Ilmiöt
19.02.2010

Missä on usko?

Ateistisen kasvatuksen saanut lähti etsimään uskon ja pyhyyden merkityksiä. Selvisi, että uskonnoton ihminen on mahdoton ajatus.

Minulla ei ole uskontoa. En koskaan käynyt koulun uskonnontunneilla, pyhäkoulussa tai rippikoulussa. En osallistunut jumalanpalveluksiin tai rukoillut. Elin jyrkän ateistisessa perheessä, joka hädin tuskin vietti joulua. Pyhä ja Jumala olivat minulle vain kieltä.

Uskonto näyttäytyi minulle perhetaustani vuoksi käsittämättömänä toimintana, sepitettyinä satuina ja aivopesuna. Päädyin kuitenkin opiskelemaan uskontotiedettä. Enää en voinut suhtautua siihen pelkkänä syöpänä, joka tuhoaa maailman. Opin ymmärtämään uskonnollista ajattelua.

Mircea Eliaden Pyhän ja profaanin teesi pysäytti minut.

"Miten suuressa määrin ihminen kieltääkään maailmasta pyhän, hän ei koskaan onnistu kokonaan luopumaan uskonnollisesta käyttäytymisestä."

Tajusin, että myös vannoutuneen pakanallisella suvullani on uskonto. Minäkin kasvoin eräänlaiseen taideuskoon, jonka dogmatiikka oli toisinaan hyvin vahva. Että suurin totuus ihmisestä paljastuu pimennetyssä salissa. Että kirjoissa on tislattu ydinmehu siitä, mikä ihmiselle on tärkeää.

Teatteri on edelleen ainoita paikkoja, jossa oikeasti sammutan kännykän. En koskaan jätä kirjaa auki tai taittele sivuja hiirenkorville.

Tämä on uskonnollista käyttäytymistä.

Rimbaud, Tarkovski ja Artaud

ovat ohjanneet minut kohti suurempaa visiota maailmasta. Carl Jungin ajatukset ikuisista arkkityypeistä ja myyteistä ovat saaneet minut pyhyyden kaltaiseen tilaan. Minä oikeasti uskon häntä. En tosin tiedemiehenä vaan hulluna.

Mutta oikeaa uskontoa, sen paremmin kuin jumalaakaan minulla ei ole. Sen sanominen on aivan kuin olisin jäänyt jostakin paitsi. Kun kuulen ihmisten kertomuksia pyhän kokemisesta ja rauhasta, olen melkein kateellinen. Miksi minulla ei ole uskoa? Miksi en usko mihinkään?

Päätin kysyä papeilta, miten uskonnoton ihminen voi lähestyä omaa suhdettaan uskoon.

+

Vietnamilainen mies kiertää hämärää kirkkosalia rukousnauha kädessä. Alttarin edessä hän kumartaa ristiä ja jatkaa. Tummaa valoa hehkuvat lasimaalaukset tuijottavat saliin. Hiljaisuutta halkovat ainoastaan vaimeat askeleet ja rukousnauhan olematon rapina.

En uskalla liikkua tai sanoa mitään. Tällä ihmisellä on uskonto. Tämä on hänen rituaalinsa. Se levittää ympärilleen salaperäisen ilmapiirin, joka saa minut varuilleen. Mies tuskin huomaa minut hiipiessäni hitaasti seinien varjoissa.

Pyhän Birgitan Ja Autuaan Hemmingin Seurakunta on Turun seudun katolinen yhteisö, jolla on noin 1200 jäsentä. Suurin osa heistä on maahanmuuttajataustaisia. Salia kiertävä isä Paolo Nguyen Toan Tri on toinen seurakunnan papeista.

Toinen on puolalaissyntyinen isä Peter Gebara SCJ. Lyhenne tulee sanoista Societas Cordis Jesu, Jeesuksen pyhän sydämen palvelijat.

Olen tullut kysymään, miten uskonnoton ihminen voi saavuttaa yhteyden pyhyyteen.

"Uskon lahja on mysteeri, sillä se tulee itsestä. Ei kukaan, edes paavi, voi sanoa sinulle mikä Jumala on. Se tulee sinusta", Isä Peter selittää.

