Ilmiöt
03.06.2021

Mitkä ovat Varsinais-Suomen maakuntatunnukset? ”Kysymys on tyhmä”, sanoo maakuntajohtaja Kari Häkämies – alueellista identiteettiä on luotu 1800-luvulta asti, mutta tehtävä on lähes mahdoton

Teksti:
Oona Komonen
Kuvat:
Jose Jompero

Mitä tulee mieleen eläimestä kettu? Kari Häkämies hämmentyy.

”No, viekkaus ja oveluus”, hän vastaa mietittyään hetken.

Ahaa, ei siis Varsinais-Suomi? Sehän on maakunnan nimikko­eläin! Vai oliko kyse kielikuvasta?

”Tuota…”

Entä suostuisiko Varsinais-Suomen liiton maakuntajohtaja pisto­kokeeseen? Luntata ei saa. Mitkä ovat Varsinais-Suomen maakuntatunnukset?

Häkämies tokenee. Huokaus.

”En osallistu tietokilpailuihin tältä osin.”

Ei siis tule mieleen?

”Tai että… tulee. Mutta tunnuksista keskustelu on epä-älyllistä. Eihän maakunnallista identiteettiä sellaisilla rakenneta.”

Tauko.

Ainakaan enää, hän lisää.
 

Jo Zacharias Topelius oli niitä suomalaisia, jotka osallistuivat alueellisten identiteettien rakennustalkoisiin.

Suomalaista kansallistunnetta oli ryhdytty rakentamaan toden teolla 1800-luvulla. Tavoite oli ylevä: luoda vahva, yhtenäinen kansa.

Yleissuomalaisuudesta huolimatta hankkeeseen kuului myös eri alueiden tunnistaminen. Maakunnat ja niiden erot.

Maamme kirjassa (1875) Topelius hahmotteli ”heimokansoja”.

Oli karjalainen: avoin, kohtelias ja vilkas, ”helposti ohjattava ja helposti eksytetty”. Savolainen: karjalaista ”ymmärtäväisempi ja omaa etuansa enemmän katsova”.

Uusmaalainen: hyvin toimeentuleva, iloinen, ”rakastaa lystikkäitä satuja”. Pohjalainen: taitava työmies, mutta riitapukari ”liiaksi juoneena”.

Lappilainen: ”syytetään kateelliseksi ja viekkaaksi, mutta kiitetään hänen hyvää sydäntään, vieraanvaraisuuttaan, jumalanpelkoaan ja siveätä käytöstään, kun hän ei tule viinan kiusaukseen”.

Hämäläinen: hiljainen ja vakavamielinen. ”Kestävämpää miestä et helposti tapaa, jos hän on kerran ryhtynyt johonkin, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä.”

Kuvatessaan eri alueiden asukkaita Topelius korosti muuttumattomuutta: tällaisia ne ovat aina olleet, tällaisina pysyvät.

Juuri Maamme kirjan kautta monet maakuntamääritelmät siirtyivät koululaisten muistiin, aina 1960-luvulle saakka.

Lukutaidon yleistymisen myötä myös alueellinen joukkotiedotus kehittyi. Etenkin maakuntalehdistö vaikutti maakuntiin samaistumiseen. Uutisten alueellinen painotus korostui. Lehdet välittivät ideaaleja siitä, millaisia levikkialueen asukkaat ovat.

Samaan aikaan tapahtui muutakin. Alueellinen yhdistystoiminta virisi. Perustettiin kansanopistoja. Järjestettiin maakuntahengen nostatukseen tähtääviä rientoja.

Erityispiirteet, ajateltiin, olivat korostamisen arvoinen asia.
 

Ja sitten: laulakaamme!

Joulukuun 9. päivänä 1852 Helsingin ravintola Kaisaniemessä pidettiin Savokarjalaisen osakunnan erojaisjuhlat.

Saman vuoden syyskuussa Venäjän keisari Nikolai I oli määrännyt osakunnat – Hämäläisen, Länsisuomalaisen, Pohjalaisen, Savokarjalaisen, Uusmaalaisen ja Viipurilaisen – lakkautettavaksi. Niiden tilalle tulivat venäläismalliset ylioppilastiedekunnat, joihin jako tapahtui maakunnallisen perustan sijaan opintosuunnittain.

