Ilmiöt
19.04.2012

Läpi pippurisumutteen!

  • Kuohuuko maailmalla? Marraskuussa chileläiset koululaiset vyöryivät pääkadulta Kansalliskirjaston marmoriportaat ylös ja valtasivat rakennuksen useaksi tunniksi maan pääkaupungissa Santiago de Chilessä.

Uutisvirrat sen paljastavat: maailman eri kolkkien kaduilla osoitetaan jälleen mieltä. Mitä kaikista näistä kylttimerissä aaltoilevista suurista sanomista pitäisi ajatella? Toimittaja kävi Chilessä pohtimassa, myrskyääkö vesilasissa, touhuavatko slaktivistit vai elämmekö uudestaan 60-lukua.

Chile on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka maailmanlaajuisten ongelmien kanssa aikanamme kohkataan. Maassa velloo vuoteen 1990 asti vallinneen oikeistodiktatuurin jäljiltä useiden suomalasiopiskelijoidenkin dystopia, sillä suurin osa maan laitoksista, kouluista ja yliopistoista on yksityistetty.

Tilannetta massoittain viime toukokuusta alkaen protestoineet nuoret valtasivat syksyllä valtaosan pääkaupunkiseudun oppilaitoksista ja poliisin pamputusta uhaten jopa virastoista.

Suuri poru ei selity vain kyynelkaasuilla. Koulutukseen tähtäävien tulee kaivaa alpaca-takkinsa saumoista kuukausittain summa, joka vastaa noin kaksinkertaista työläisen minimipalkkaa. Luokkakierrosta voi haaveilla vain lainarahalla.

Suomalaisiin opiskelijoihin verrattuina chileläiset ottavat mittavat lainat opintojaan eivätkä opintojen ohella elämistä varten.

Samaan aikaan hyväosaiset nuoret asustavat aidatuissa taloissaan ja käyttävät alaluokan toimittamia siivouspalveluita. Julkiset sairaalat muistuttavat hallissa makaavine leikkaussalitoipujineen kenttäsairaaloita.

"Taistelemme sitä järjestelmää vastaan, jonka Pinochet rakensi, mutta johon asemaansa liian tyytyväiset uudet hallitukset eivät ole kajonneetkaan", selittää motiivejansa nimettömäksi jäänyt vallankumouksellinen.

Slaktivistien vallankumous?

Kun väritetään maailmankartalta mellakointeja ja levottomuuksien keskuksia, asemaansa tyytyväiset voidaan helposti nähdä vähemmistönä – yhtenä prosenttina, jos Occupy Wall Street -liikettä (OWS) on uskominen.

Syyskuusta alkaen poliittisen ja finanssimaailman eliitin etuisuuksia vastustava OWS katsoo puhuvansa loppujen 99 prosentin puolesta. Erityisesti sosiaalisen median kautta agitoiva liike on saanut alleen tukijoita useilta mantereilta, suurista sekä pienistä kaupungeista.

Omissa ilmaisuväylissään OWS taas katsoo polveutuvansa suoraan esimerkiksi Espanjan Indignados (suuttuneet) -liikkeestä.

Euroopan korkeimpiin kuuluvasta yleisestä sekä hälyttävästä 50 prosentin nuorisotyöttömyydestä raivostuneiden liike vaati "todellista demokratiaa heti" näyttävimmin Madridissa, mutta myös kymmenissä muissa Espanjan kaupungeissa.

Kymmeniä tuhansia eri-ikäisiä ihmisiä mielenosoituksiin kerännyttä suuttuneiden liikettä ei voida syyttää ainakaan sisäpiiripiipertelystä.

Hajanaisesta slaktivismista eli näennäisestä internet-aktivismista kritisoituja länsimaisia liikkeitä sympatisoivat ovatkin pitäneet yllä harrasta vertailua Arabikevääseen. Vertailuissa on vinhaa tannerta tutisuttavaa voimaa, sillä Arabikevät oli tuloksiltaan vähintäänkin konkreettinen.

Politiikan tutkimuksen laitoksen johtaja Kimmo Rentola pitää vertailuja kuitenkin pintapuolisina.

"Arabikevät oli luonteeltaan perustavanlaatuinen, siinä missä Occupy on enemmän oireenluontoinen. Vallankumouksellisia aineksia saattaa joukosta löytyä mutta tarvittava muutosvoima puuttuu".

Rentolaa on helppoa uskoa kun katsoo Turun Torikokousta, jonka ei aivan voi sanoa vetäneen puoleensa kansan runsaita enemmistöjä.

Lisäksi sosiaalisen median liikkeitä yhdistävää suurta roolia on sosiaalisen median ja politiikan suhteita tutkineen Niko Hatakan mukaan liioiteltu.

"Ei sosiaalinen media mikään demokratian automaattinen taikakone ole. Sen käyttö esimerkiksi Egyptissä oli pienen aktivistieliitin keskustelua. Tyytymättömyys oli valmiina ja sosiaalinen media on korkeintaan voinut joidenkin ihmisten tapauksessa toimia katalyyttina. Samoin sosiaalisen median rooli OWS:ssä on ollut organisoinnin väline", Hatakka sanoo.

Liikkeellä koko kansa?

Viimeistään poliisin mielenosoittajiin kohdistama väkivalta ravistelee myös kriittisesti liikkeeseen suhtautuvia. Libyasta ja Syyriasta puhumattakaan myös Chilessä pampun ja kyynelkaasun käyttö on laajamittaista.

Myös verkko pursuaa väkivaltaisuuksista viraaleiksi nousseita näytteitä. Esimerkiksi Al Jazeeran toimittama dokumentti Occupy-liikkeen ensimmäisestä vaiheesta painottaa valkoisten tyttöjen pippurisumuttamisen ja valkoisen miehen ampumisen olleen lähtölaukaus yleisen tunnettavuuden saavuttamiseen.

Liikeiden omissa viestintäväylissä virkavallan väkivallasta on pyritty tuomaan esiin erikoista näkökulmaa. Väkivallan laajamittaisen käytön katsotaan olevan todiste siitä, kuinka hanakasti, Arabikevään tapaan, hallitukset haluavat kitkeä juuriltaan tämän "vaarallisen vallankumoksellisen sanoman".

Onkin kiinnostavaa, kuinka kattavasti näiden tuoreiden liikkeiden keskiössä on ollut marginaaliryhmien sijaan kansalainen. Vain Chilen liike koostuu erityisesti opiskelijoista, ja heitäkin sympatisoidaan laajalti. Voisivatko nämä ryhmät tällä kertaa puhua kansan nimissä?

Rentola olisi varovainen.

"Eihän kukaan pysty edustamaan koko kansaa. Tällaisten liikehdintöjen luonteeseen kuitenkin kuuluu, että ilmoittaudutaan tälle paikalle. Siinä missä 1960-luvun opiskelijaliikekään ei vaikkapa sosiaalidemokratian tavoin esiintynyt koko kansan liikkeenä, ei näin tehdä Occupy-liikkeessäkään. Mutta vastustaja on molemmissa selvä, ja se nähdään määrällisesti pienenä."

Alivoimaisen vastustajan epätoivoisista teoista huolimatta kyyniseen tulkintaan hippien puuhista on helppo sortua.

Kuitenkin aikamme talouden uhkista saarnaavan Chris M­artensonin sanoin: elämme mielenkiintoisia aikoja.

TEKSTI JA KUVA: KAROLIINA KNUUTI

Kirjoittaja asui puoli vuotta Chilessa ja tekee graduaan

Occupy Wall Street -liikkeestä.