Ilmiöt
07.05.2010

Matka virran alkulähteelle

Aurajoki on Varsinais-Suomen kansallismaisema, jonka varrella näkyy suomalaisen työn ja elämän pitkä historia. Se on noin seitsemänkymmentä kilometriä pitkä, josta keskivertoturkulainen tuntee vain muutaman kilometrin. Yritin kävellä Aurajoen alusta loppuun, Liedosta aina alkulähteille saakka.

Nykyihmiselle se ei ole pitkä matka. Moottoriajoneuvo taittaa 70 kilometrin matkan alle tunnissa, junalla se hujahtaa puolet nopeammin. Mutta aikaa, joka kuluu matkan taittamiseen kävellen on nykyihmisen vaikea vaistomaisesti edes arvioida. Matkan kesto riippuu kantamuksista, maastosta, säästä, jaksamisesta.

Ja varmasti myös seikoista, joita emme edes osaa ottaa huomioon. Emme tunne maastoa emmekä omia rajojamme. Pitkät etäisyydet ovat kadonneet kokemuspiiristämme.

Pidän kävelemisestä. Maisemat vaihtuvat nautinnollisella nopeudella ja mieli saa edetä ajatuksesta toiseen kaikessa rauhassa. Ajatukseni viihtyvät verkkaisessa vauhdissa. Siinä täytyy olla jotakin ihmistajunnalle luonnollista.

Pitkiä etäisyyksiä olen kävellyt kuitenkin vain harvoin. Nyt olen itsepäisesti päättänyt kävellä Aurajoen viertä koko pituuden, Turusta aina Oripäähän saakka, Liedon, Auran ja Pöytyän pitäjien kautta. Tahdon nähdä lähteen, josta Varsinais-Suomen tyyni ylpeys kumpuaa. Tahdon nähdä asuinkaupunkini läpi virtaavan joen koko kuvan, nähdä mistä se saa alkunsa ja millainen on joen historia ennen kuin se Turun Metsämäen tienoilla muuttuu koko kaupungin julkkikseksi.

Mukanani on arkkitehti Viri Teppo-Pärnän laatima ansiokas opas Tien lumo, joka perehdyttää syvemmin maisematien historiaan ja Aurajokilaakson kauneuksiin.

"Kun matkustuspaikkojen välissä sijaitseva perinteinen matkustustila hävisi, paikkakunnat tulivat lähemmäksi toisiaan ja törmäsivät toisiinsa. Ne menettivät aikaisemman ajallisen ja paikallisen identiteettinsä, joka oli määräytynyt välissä olleen tilan perusteella", kirjoittaa kulttuurihistorioitsija Wolfgang Schivelbusch teoksessa Junamatkan historia.

Rautatie muutti ihmisen suhteen matkustamiseen. Se hävitti välimatkan ja ajan ja toi kaupungit lähemmäksi toisiaan. Maaseutu ja erityisesti paikat paikkojen välissä unohtuivat.

Pitkän taipaleen käveleminen muutti minun käsitykseni matkustamisesta. En olisi koskaan voinut uskoa, kuinka onnelliseksi minut tekee tuntea jokainen kilometri nahoissani ja kaikilla aisteillani.

Myös Aurajoki näytti kätketyt puolensa. Emme enää ole vain pinnallisia kaupunkituttuja. Yhteinen matkanteko lähensi.

Ensimmäinen päivä

Liedon kirkonkylä – Auran Lahto

Hyvä on, vedämme tässä kohtaa vähän mutkia suoriksi. Aloitamme kuvaajan kanssa Liedosta, noin kymmenen kilometrin päästä Turun keskustasta. Se tuntuu hyvältä alkupisteeltä Turuntielle suuntautuvalle vaellukselle. Aurajoen alkupää on useimmille tuttu satamasta Metsämäkeen saakka. Sen voi kaupunkilainen helposti taittaa vaikkapa sunnuntaikävelyllä.

Paikallistamme joen kirkon viereltä ja lähdemme seuraamaan sitä. Edessäpäin ovat kylät, joiden läpi Aurajoki matelee, sekä ne levottomat kaudet, kosket, joista olen kuullut puhuttavan.

Liedon keskustan jälkeen pääsemme Vanhalle Tampereentielle, joka kulkee Aurajoen viertä koko matkan ja muuttuu Aurassa Turuntieksi. Keskiajalla rakentunut tie kulkee Varsinais-Suomen vanhimpien kylien ja asutusten halki. Se on tunnettu myös nimellä Varkaantie, jonka historiallisuudesta keskustellaan.