Syy oli kontrollipolitiikka, ja pelko. 1800-luvun kansallisaate sai vahvaa kaikupohjaa juuri ylioppilaiden ja osakuntien keskuudessa. Myöhemmin, vuonna 1868, osakunnat saivat toimintaoikeutensa takaisin, mutta tätä ei vielä tiedetty erojaisjuhlissa ravintola Kaisaniemessä.

Tilaisuudessa esitettiin laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa / Sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt / tää armas, kallis maa.

Luonnon ja kärsineen kansan kuvauksen jälkeen muistutettiin menneistä ja tulevista taisteluista. Alun perin mieskvartetille sovitettuun lauluun sisältyi myös ylistys maakunnan naisille.

August Ahlqvist-Oksasen sanoittamasta Savolaisten laulusta tuli kehys liki kaikille myöhemmin runoilluille maakuntalauluille.

Ne levisivät nopeasti, erityisesti yliopiston osakuntien keskuudessa. Monet lauluista olivat niiden omaan käyttöönsä tilaamia.

Laulut juurtuivat myös osaksi kansakoulujen opetusta.

”Joo, niitä paukutettiin päähän 1960-luvulla”, Häkämies sanoo.

Ei vain oman alueen. Oli Karjalaisten laulua, Nälkämaan laulua, Kymmenen virran maata. Häkämies muisti laulujen sanat pitkään. Tai ainakin ensimmäiset säkeistöt.

Miten olisi näyte Varsinaissuomalaisten laulusta?

”Kyyyllä mä sen muistan. Mutta en lähde tunnuskeskusteluun, sanoin jo.”

Hetken hiljaisuus.”Helky laulu Aurain… Joo.”

Hän arvelee, että joku voi nyt suuttua. Joku, joka kokee laulut tärkeäksi. Ja kyllä niitä lauletaan joissain tilaisuuksissa, tosin nykyään harvemmin.

”Mutta mennyttä maailmaa nuo laulut.”

Onneksi tunnuksia on muitakin!
 

Äänestys käynnistyi 1. kesäkuuta 1989. Aikaa kolme kuukautta.

Aloite kivikampanjasta oli tullut Geologian tutkimuskeskuksesta. Koottiin asiantuntijaraati, joka valitsi jokaisesta maakunnasta kolme ehdokasta. Jaettiin markkinointimateriaalia 40 000 kappaleen eränä oppilaitosten, tiedekeskus Heurekan, Tapiola-yhtiön konttorien ja viestintäkanavien kautta.

Kansa päätti. Ääniä tuli yli 20 000.

Niiden perusteella maakuntia kuvaamaan valittiin spektroliittiä, vihreäkiveä, kärnäiittiä, dioriittiä, liusketta, apatiittia, vuolukiveä, kultaa, gneissiä.

Maakuntakukat oli virallistettu jo 1982 Suomen kotien kukkarahaston ehdotuksesta. Kainuuta kuvasi kanerva, Etelä-Pohjanmaata maitohorsma, Lappia kullero, Satakuntaa tyrnipensas.

Nimikkolintujen valintaa edisti Suomen lintutieteellinen yhdistys vuonna 1985, kalojen puolestaan Kalatalouden keskusliitto 1994.

Myös eläimiä on. Uudellamaalla siili, Kanta-Hämeessä ilves, Kymenlaaksossa saukko.

Viimeisimmän äänestyksen järjesti Suomen ympäristökeskus. Vuonna 2011 Suomen 19 maakuntaa saivat nimikkojärvensä.

Siitä on kymmenen vuotta.

Mikä merkitys tunnuksilla on nykyään?

Kuka muistaa? Saati tietää?

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Helky laulu Aurain. Kuvitus: Jose Jompero

Tuskinpa kovin moni, sanoo tutkija Kaj Zimmerbauer Oulun yliopistosta. Hän on perehtynyt alueellisiin identiteetteihin. Eli mihin?

Zimmerbauer jakaa käsitteen kahteen osaan.

Yksi: alueiden itsensä identiteetti. Se koostuu alueiden omaisuuksista, kuten luonnosta, historiasta, taloudesta, kulttuurista, kielestä.