Hän muistuttaa, että monet profeetat ja pyhät henkilöt ovat aikanaan olleet samassa tilanteessa kuin minä. He eivät ole seuranneet valmiita johtajia tai jumalia vaan määrittäneet itse mihin uskovat. Itse Jeesuskin sanoutui irti fariseusten, arvostettujen juutalaisten opettajien, käsityksistä.

"Sinun täytyy kysyä itseltäsi: Kuka minä olen? Miksi minä elän?", Peter sanoo.

"Mitä paremmin tuntee itsensä, sitä lähempänä on Jumalaa."

Ennakkoluuloni saavat kovan iskun. Mielessäni katolisen kirkko on ollut juuri se konservatiivisin ja brutaalein. Se, jonka tilillä on inkvisitiota, vieraiden kulttuurien käännytystä ja aggressiivista lähetystyötä.

Mutta Isä Peter ei missään nimessä halua käännyttää minua. Hän tahtoo minun olevan varma uskostani ja määrittelevän sen itse. Hän uskoo, että vasta kun ihminen näkee mahdollisimman laajasti, usko tulee mahdolliseksi. Hänen puheensa on kaunista ja filosofista.

Tämä on täysin vastakohtainen ajatus sille, mitä kotona on opetettu uskonnon ahdasmielisyydestä.

"Monen ihmisen elämässä uskonto vaikuttaa vain silloin, kun he käyvät kirkossa. Mutta uskoa pitää ruokkia kuin ruukkukasvia vedellä tai se lakastuu."

Isä Peterin toteamus palauttaa mieleeni erään toisen sensein sanat. Kapinallisista elokuvista tunnettu mestariohjaaja Miloš Forman sanoi Sodankylässä vieraillessaan: "Elokuvalla ei ole voimaa muuttaa maailmaa. Se on voimakas kokemus vain sen kahden tunnin ajan, jonka istumme pimeydessä."

Voiko usko muuttaa maailmaa, jos se tulee olevaksi vain kirkossa? Edes ihmisen sisäistä maailmaa?

Jeesus on arkkityyppi johtajasta, joka näki laajasti. Rauhan ja ymmärryksen symboli. Hän oli profeetta, valaistunut, ymmärtänyt ikuisuuden. Onko uskon tehtävä tulla hänen kaltaisekseen?

"Kyllä, mutta emme koskaan voi tulla täysin hänen kaltaisekseen. Jeesus on Jumala, pyhistä pyhin."

Entä se pyhä sitten? Mikä on pyhän kokemus? Mistä se tulee?

"Pyhyys on meissä. Se on Jumalasta", Isä Peter toteaa.

+

Mitä enemmän ikuisia aiheita ajattelee, sitä irvokkaammalta popin ja pornon kulttuuri näyttää. En voi nähdä sitä syntisenä tai pahana, sillä en ole koskaan oppinut ajattelemaan sellaisten käsitteiden kautta. Mutta avutonta ja sisällötöntä se kyllä on.

Muistan pikkusiskoni joskus ihmetelleen, miten ihmiset voivat käyttää kallisarvoista aikaansa Big Brotherin katsomiseen, kun he tietävät kuolevansa joskus. En osannut sanoa mitään.

Taide on ruokkinut elämäni uskonnollista tarvetta. Se on myös monen uskonnon tavoin työntänyt minut kauas massakulttuurin ihanteista. Kun on istunut neljä päivää kotona, lukenut ja pohtinut jungilaisuutta, kaupunkikulttuuriin on vähän vaikea päästä kiinni. Ihmisille puhuminenkin tuntuu ontuvalta.

Toisaalta toinen pyhän ilmenemismuoto, puhdas erotiikka, on onnistunut tuomaan minut niin lähelle ihmistä kuin mahdollista. Sillä on kyky eliminoida ihmisestä kaikki erillisyys. Sen energia on loputonta.

Mutta senkin olemme pilanneet käsittämättömillä ihanteilla ja banaliteeteilla. Jään tuijottamaan videovuokraamon ikkunaan liimattua, itsetarkoituksellisen törkeää Bitch Slap -julistetta. Mitä Peter tuosta ajattelisi?

