Ilmiöt
03.12.2014

Myyräjahtia ja avaruusräiskintää

Teksti:
Jouko Luhtala

Vuosi on 1979. Neuvostoliitto hyökkää Afganistaniin ja aloittaa oman syöksykierteensä. Jimmy Carter ryvettyy Iranin panttivankikriisin hoidossa. Urho Kekkonen elää lopun alkua. Samalla Suomen peliala ottaa ensimmäisiä huteria askeliaan.

Stavros Fasoulas ja Jukka Tapanimäki. Outoja nimiä. Myös monille suomalaisille videopelaajille.

Herrat Fasoulas ja Tapaninmäki ovat kuitenkin suomalaisen pelialan isät. Näin sanoo Juho Kuorikoski, joka on paketoinut kotimaisen peliteollisuuden historian yksiin kansiin joukkorahoituksen avulla.

Kaksikko toimi erillään, mutta he olivat saman ajan lapsia. Molemmat nousivat kansainväliselle pelikentälle vuonna 1986.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä ilmestynyt Fasoulasin Sanxio oli niin sanotusti ensimmäinen suomalainen hittipeli. Myyntiluvut olivat toki täysin eri planeetalta kuin Angry Birdsillä, mutta niin oli vuosikymmenkin.

Kuorikoski katsoo suomalaisen pelialan alkupisteen sijoittuvan vuoteen 1979. Tuolloin julkaistiin Chesmac, unohdettu klassikko.

”Raimo Suonion tekemä ja Telmacille julkaistu Chesmac nousi esille vasta muutama viikko sitten. Opuksessani Sinivalkoinen pelikirja suomalaisen peliteollisuuden aikajana alkaa vuodesta 1984, jolloin Simo Ojaniemi teki Mehulinjan, Myyräjahdin ja Raharuhtinaan Commoroden eri laitteille”, Kuorikoski sanoo.

Tavoitteet eivät alussa olleet korkealla. Ojaniemen pelit olivat suomenkielisiä, eikä niitä siis oltu lainkaan tarkoitettu vientimarkkinoille.

Vaikka kasarille mahtuukin useampia suomalaisia laatupelejä, oli tuotanto määrällisesti vaatimatonta. Pelejä julkaistiin vain muutamia kourallisia, eikä silloin voitu puhua samanlaisista pelitrendeistä kuin nykypäivänä.

”Avaruusräiskintä taitaa olla se suosituin genre, sitä kokeilivat sekä Fasoulas että Tapanimäki.”

Alkujaan pelit pysyivät varsin simppeleinä jo siitä syystä, ettei tekijöitä varsinaisesti ollut montaa. Lisäksi suurin osa heistä väkersi pelinsä alusta loppuun yksin.

Vaikka videopelit olivat 1980-luvulla vielä selvästi kliseiden mukaan kellareissa tyttöjä piileskelevien, hieltä haisevien nörttien hömpötystä, oli Suomi jo tuolloin pelimaa. Väkilukuun suhteutettuna Commodore 64 ei myynyt missään muualla yhtä hyvin kuin Suomessa.

Vaikka koneet vaihtoivat omistajaa, ei pelikauppa ollut hääppöistä. Peliteollisuus oli yhä elämänsä kunnossa, mutta piratismi alkoi verottaa äärimmäisen raskaalla kouralla niin C64- kuin Amiga-pelienkin myyntiä.

Mistä on suomalaiset pelintekijät tehty?

Suomalaisen peliteollisuuden pioneereilla oli usein taustaa demopiireistä. Demot ovat tyypillisesti ei-pelattavia, animaatiomaisia koodaustaidon juhlia. Niille on ominaista kokorajoitus, joten pieneen tilaan piti puristaa paljon sisältöä.

”Demot opettivat koodin optimoimista. Pelit kasvoivat demoista, sillä interaktiivisuuden lisääminen näihin audiovisuaalisiin taidonnäytteisiin oli varsin looginen askel”, Juho Kuorikoski toteaa.

”Ihan ensimmäiset suomalaiset pelit olivat yhden henkilön tekeleitä ja syntyivät koodikokeilujen sivutuotteina.”

Erityismaininnan Kuorikoski antaa yhä edelleen jatkuville Assembly-tapahtumille, jotka ovat olleet eräänlainen suomalaisen IT-väen pyhiinvaelluskohde jo vuodesta 1992. 

”Assyt ovat Suomessa ammattimaisen pelinkehitystoiminnan kehto.”

Tunnetuin demoympyröistä nousseista pelitaloista on Remedy, jonka ydinjäsenet ovat entisiä Future Crew -demoryhmäläisiä. Demotiimin nimi oli enteellinen, sillä sama porukka työsti myöhemmin sellaiset kansainväliset merkkiteokset kuin Death Rally, Max Payne ja Alan Wake.

Yksi ennakkoluulo pitää suomalaisen pelialan muinaishistoriaa ja myös nykyisyyttä tarkastellen melko tiukasti paikkansa. Ala oli alkujaan käytännössä täysin miesvaltainen.

Nyky-ymmärryksen mukaan pelinteko muuttui ammattimaiseksi samaan aikaan kun itse videopelaamisesta tuli yhä suositumpaa, kenties myös salonkelpoisempaa ajanvietettä.

”Yritysmuotoinen pelinteko potkaistiin käyntiin 1990-luvun alussa, jolloin Stavros Fasoulas perusti yhdessä Ilari Kuittisen kanssa Terramarquen. Se fuusioutui vuosikymmen myöhemmin Bloodhouseen. Lopputulos oli Housemarque, joka on edelleen Suomen pitkäikäisin pelistudio.”

Emulaattorien ansiosta pelihistorian ensivaiheiden läpikäyminen on tänä päivänä helpompaa kuin kenties koskaan. Viimeisen päälle hiottuun pelattavuuteen ja fiiniin grafiikkaan tottunut nykypelaaja voi kuitenkin olla vähän hukassa C64:n kanssa.

Mikä avuksi, Juho Kuorikoski?

”Sanxion on edelleen hiton hyvä avaruusräiskintä. Sekä Tapanimäen että Fasoulasin Commodore 64-pelit ovat oikeasti kestäneet todella hyvin aikaa. Toki suomalaisen pelaajan yleissivistykseen kuuluu myös Uuno Turhapuro muuttaa maalle, tuo legendaarisen vaikea lisenssipeli.”