Kaksi: ihmisten alueellinen identiteetti. Yksilöllä on tietoisuus alueesta, johon kuuluu. Lisäksi hän tuntee yhteenkuuluvuutta muiden alueella asuvien kanssa.

Maakuntiin kiinnittymistä on selvitetty.

Alueiden välillä on eroja, kertoi tutkimuslaitos e2 vuoden 2018 raportissaan Sittenkin samanlaisia? Tutkimus suomalaisten identiteeteistä.

Tutkimuksen mukaan maakunnalliset identiteetit olivat vahvimpia Karjalassa, Pohjanmaalla ja Lapissa. Päijät-Häme puolestaan oli ”selkein esimerkki heikon maakuntaidentiteetin maakunnasta”.

Ikä vaikutti, samoin puoluekanta. Nuoremmat samaistuvat maakuntaansa vähemmän kuin vanhemmat. Keskustan kannattajille alueelliset identiteetit ovat tärkeämpiä kuin vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajille.

”On kuitenkin ongelma”, Zimmerbauer sanoo.

Alueellista identiteettiä on vaikea mitata. Lähes mahdotonta. Siksi, että sen luonteeseen kuuluu kerrostuneisuus.

Ihmiset hahmottavat alueita eri tavalla. He voivat samaistua eri tasoille: kylään, kuntaan, maakuntaan, kotimaahan.

Sama henkilö voi kokea itsensä turkulaiseksi, varsinaissuomalaiseksi, suomalaiseksi.

Merkitys vaihtelee eri aikoina, eri paikoissa.

Perinteisesti tärkein aluetietoisuuden ja alueen identiteetin muodostaja on ollut alueellinen liikkumattomuus. Koska ihmisten liikkuvuus on lisääntynyt, on vaikeampaa puhua historiallisesta yhteenkuuluvuudesta.

Mutta onko se tärkeää?

Kilpailun kannalta kyllä, Zimmerbauer sanoo.

Alueiden välinen kamppailu investoinneista, yrityksistä, asukkaista ja osaavasta työvoimasta on kiristynyt. Parhaiten menestyvät ne alueet, joilla on myönteinen imago ja voimakas alueellinen identiteetti.

Maakunnille tilanne on haastava.
 

Vielä satakunta vuotta sitten maakuntia oli yhdeksän. Määrä kasvoi sotien jälkeen. Kun läänit menettivät merkityksensä aluejakona 1997, maakuntien rooli korostui.

Nyt on toisin.

Ne hoitavat lähinnä maakuntakaavoitusta ja EU-ohjelmia. Eivät näy arjessa. Toisin kuin esimerkiksi kunnat, joiden vastuulla ovat verotus ja julkiset palvelut, kuten koulutus, infrastruktuuri, terveydenhuolto.

Teoriassa sosiaali- ja terveysuudistus voisi muuttaa valtasuhteita.

”Mahdollisesti”, Zimmerbauer arvioi.

Hän on skeptinen, ”pakko olla”.

”Näppituntuman mukaan maakuntien rooli merkittävinä alueel­lisina yksikköinä on vähäinen.”
 

Pitäisikö Varsinais-Suomea brändätä?

Perinteisesti on katsottu, että alueellista identiteettiä rakentavat erityispiirteet. Kivi, kukka ja laulu on jo.

Miten olisi maakuntajoki? Valinta olisi ilmeinen.

Tai maisema? Ehdokkaiksi saaristo ja toriparkki!

Maakunnalliseksi ikoniksi voisi sopia funikulaari tai seitsemän kunnan rajakivi Kuhankuonolla.

Flaijereita, televisiomainontaa, sosiaalisen median kampanja. Saisi näkyvyyttä!

Kari Häkämies parahtaa.

”Varmaan saisi. Sellaiselle naurettaisiin.”

Häkämiehen mielestä brändääminen ”on kulahtanut sana”.

”Samoin kuin tyhjät mainospuheet. Höpö höpö.”

Varsinais-Suomen liitolla on kampanja: positiivinen rakennemuutos. Nettivideoissa kuvataan Uudenkaupungin autotehdasta, Turun telakkaa. Luontoa, merta, kaupungin katuja. Maakuntaa markkinoidaan ”houkuttelevana alueena, jossa on töitä sekä hyvä elämä tarjolla”. 

”Niin”, Häkämies sanoo. ”Sehän on totta.”
 

