Ilmiöt
15.02.2012

Matkaopas tylsyyteen

Ikävystyminen on aikamme vakavimpia ongelmia. Pahinta on, ettei sitä edes huomaa.

Eräänä päivänä kävellessäni kohti entuudestaan tuntematonta osoitetta kokeilin ensimmäistä kertaa älypuhelimen navigaattoria.

Seurasin kävellessäni puhelimen ruudulta, kuinka punainen pallo liukui hitaasti kanjonia pitkin kohti vihreää nuolta. Suojatiellä olin jäädä auton alle.

Määränpää löytyi. Suurta muotoiluakatemiaa ei voinut olla huomaamatta.

Älypuhelimen ja navigaattorin avulla löysin nopeasti kohteeseeni, mutta samalla tuntui kuin minulta olisi viety mahdollisuus eksyä. Kävelymatkasta tuli tiedoston lataamisen kaltainen kokemus, jossa minun tehtäväni oli odottaa. Vaikka katsoin eteeni, ajattelin karttaa.

Se oli tylsää. Ensimmäistä kertaa vuosiin huomasin olevani ikävystynyt.

Myöhemmin aloin tarkistella pikkuasioitakin älypuhelimella. Nykyään olen tottunut siihen, että Napoleonin kuolinvuosi on puolen minuutin päässä vaikka istuisin soutuveneessä. Knoppitietoa aprikoidessa kyse on vain siitä, kuka seurueesta vetää nopeimmin.

Taskusta on tullut tietoisuuden jatke. Tässä kehityksessä elämääni on astunut jälleen lapsuudesta tuttu tylsyyden tunne.

Kun Googleen kirjoittaa "mitä vo", hakukone ehdottaa ensimmäisenä kysymystä "mitä voi tehdä kun on tylsää". Pahinta on, että juuri sitä minäkin olin kysymässä.

Minut ohjataan Tylsää.fi -sivustolle, jossa voin ampua peltikanoja tykillä.

Toinen hakutulos on keskustelufoorumi, jossa kysytään mitä poikaystävän kanssa voi tehdä jos on tylsää. Vastaukseksi tarjotaanjuomista ja naimista.

Tylsyys on epidemia. Olen pitkään kuvitellut, että se on ongelmistamme vähäisimpiä. Nälänhädän rinnalla pitkästymisestä valittaminen tuntuu naurettavalta, mutta jos puoli maailmaa ampuu ritsalla lintuja luottokortin kokoisen näytön ääressä, on ilmiölle suotava ainakin muutama ajatus. Eikä tässä nyt parempaakaan tekemistä ole.

Ikävystyminen näyttäisi olevan sangen uusi ilmiö. Useisiin eurooppalaiskieliin sana (englannin boredom, saksan Langeweile) on juurtunut norjalaisen Lars Svendsenin mukaan vasta 1700-luvun loppupuolella. Ennen 1700-lukua aikaa ei ole koettu samalla tavalla tylsänä kuin nykyään, ongelmana joka pitäisi ratkaista tekemällä.

"Vasta romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulla aletaan vaatia, että elämän on oltava mielenkiintoista ja että yksilön on saatava toteuttaa itseään", Svendsen kirjoittaa.

Hänen teoksensa Ikävystymisen filosofiaa on yritys tulkita tätä modernia tunnetta.

Romantiikan ajalla yleistyvät erityisesti taiteilijoiden suosimat sanat ennui ja spleen, ikävystyminen sekä romanttinen tunne siitä, että kaikki on jo nähty.

Ikävystyminen on pitkään ollut ylellisyyttä, sillä vain rikkailla on ollut varaa siihen. Näemme edelleen jälkiä tästä, kun tuijotamme alusvaatemainoksia bussipysäkeillä. Katso tympääntynyttä mallia silmiin, ja katsot ikävystymisen historialliseen kuiluun.

Sitten on tietysti myös Sofia Coppola, jonka elokuvissa ei tapahdu yhtään mitään. Nuorten aikuisten suosikkiohjaajan jokainen elokuva kertoo siitä, kuinka rikkailla on tylsää.

Mutta tylsistyminen koskettaa meitä kaikkia. Se ei ole ainoastaan yksilön ominaisuus, vaan salakavalasti kaiken päällä leijuva aave.

Miten saada ravistettua se pois?

Terveyskeskuksen käytävällä kello hakkaa hitaasti. Vuorooni on 9 minuuttia, ja jokainen minuutti tuntuu kiinalaiselta vesikidutukselta. Luen Cosmopolitanista, kuinka miehen G-pistettä pitäisi hieroa.