Liedon Mäkkylä tutustuttaa vanhaan aurajokilaaksolaiseen ryhmäkyläasutukseen, joka on Suomessa käymässä harvinaiseksi. Vanhan aitan kivilaiturille kelpaa pysähtyä juomaan ja venyttelemään.

Liedon seudun ehdoton kohokohta on Nautelankoski, joka saa veden putoamaan 17 metriä 600 metrin matkalla. Se on Aurajoen suurin koski, lähes kolminkertainen muihin verrattuna. Koskea ympäröi historiallinen mylly-ympäristö, luontoalue ja museokokonaisuus.

Alueella on merkkejä myös esihistoriallisesta asutuksesta, ensimmäisistä suomalaisista, jotka leiriytyivät joen tuntumaan ja jäivät taloksi. Veden saanti on aina ollut ihmisen elinkeinoelämän keskeinen määrittäjä. Merenranta on tuolloin ylettynyt tänne saakka.

Aurinko näyttää koko loistonsa, kun oikaisen itseni rantakalliolle. Torkahdan hetkeksi kosken pauhuun.

Aurajoki on myllyjen joki. Kymmenet myllyt sen varrella ovat jauhaneet viljaa ihmisten tarpeisiin. Hyvälle myllylle ollaan tultu kauempaakin jauhattamaan. Myllyt ovat olleet merkittäviä myös seudun sosiaaliselle elämälle. Mylly-ympäristöissä ihmiset ovat kohdanneet, vaihtaneet ajatuksia ja virkistäytyneet. Nautelankosken kyläkeinulla nuoret ovat ottaneet huimia vauhteja ja tavanneet toisiaan.

Matka jatkuu hitaasti kohti Auran kirkonkylää. Joki katoaa välillä istutusmetsän muurin taakse. Mutta on se koko ajan läsnä. Tie kulkee sen verran lähettyvillä, että peltomaiseman muotoja muokkaava uoma pysyy jatkuvasti havaittavissa. Kartan mukaan tie ylittää joen vasta aivan sen loppumetreillä Oripään keskustassa. Tämä tuskin on sattumaa.

Kävellessä on pidettävä taukoja, muistettava juoda ja syödä energiapitoisia eväitä. Pysähdymme ladon seinustalle tankkaamaan ja veistelemään varpaankynsiä lyhyemmiksi. Mainittavia rakkoja ei vielä ole uusista vaelluskengistä huolimatta.

Auran kirkonkylä on lähes viiden kilometrin päässä nykyaikaisesta asemanseudusta. Tämä erillisyys toistuu varsinais-suomalaisissa pitäjissä. Latomainen kirkko hallitsee peltonäkymää yli kilometrin. Kirkkomaalla on pakko laskea rinkka jälleen maahan. Montaa kilometriä ei enää pysty.

Seinä tulee äkkiä vastaan. Jalat käyvät raskaiksi ja selkää pakottaa. Pari kilometriä kirkon jälkeen hakeudumme joen tuntumaan ja etsimme pellonreunasta teltalle suojaisan paikan. Valmistamme kuninkaalliset pussiateriat kaasukeittimellä ja jäämme tuijottamaan alkuillan kultaamaa jokea, joka virtaa tyynenä kuin itse toivoisimme olevamme.

Ennen unta pitää muistaa harras venyttely, muuten huomisesta tulee jäykkä päivä.

Kävelyä noin 20 kilometriä.

Toinen päivä

Auran Lahto – Pöytyän Reppuniemi

Hyinen ja levoton yö ei paljoa paina, kun nousee kirpeässä ilmanalassa ja näkee ensi töikseen aamuun aukeavat uneliaat rantatörmät.

Aurajoen vaiheet ovat alkaneet koskettaa uudella tavalla. Kaupungissa siitä – kuten ihmisistäkin – näkee usein vain pinnan, jolloin oma suhtautuminenkin muuttuu pinnalliseksi. Täällä joki elää, sinnikkäänä ja sinfonisena kuin ihminen.

Toisinaan käy sääliksi, kun se kärvistelee kapeana ja käppyräisenä laakean peltomaiseman läpi. Välillä se joutuu taistelemaan elintilastaan esihistorian muovaamassa laaksossa. Vain harvoin se yltyy laulamaan levottomana koskena. Kosket ovatkin tähänastisen matkan kauneimpia taidonnäytteitä, kuin Aurajoen sielun liikahduksia.