+

Seuraava kohteeni on Turun ortodoksinen kirkko, jonka kirkkoherra, isä Ion Durac on luvannut kuulla ajatuksiani. Lähestyn häntä samoilla kysymyksillä kuin Peteriä. Miten uskonnottomaksi kasvanut voi uskoa?

"Tahdon, että ihmiset miettivät, mihin uskovat. En halua ketään seurakuntaan vain paperilla olevan luvun vuoksi", isä Ion sanoo.

En kohtaa käännytystä tässäkään seurakunnassa. Asiaani suhtaudutaan intiimisti ja ymmärryksellä. Pyhyyden kokemiseen isä Ion ei kuitenkaan lähde ohjaamaan.

"Pitää pyrkiä olemaan parempi joka päivä, mutta pyhyyteen pääseminen on äärimmäisen vaikeaa, emmekä tavoittele sitä jokapäiväisessä elämässä. Luostarielämä on asia erikseen."

Olen aina kunnioittanut nöyryyttä ihmisessä, oli motiivina sitten pienuus Jumalan tai kosmoksen edessä. Yksi syy uskonnolliseen kaipuuseeni on päästä eroon ylpeydestä. Siitä, joka kasautuu terveen kunnianhimon päälle. Siitä, joka saa kävelemään leveästi ja aukomaan päätä joka tilanteessa. Tunnen sen itsessäni. Se on vastenmielistä.

"Jokaisella on varmasti ollut hetkiä, että on ajatellut olevansa parempi kuin muut. Ylpeys on perisynti. Siitä muut synnit lähtevät", Ion sanoo.

Ortodoksikirkon katto on kynttilänliekin muotoinen muistutuksena siitä, että uskonnon pitää olla palavaa. Samasta syystä jumalanpalveluksissa poltetaan kynttilöitä. Rukousten täytyy palaa kuin tuli.

Se on kaunis ajatus. En koskaan voisi kuulua kirkkoon tai varsinkaan rukoilla vain tavan vuoksi. Uskon täytyisi olla jotain, joka täyttää minut merkityksellä ja toivolla.

Kun kuvittelen palavan uskon, en kuitenkaan ajattele ensimmäisenä ortodoksisuutta. Ajattelen afroamerikkalaisia kirkkomenoja, kuoron resitoimassa värjyviä spirituaaleja orjuuden riivaamassa Etelässä. Siellä kirkolla oli selkeä merkitys. Uskonto oli ravitsevaa kuin ruoka ja vesi.

"Sielu tarvitsee ravintoa siinä missä ruumiskin", isä Ion muistuttaa.

Huomattavan samanlaisen lausahduksen sain isä Peteriltä.

+

Evankelis-luterilainen seurakunta on valtioon sulautunut instituutio, joka näkyy kansan kaikilla elämänalueilla. Myös minun, jota ei ole kastettu eikä konfirmoitu.

Olen istunut koulun uskonnollisissa tilaisuuksissa ja hiljentynyt ruokarukoukseen vasten tahtoani. Tuen tahtomattanikin kirkon toimintaa elämällä tässä yhteiskunnassa. Kun kuolen, on hyvin todennäköistä, että minut vähintäänkin haudataan kirkon hautausmaalle.

Saan myös postissa Kirkko ja me -lehden. Sen nahkea paperi palaa takassa huonosti.

Kyllä, luterilainen usko on massaluonteensa ja hegemoniansa vuoksi ollut se suurin inhokkini. Aina en ole mieltänyt sitä edes uskonnoksi, ja siksi sen ymmärtämiseen minulta menee varmasti pisimpään.

Kun opettaja roikottaa juhlasalissa niskasta koko uskonnollisen viisun ajan kieltäydyttyäni seisomasta, ei valtionuskonnosta jää kovin hyvä maku suuhun.

Päätän kuitenkin kokeilla kirkon uutta palvelua, nettipappia. Lähetän sähköpostin, jossa kysyn luterilaisen pastorin näkökulmaa uskonnottoman mahdollisuuksista lähentyä uskoaan.