Nyt vastauksia pöytään. Vanhat maakuntatunnukset. Eikö yhtään voisi visailla?

”Kysymys on tyhmä.”

Vastaukset ovat Varsinais-Suomen liiton verkkosivuilla.

Maakuntakukka: tammi, ”tuhat vuotta sitten jalopuulehdot olivat yleisiä ja Lounais-Suomessa kasvoi kymmenien metrien korkuisia tammijättiläisiä”.

Lintu: naakka, ”eteläisen ja läntisen Suomen lintu”.

Kala: silakka, ”edullinen ja terveellinen ruokakala”.

Kivi: punainen graniitti, ”kauniin väristä, tasalaatuista ja kestävää kiveä”.

”Joo”, Häkämies sanoo kuunneltuaan listauksen. Hän on keksinyt mihin tunnukset voisivat tänä päivänä sopia.

”Ihan hyviä kysymyksiä pubivisaan.”

Sellaisissa hän ei itse käy.
 

”Täällä opiskeltiin
yliopistossa, kun
muualla oltiin
maakuopissa.”
 

Oikeastaan on yksi maakuntatunnus, josta Häkämies puhuu mielellään. Varsinais-Suomen vaakunan kuvio on peräisin vuodelta 1557, jolloin Kustaa Vaasa antoi pojalleen Juhanalle Suomen herttuakunnan.

Keskellä punaista kenttää on kypärä, sen päällä kruunu. Ristikkäin kaksi kultaista peistä. Molempiin on kiinnitetty sininen keltaristilippu.

Se vakiintui Ruotsin lipuksi, kun Juhanasta tuli kuningas.

”Olkoot, emme reklamoi”, Häkämies sanoo. ”Mutta oikeasti se on meidän lippumme.”

Häkämies suhtautuu alueellisen identiteetin käsitteeseen kitsaasti. Varsinais-Suomen maakunnasta on vaikea löytää yhteistä nimittäjää. On yli 470 000 asukasta, 27 kuntaa. Kaksikielinen maakunta, poliittinen profiili vaihtelee.

”Loimaalainen agraari-identiteetti on erilainen kuin Turun Martin urbaani-identiteetti.”

Siitä huolimatta hän uskoo alueen identiteetin olevan vahva. Varsinaissuomalaiset sanovat olevansa maakunnasta. 

”Mutta se johtuu varsinaissuomalaisten itsetunnosta, historiallisista syistä.”

Ruotsin vallan aikaan alue oli valtakunnan itäosan hallintokeskus. Ja Turku oli pitkään Suomen merkittävin asutuskeskus, aikoinaan epävirallinen pääkaupunki.

”Täällä opiskeltiin yliopistossa, kun muualla oltiin maakuopissa.”

Häkämies itse on alun perin Kotkan Karhulasta. Ei Kymenlaaksosta.

Kun Häkämies esittäytyy, hän sanoo olevansa Varsinaisen Suomen maakuntajohtaja.

Från Egentliga Finland
 

Juttuun on haastateltu myös tutkija Tiina Miettistä Tampereen yliopistosta. Lisäksi lähteenä on käytetty kirjoja Laura Kolbe ja Anja Kervanto Nevalinna (toim.): Suomen kulttuuristoria 3: Oma maa ja maailma (2003), Marjatta Virkkunen, Seppo J. Partanen ja Markku Rask: Suomen kivet (2001), sekä Markku Löytönen ja Laura Kolbe (toim.): Suomi – Maa, kansa, kulttuurit (1999).
 

Lue lisää

Lähdimme etsimään ”Turun Kalliota”, ja yksi ehdokas löytyi – vanhoille puutaloalueille gentrifikaatio on jo tehnyt tehtävänsä

Kaikilla isoilla kaupungeilla on se: trendikäs alue, jonne nuoret hakeutuvat urbaaniin sykkeeseen. Missä se Turussa on? (4/2020)

Turun yliopisto syntyi itsenäisyyden alkuhuumassa: "Tämä tehtiin valkoiseksi yliopistoksi"

Turun yliopisto sai alkunsa itsenäisen Suomen alkutaipaleilla. Varat instituutioon kerättiin kansainvälisesti poikkeuksellisella tavalla: lahjoituksina rahvaalta. (11/2017)