Aamupalan voimin kävelemme Auran keskustaan. Vanhat teollisuusrakennukset ympäröivät pääkatua. Haravoiva eläkeläisjoukko kääntyy tuijottamaan meitä täysin estotta astellessamme taajamaan. Keskustassa saamme Ferrari-lippispäiseltä äijältä pitkän katseen, jossa ei ole hyväksynnän häivääkään – pelkkää jäätä.

Varsinais-suomalainen takakireys näyttää täällä kasvonsa. Pakollisten vesihankintojen jälkeen suuntaamme pois ihmisten ilmoilta.

Pian keskustan jälkeen saavumme Kuuskoskelle, joka on toinen merkittävä myllyhistorian muistuttaja. Paikalla on ollut myllytoimintaa jo 1500-luvulla. Vanha ratas ja myllynkivi kertovat tarinaa vesivoiman historiasta. Kosken yli vievältä kivisillalta aukeaa hieno näkymä jokilaaksoon.

Kyläkeskittymien punamullatut talot patinoituvat ajan mittaan kauniisti. Tulee olo, että ne kuuluvat tänne, kuin osana luontoa. Kivijaloista pitäisi pystyä päättelemään rakennuksen ikä sen perusteella, ovatko ne luonnonkiveä vai leikattuja. Osa tienvarren maatalorakennuksista ajoittuu aina 1700-luvulle asti.

Rinkan hihnat ovat hanganneet ihon verille lonkka- ja solisluiden kohdalta. Kävely alkaa poltella myös jaloissa, vaikka pidämme taukoja entistä enemmän. Iltapäivällä saavutamme Pöytyän Riihikosken keskustan. Syömme retkiateriat syrjäisellä padolla, minkä jälkeen kuvaajan on lähdettävä bussilla takaisin Turkuun.

Tästä eteenpäin olen omillani. Joki, tie, Viri ja minä. Saan ajatuksesta outoa voimaa ja jatkan eteenpäin kuin uutena miehenä. Keskustan jälkeen vanha herra tulee tiellä vastaan ja yllättäen alkaa jutella.

"Onko pitkä matka?"

"Oripäähän olen matkalla, joen alkuun", vastaan.

"No ei ole pitkä matka enää."

Minusta on. Olen totta puhuen aivan poikki. Tuntuu, että jalat sanovat itsensä irti hyvin pian.

"Äkkiä sinä sinne kävelet!" mies tokaisee.

Onko tämä huumoria vai keljuilua, vai olenko vain näyttöpäätteen kangistaman sukupolven kelvoton vesa? Mies vaikuttaa olevan tosissaan. Ehkä hän kävelisi sinne vielä tänään.

Raahustan eteenpäin ja etsin sopivaa telttapaikkaa. Sen löytäminen on osoittautunut haasteeksi yksityistonttien ja muhkuraisen pellon miehittämässä Aurajokiympäristössä. Päätän kokeilla Reppuniemeen vievää tienhaaraa ja löydän kuvankauniin kotiseutumuseon. Joenmutkassa on 1700-luvun lankkusaha, riihi, tuulimylly ja aittoja sekä vanha suojeluskuntatalo Kyntäjäntupa. Löydän museoympäristöstä paikan kodilleni täksi yöksi.

Joki on jo reilusti pienempi kuin viime yönä Aurassa. Kuulas vesi on mielentila, joka siirtyy katsojaan. Silloin tällöin auto kohisee maantiellä. Kukaan ei tiedä missä minä olen.

Kävelyä noin 17 kilometriä.

Kolmas päivä

Pöytyän Reppuniemi – Oripää

Teltta kestää koko yön jatkuvan vesisateen. Aamiainen kannon nokassa keitetyllä vedellä. Aamu on tihkusateen tuhertama ja sumuinen. Linnut vertailevat melodioitaan Reppuniemen risukossa ja Aurajoki avaa hitaasti luomensa.

Pakkaan teltan ja kävelen Reppuniemestä Pöytyän kirkolle. Täälläkin, kuten Aurassa, kirkonkylä ja uusi keskusta ovat erillään. Taas joku museo, vanha kirkkomaa on jylhänpunaisen hirsimuurin ympäröimä.

Ostan vettä ja eukalyptuspastilleja. Imeskely edistää syljeneritystä ja lisää nesteiden liikkuvuutta. Teippaan ruvelle hankautuneet lonkat laastarilla, nostan rinkan selkään ja jatkan matkaa.

Sataa, muttei liikaa. Ilma on tiivistä ja hengitettävää. Välillä pellolla kaikuu fasaanin riekaisu.