Lähetän viestin nettipapin tiedotukseen, josta se toimitetaan anonyymina papille. Myös hän vastaa minulle nimettömänä. Konsepti on kuin kaksituhattaluvun rippituoli. Nyt vain odotan vastausta viisi päivää.

Kuinka ollakaan, pappi tarjoaa erilaisia tapoja osallistua seurakunnan toimintaan. Hän ehdottaa Usko tai älä -keskusteluryhmää, aikuisrippiä, kristillisiä opiskelujärjestöjä ja kastetta.

Toisaalta uskoa voi olla helpompi lähestyä lähtemällä mukaan sen toimintaan. Toisaalta Peter ja Ion eivät ehdottaneet mitään. Molemmat painottivat omaa etsintää ja sisäistä pohdintaa ennen syvempää seurakuntaan perehtymistä. Jotenkin heidän tapansa vetoaa minuun enemmän.

Nettipapin puheenvuorossa on kuitenkin kauniita ajatuksia etsimästäni pyhästä.

"On hyvä muistaa, ettei pyhä asu kirkoissa vaan on mukana jokapäiväisessä elämässämme. Pyhä on jotakin sellaista, jota ei saa häpäistä tai koskettaa ilman lupaa. Joku löytää pyhän helpoiten kirkosta, joku vaikka metsästä. Silti kyse voi olla samasta pyhästä, jonkunlaisesta Jumalan kohtaamisen hetkestä. Meidän Jumalamme on persoona ja kohtaa meistä jokaisen persoonana, kullekin sopivimmalla tavalla."

Minun Jumalani ei välttämättä ole luoja. Se voi yhtä hyvin olla jotakin, joka on minussa. John Steinbeckin mukaan miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että on "puoliksi mielenvikainen, puoliksi jumala." Määritelmä resonoi sieluni kanssa. Toisinaan tunnen oloni enemmän luonnonvoimaksi kuin ihmiseksi.

Jos ihminen toimii, kuten Jumala on käskenyt tai Jeesus opettanut, molemmat tavallaan vaikuttavat reaalisessa maailmassa. Sitä kautta molemmat myös ovat olemassa. Varmasti jo Jeesuksen hahmoa säännöllisesti pohtimalla elämä voi saada uuden suunnan.

Tarvitsen elämääni sankareita. Se, ovatko ne todellisia tai fiktiivisiä on samantekevää. Huomaan Jungin nostavan taas päätään.

Huomaan myös, että nettipappipalvelu on lisännyt minut vaivihkaa kirkon sähköpostilistalle. Kiitos ja näkemiin.

+

Onko hartaus ilman jumalaa mahdollista? Yritän kuvitella tilanteen, jossa olisin ollut mahdollisimman tyyni ja sisäisessä tasapainossa. Jälleen kuulen päässäni kirjailijan äänen.

"Jos energia padotaan, me sekoamme. Äärimmäinen rauha jota kaihoamme ei ole suositeltava tila. Meidät on jostain syystä rakennettu siten, ettei se ole mahdollista."

Tällä kertaa ääni kuuluu Charles Bukowskille, jonka juoppouden ja kaaoksen värittämät kertomukset ovat usein päästäneet minut lähelle liikkumatonta hartautta.

Olen ihminen. Täynnä energiaa, elämänhalua, väkivaltaa ja egon ailahteluja. En ole tyyni enkä valaistunut. Olen puoliksi mielenvikainen, puoliksi jumala.

En ole minkään kirkon jäsen. Uskonto minulla kuitenkin on.

Kirjaston yläkerroksessa on ääretön määrä musiikkia. Eri versioita siitä, mikä on totuus. Vanhaa suistobluesia, afrikkalaista griottimusiikkia ja juutalaisia sävelmiä. Traktaatteja, jotka puhuvat minulle syvempää uskonnollista kieltä kuin mikään pyhä kirjoitus.

Istun kuuntelutuoliin, vedän kuulokkeet päähän ja laitan levyn soimaan.

Tästä eteenpäin kaikki on vain avaruuden vapaata leikkiä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuva: Maija Kurki