista.”

Tosin jos sorrettu yksilö tai väestönosa pakon edessä kovasti alkaa valikoida toimintaympäristöään, on rasisti tai kiusaaja silloin onnistunut tehtävässään: hän on sulkenut kohteensa piirtämänsä ringin ulkopuolelle.

Jos yhteisö, oli se sitten virtuaalinen tai ei, kääntyy vaikkapa vihapuheiden viljelijää vastaan, on kiusaajan reaktio Anna Haverisen mukaan usein uhriutuminen. Sortaja toteaa, että oikeastaan se olenkin minä, jota tässä on kiusattu.

“Se on helppoa vastuun pakoilua. Vahingossa mä vain, ettekö te nyt vitsiä ymmärrä. Oli huono hetki. Ja olin varmaan humalassakin.”