Minä elän, sanan kaikissa merkityksissä. Myös siinä, että kroppani toimii kohta todennäköisesti kasvualustana uusille eliöille. Olen paskainen ja alan uupua matkantekoon, mutta olo on rauhallinen.

Löydän tienvarresta oudon pirtin, johon pääsee sisään. Se on täynnä ajan kerrostumia ja sekalaista tavaraa: ikivanhoja lääkepulloja, haalarit ja jopa vanha puinen sänky. Avoimesta ikkuna-aukosta näkee joelle. Välikatto on osaksi romahtanut. Poistun kunnioituksella.

Oikealle jää myös vanha meijeri. Välillä näkyy minulle tutumman näköisiä latoja, niitä harmaita ja vinossa tönöttäviä. Yhteen niistä on pakko kavuta sisään pitämään sadetta ja hyppimään heinissä. Korkeimman heinäkasan päälle käpertynyt tumma lato-olento tarkkailee puuhiani korvat pystyssä. Kissa.

Matkalla on vielä yksi historiallinen mylly, sekä tienviiitta, joka osoittaa vanhalle sudenkuopalle. Tahtoisin mennä katsomaan sitä, mutta se tietäisi 1,5 kilometriä lisää jaloilleni. En pysty kävelemään edes sen vertaa ylimääräistä.

Joki laihtuu. Oripään kunnan tienoilla se on enää vaatimaton puro, joka pääsee vain vaivoin tunkeutumaan asutusten ja peltojen läpi. Nyt sen yli voisi jo terve mies hypätä. Vaan en minä.

Muutama kilometri keskustaan. Seinä alkaa tulla vastaan. Puren huulta ja laulan. Laulaminen on vähentänyt kipua ja jouduttanut matkaa huomattavasti. Tämän täytyy olla yksi laulun varhaisimpia funktioita.

Jatkan sitkeästi, vaikka kaikkialle sattuu. Iho on hiertynyt auki uusista kohtaa. Jalkapöydät säteilevät terävää, sietämätöntä kipua. Kun taajama vihdoin alkaa itken ja nauran vuorotellen. Olen Oripäässä, todellakin.

Pysähdyn kaivonkannelle riisumaan kengät. Oikea pikkuvarpaani muistuttaa mätää vadelmaa. Reidet tärisevät holtittomasti. Aura on nääntynyt olemattomaksi noroksi, kuten minäkin.

Pääsen jotenkin Oripään huoltoasemalle, jossa mekaanikot turisevat kahvikupin ääressä ja seuraavat eduskunnan kyselytuntia. Syön talon rasvaisimman annoksen. Mieleni tekisi vielä jatkaa Virttaan kankaille toteamaan, mistä Aurajoki sanan mukaan saa alkunsa, mutta jalkani eivät enää kanna. Olen varmasti surkea näky. Vaikka lepäisin päivän, en pystyisi niihin 6–12 kilometriin, jonka matka vähintään vaatisi. Tunnen itseni häviäjäksi.

Noin 60 kilometriä. Enempään en pystynyt rinkan kanssa, jonka punnitsin myöhemmin 21 kilon painoiseksi. Siinä on kuusi kiloa liikaa kokoiselleni miehelle. En ole koskaan ollut näin poikki, edes liftattuani Norjan läpi tai viikon kestäneen reiviputken jälkeen.

Otan bussin Tampereelle. Moottoriajoneuvossa istuminen tuntuu käsittämättömältä. Etäisyys katoaa, enkä enää tiedä missä olen.

Käveleminen on muuttanut käsitykseni matkalla olemisesta, etäisyydestä ja ajasta. Yhtäkkiä kiidän kitkatta eteenpäin 20-kertaisella nopeudella, enkä näe mitään.

Istuin Aurajoen kanssa aamupuurolla ja iltateellä, kuvasin sen ja kävelin sen rinnalla. Näin sen kapenevan kilometri kilometriltä ja lopulta kuihtuvan pieneksi luruksi. Ennen kaikkea annoimme toisillemme aikaa. Se on pitkän ystävyyden tae.

Matkan saldo Liedosta Oripäähän: Noin 60 kilometriä, 18 jättitrampoliinia, 3 rakkoa ja yksi irronnut varpaankynsi.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Lauri Hannus

Näkemystä matkaan toi Viri Teppo-Pärnän teos Tien lumo (Aurajokisäätiö 2010). Kiitos Aurajokisäätiölle avusta ja kannustuksesta.