Olen kysellyt ihmisiltä ympärilläni, mikä heidän mielestään on tylsää. Opiskelijat mainitsevat suurimmaksi tylsyyden aiheuttajaksi odottamisen. Monet saavat raivokohtauksen tietokoneen ääressä, kun kaikki ei tapahdu oletusnopeudella. Odottaminen on ajanhukkaa.

"Tämä on ainoa asia, jota minulle ei vain saisi tapahtua", eräs ystäväni sanoo, kun nettivideo ei lataudu.

Jokainen on varmasti huomannut, kuinka junan nytkähtäessä liikkeelle ihmiset alkavat soitella joillekin ja puhua koko matkan ei yhtään mistään. Vaikka puhelu katkeaa koko ajan.

Terveydenhoitaja kutsuu minut sisään. Kysyn mitä voi tehdä, jos kaikki tuntuu merkityksettömältä. Hän arvelee, että olen masentunut ja laittaa minut jonoon odottamaan psykologiaikaa.

Ja minähän odotan.

Toinen ystäväni sanoo kävelemisen olevan kaikista tylsintä. Erityisesti ennalta tunnettuun paikkaan käveleminen tuskastuttaa. Ikävystymisen torjutaan kuuntelemalla musiikkia tai puhumalla puhelimeen. Hän soittaa minulle liikenteen metelistä ja pyytää puhumaan jostain.

Käveleminen on suuri seikkailu, alkuperäistä meditaatiota, ihmiskunnan perustavinta sydämellisyyden ja sielullisuuden harjoitusta.

Näin Gary Snyder luonnehtii kävelemistä. Käveleminen voisi olla meditaatiota, mutta se koetaan ennemminkin tuhlaukseksi.

Naisystäväni ei edes ymmärrä, miten voin vain kävellä ilman tiedossa olevaa määränpäätä. Käytäisiin nyt edes Prismassa, niin olisi joku mihin mennä.

Kävellessä ei voi tehdä mitään muuta. Se tuskastuttaa ihmisiä. Junissa ja lentokoneissa on internet-yhteydet, kahvi- ja alkoholitarjoilut sekä audiovisuaalista viihdettä. Matkanteon ajatuksesta tahdotaan eroon.

Mutta tämä navigaattorijuttu ei käy minulle. Tahdon mieluummin astua harhaan.

Svendsen puhuu tylsistymiskirjoituksissaan distinktiopyrkimyksestä. Jatkuvassa uuden tavoittelussa teemme yhä suurempia eroja yhä pienempien asioiden välille: kahden viskin, kahden vaatemerkin, kahden hajuveden.

Ihminen heittäytyy uutuuksien pariin toivoen, että niillä olisi yksilöivä funktio ja että ne tarjoaisivat elämälle henkilökohtaista merkitystä, mutta kaikesta tulee pian vanhaa, eikä lupaus henkilökohtaisesta merkityksestä koskaan toteudu, ainakaan muuten kuin väliaikaisesti.

Meidät sosiaalistetaan kokonaismerkitykseen eli ajatukseen siitä, että elämällä pitää olla merkitys. Olisiko otettava huomioon myös mahdollisuus, ettei kokonaismerkitystä ole?

Ihmisiä tuntuu ohjaavan ajatus, että kun mikään ei merkitse kaikkea, mikään ei merkitse mitään. Merkityksettömyyden kauhu valtaa mielen. Hiljalleen se muuttuu arkiseksi ikävystymiseksi, joka upottaa kuin juoksuhiekka.

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmässä kaksi miestä odottaa tienvarressa, että Godot saapuisi. Mutta Godot – eli Jumala, eli merkitys – ei tule. Merkityksen sijaan kohtaamme vain sattumanvaraisia ja seinähulluja hahmoja, jotka ovat samalla ulottuvuudettomalla toivioretkellä kuin mekin.

Istun Dynamon yläkerrassa kädessäni joku kallis juoma. Ensimmäistä kertaa ihmettelen, miten joku voi viihtyä tässä kammottavassa lätissä.

Ihmiset ovat muuttuneet avaruuden ääniksi, kirjoituksiksi, osaksi integroituja ryhmiä ja jälkiä. Ne ovat pelkkiä sanoja ei-missään. Maailma on läpänheittopaikka, jossa ihmiset kuhkivat öisin kuin varkaat.

Juha Seppälä voisi hyvin kirjoittaa Dynamon tanssilattiasta, mutta tähtäimessä on ikävä kyllä elämä.

