Ilmiöt
10.09.2014

Pelkoa ja toivoa kabulissa

Teksti:
Jouko Luhtala
Kuvat:
Sini Rämö

Missä on hätäuloskäynti? Onko teillä turvahuonetta? Nämä ovat Sini Rämön ensimmäiset kysymykset ravintolassa. Rämö, 27, asuu huonojen uutisten hautomossa, Kabulissa.

Syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Al-Qaida kaappaa neljä lentokonetta historiallisin seurauksin.

Kaksi kuukautta myöhemmin Yhdysvaltojen johtama koalitio valtaa Afganistanin pääkaupungin Kabulin, jota Taliban on sorrolla ja väkivallalla hallinnut.

Sini Rämö pöllähtää Kabuliin töihin heinäkuussa 2013, liki kaksitoista vuotta sotatoimien alkamisen jälkeen. Pommi-iskut, naisiin kohdistuva väkivalta, korruptio ja huumekauppa ovat edelleen arkipäivää.

Sota on maksanut arviolta noin 16 000 – 19 000 afgaanisiviilin hengen.

Jaksavatko paikalliset uskoa huomiseen?

”Melkein kaikki afgaanit, joille olen puhunut, ovat kiitollisia Yhdysvaltojen ja muiden valtioiden avusta ja tuesta. Harva kaipaa Talibania”, Rämö sanoo.

”Ihmiset nauttivat siitä, että heitä ei hakata parran lyhyyden vuoksi. Kollegani kuvaili automatkalla poppia luukuttaessaan, miten hienoa on taas kuunnella musiikkia.”

Toisaalta on myös niitä, jotka aktiivisesti etsivät pakokeinoa. Valkokaulustyö avaa portit ulkomaille.

”Melkein jokaisella työkaverillani on vetämässä viisumihakemus Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan. Moni uskoo paremman elämän odottavan ulkomailla”, Rämö kertoo.

Jotkut Rämön kollegoista ovat jopa väläytelleet laittoman maastalähdön mahdollisuutta. Kansainvälisten taistelujoukkojen maasta poistuminen herättää kysymyksiä. Talibanin uutta valtaannousuakaan ei pidetä täysin mahdottomana skenaariona. Monet ulkomaalaisten kanssa töitä tehneet afgaanit uskovat päätyvänsä teloitusrivin kärkeen, mikäli ennustus toteutuu.

Tavoitteena tasa-arvo

Lontoossa, Minnesotassa, Brightonissa ja Prahassa opiskellut Sini Rämö paahtoi ennen Kabuliin syöksymistään töitä kehitysmaa-asioiden parissa Iso-Britanniassa. Afganistan kutsui, kun pää vaati tekemään jotain konkreettista.

”Halusin johonkin haastavampaan maahan, joka oikeasti käy läpi konfliktia tai kehitystä”, Rämö perustelee.

Jos haluaa parantaa maailmaa, on Afganistan kuin viimeisimmillä herkuilla sokeroitu karkkikauppa. Makuja on joka lähtöön, ja jossain vaiheessa tulee herkästi ähky. Nämä ongelmat eivät ratkea some-tykkäyksillä.

Rämö aloitti työt Kabulissa yksityisessä firmassa ohjelmakoordinaattorina, mutta on sittemmin siirtynyt työskentelemään YK:lle naisten oikeuksien ja viestinnän pariin.

Talibanien rankan epätasa-arvoista maailmankuvaa käytettiin yhtenä sodan perusteluna Irakin kuuluisien joukkotuhoaseiden tapaan.

Valitettavasti naisiin kohdistunut väkivalta ja järjestelmällinen alistaminen eivät osoittautuneet samanlaisiksi myyteiksi kuin Saddam Husseinin kemikaalit.

”Paljon hyvää on kuitenkin saatu aikaiseksi. Tyttöjä käy koulussa enemmän kuin koskaan. Naisilla on enemmän töitä, oikeuksia ja vapauksia kuin aiemmin. Äitien terveys on kohentunut ja lukutaito lisääntynyt”, Rämö listaa.

”Monet poliittiset johtajat ovat kuitenkin hyvin konservatiivisia eivätkä usko naisten oikeuksiin. Kotiväkivalta, raiskaukset, ’kunniamurhat’ ja lapsi- sekä pakkoavioliitot ovat edelleen suuria ongelmia. Ylipäätään naisiin kohdistuva väkivalta on taas kasvussa. Lait takaavat paljon vapauksia, mutta käytännössä ne eivät usein toteudu”, Rämö muistuttaa.

Kun Rämö työkavereineen lähtee työpäivän jälkeen keilaamaan, vilkaisevat afgaaninaiset kelloa ja toteavat kotiintuloajan olevan liian lähellä. Myös Rämön ja kumppaneiden hiihtoreissu Bamyanin maakunnassa aiheutti kateutta toimiston naisväestössä. Leidien ei ole soveliasta hiihtää.
”On surullista, että jotkut joutuvat kadehtimaan tällaisia vapauksia.”

Terrori ei hellitä

Afganistanin yleinen turvallisuustilanne on heikentynyt entisestään vuoden 2014 aikana. Väkivaltaisuudet ovat myös vähentäneet auttajien määrää. Joidenkin firmojen ulkomainen työvoima on vedetty kotipesään.
Iskut sekä afgaaneja että ulkomaalaisia kohtaan ovat lisääntyneet.

Tammikuussa parikymmentä ihmistä ammuttiin libanonilaisessa ravintolassa. Paikka kuului Rämön suosikkeihin. Pari kuukautta myöhemmin Taliban iski toiseen Rämön vakiravintoloista. Heinäkuussa kaksi suomalaista avustustyöntekijää ammuttiin taksiin. Tuolloin Afganistanin ongelmat ryöpsähtivät myös suomalaismediaan.

”Kabulin ulkomaalaisyhteisö on sen verran pieni, että aina tuntee jonkun, joka tunsi jonkun uhreista. Se tuntuu aina kamalalta ja ahdistavalta. En ole peloissani koko ajan, mutta pieni huoli on aina läsnä, varsinkin kun olen matkalla johonkin”, Rämö sanoo.

Rämö ei kuitenkaan suostu elämään pelon vallassa. Vaikka useimmat kollegat eivät koskaan poistu suljetulta työalueelta, käy Rämö edelleen kaupoissa, markkinoilla, kuntopiirissä ja kavereita tapaamassa.

”Riskejä on joka puolella, ja vaikka ne voi yrittää minimoida, ei niitä voi täysin poistaa. Jos tänne muuttaa asumaan, niin pitää vain yrittää tiedostaa ja hyväksyä ne riskit”, Rämö toteaa.

”Afgaaneille tällainen väkivalta on kuitenkin arkipäivää. Kuten autokuskini sanoi suomalaisnaisten surmien jälkeen: ’Afganistan, problem. Taliban, problem.’”

Pahinta terrori-iskuissa on Rämön mielestä niiden näennäinen sattumanvaraisuus. Kuka tai mikä tahansa voi olla seuraava kohde.

”Terroristien toiminnallakin pitäisi olla jonkinlainen logiikka, mutta joskus sitä on vaikea nähdä. Esimerkiksi alkuvuodesta kahta afgaanilasta ammuttiin päähän hotellin ruokapöydässä. Mitä sillä tavoiteltiin?”

 

Sini Rämön blogi löytyy osoitteesta 1001kabul.blogspot.com