Otan yökerhosta naisen ja vien kotiin. Katsomme YouTube-videoita, naimme ja makaamme kuunvalossa. Herään aamulla, tarjoan teetä ja suljen oven hänen perässään.

Emme soittele enää. Ei meitä kiinnosta.

Teinit ovat tylsistymisen ammattilaisia. Heidän notkumistaan ostoskeskuksissa jaksaa seurata loputtomiin. Heillä on kyky ikävystyä, vaikka heidän käytössään on valtatie maailman kaikkiin ihmeisiin, viimeisin teknologia, kalliita harrastuksia ja paljon vapaa-aikaa.

Psykologi Philip Zimbardon esittelemän tutkimusten mukaan 21 vuotta täyttäessään amerikkalainen mies on pelannut vähintään 10 000 tuntia videopelejä yksin. Tämä tarkoittaa sitä, että he viettävät suuren osan vapaa-ajastaan maailmassa, jonka luomisesta yksin he vastaavat.

Samassa kehityskulussa markkinoilta katoavat laitteet, jotka tekevät vain yhtä asiaa. Lapset eivät enää pidä rannekelloja, sillä se on "single-functioning device".

Luokkahuoneessa nuorilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen tai tunnin kulkuun. Joku puhuu edessä, eikä oppilas voi hallita mitään. Kuvasta, äänestä tai videosta ole tietoakaan.

Nykylapset eivät enää sopeudu yksisuuntaisiin opetusrutiineihin. Zimbardon mukaan opetuksemme perustuu liialti passiiviselle vastaanottamiselle suhteessa siihen, kuinka paljon vuorovaikutteisuutta ja multimediaa vapaa-aika sisältää.

Uudet sukupolvet tulevat tutuiksi jo hyvin varhain tylsyyden kanssa. Sillä jos jossain on tylsää, se on yläasteen saksantunnilla. Omissa muistoissani ne tunnit edustavat syvintä mahdollista tyhjyyttä.

Nykyään, kun pinnani on YouTube-videon mittainen, saisin saksantunnilla varmasti raivokohtauksen.

Onkohan sattumaa, että ihminen keksii masturboimisen juuri syvimmän tylsyyden elämänvaiheessa? Arkiseen ikävystymiseen ei liene intuitiivisempaa ratkaisuyritystä kuin runkkaaminen. Se tarjoaa yksiselitteisen tyydytyksen eikä epäonnistu juuri koskaan.

Jos uskomme tutkimusta, jonka mukaan 10 000 tuntia mitä tahansa harjoitusta tekee mestarin, runkkaamisessa tulee myös varhain ammattilaiseksi. Tunnit ovat allekirjoittaneella varmasti tulleet täyteen jo aikapäiviä sitten.

Muistan elävästi ensimmäisen kerran. Kuinka ollakaan, olin ala-asteen historiantunnilla. Yhtäkkiä tuntui, kuin universumi olisi kertonut minulle miten runkataan, sillä koin pakottavaa tarvetta poistua vessaan. Pakenin halvaannuttavan tylsää tilannetta ja runkkasin käymälässä aivan kuin olisin tehnyt sitä kymmenen vuotta.

Sinä päivänä käsiini laskeutui uusi taito, itsensä viihdyttämisen kultainen avain.

Ikävystymisen suurin ongelma on se, että se odottaa ratkaisun tulevan ulkopuolelta. Ikävystynyt ihminen on luovuttanut maailmalle vastuun omaan viihtymiseensä. Mutta vaikka maailma tekisi mitä, emme juuri sillä hetkellä viihdy.

Toisin kuin monet akuutit ongelmat, kuten hammassärky tai läheisen kuolema, tylsyys on lähes näkymätön tappaja. Siihen on mahdoton tarttua.

Filosofi Martin Heidegger tutki ikävystymistä ihmiselämän perustuntemuksena. Hän uskoi, että me emme ikävysty vaan itse asiassa ikävystyminen ikävystyy.

Kielipeli on outo, mutta tällä havainnolla hän vaikuttaisi olevan asian ytimessä. Ajatus muistuttaa jopa zen-buddhalaista huomiota: Minä en ole käsitykseni maailmasta.

Ja mikä tärkeintä tylsistymisen kannalta: aika ei ole minussa kiinni.

Istun IC-junassa ja tuijotan ikkunasta ulos. Katoavassa hetkessä näen metsänrajassa peuran ihmettelemässä ohi puhaltavaa junaa.

Takanani istuva nainen puhuu puhelimeen Jani-Petterin kurapöksyistä.

Teksti: JANTSO JOKELIN

Kuvat: LAURI HANNUS