Ilmiöt
05.02.2015

Pöytäpuheita

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Lauri Hannus

Henkilökunta ja opiskelijat jakavat saman yliopiston. Siksi olisi hyvä, että he istuisivat välillä saman pöydän ääreen. Ja puhuisivat muustakin kuin rahasta.

Tarvitaan lisäpöytä ja kattaukseen on haalittava sekalaisia viinilaseja. Poliittisen historian professori Timo Soikkanen on kutsunut lähes 20 opiskelijaa syömään kotiinsa.

Professori aikoo tarjota kolmen ruokalajin illallisen. Pääruoaksi on kalkkunaa, koska eräs entinen opiskelija halusi lahjoittaa sellaisen. Se on kiitos graduohjaajalle, joka auttoi monta vuotta vieneessä tutkielman teossa. Opiskelija tulee itse paikalle paloittelemaan savustetun linnun.

Illallinen on perinne, joka on jatkunut vuosittain 1980-luvun alusta asti. Sen kaava on vakiintunut: alkuun isäntä avaa samppanjan, kohotetaan malja ja opiskelijat antavat tuliaisensa.

”Opiskelijat toivat aina koirille ja tyttärille herkkuja, sekä minulle sikareita. En enää polta, koira on kuollut ja tyttäret muuttaneet pois, mutta ne tekevät sen silti edelleen”, sanoo Soikkanen.

Sen jälkeen syödään, juodaan ja keskustellaan. Soikkanen saattaa nostaa esiin folioon käärityn viinipullon, jonka laittaa kiertämään. Viini liittyy johonkin historian taisteluun tai henkilöön, tehtävänä on arvata mihin. Yleensä kukaan ei arvaa. Sisällä saa halutessaan polttaa, koska isäntä on ilmoittanut, että nyt ollaan sivistyskodissa.

Perinne ei ole Soikkasen keksimä. Sen aloitti hänen edeltäjänsä, professori Paasivirta, joka kutsui kotiinsa vuosittain kaikki oppiaineen uudet opiskelijat. Nykyisin opiskelijoita on siihen liikaa. Yliopisto muuttui massayliopistoksi jo vuosikymmeniä sitten.

Soikkanen aloitti opiskelunsa Turun yliopistossa vuonna 1967, samaan aikaan kun yhteiskuntatieteellinen tiedekunta perustettiin. Tentit saatettiin pitää suullisina, ja henkilökunta tunsi kaikki opiskelijat.

Tänä vuonna Soikkanen jää eläkkeelle yliopistosta, joka on aivan erilainen. Toki edelleen on sekä opiskelijoita että henkilökuntaa. He vain eivät välttämättä löydä tietään saman pöydän ääreen.

Norsujalkapalloa ja vapaata keskustelua

Mieleen tulee Työväenopiston kurssiopas: on juoksutapahtumaa, petankin pelaamista, kevätretkiä museoon ja etnoruokailua. Kyse on tapahtumista, joissa opiskelijat tapaavat henkilökuntaa. Yleensä tilaisuudet ovat ainejärjestöjen järjestämiä. Usein nämä kutsuvat henkilökunnan myös vuosijuhlille tai pikkujouluihin.

Moni tapahtumista on suunnattu uusille opiskelijoille – ihan vain siksi, että nämä tutustuisivat henkilökuntaan. Esimerkiksi biotekniikan ja elintarvikekehityksen ensimmäisen vuoden opiskelijat pelaavat henkilökunnan kanssa valtavilla palloilla norsujalkapalloa.

Poliittisen historian henkilökunta tarjoaa fukseille grillimakkaraa. Soikkanen on yleensä pukeutunut sinisiin opiskelijahaalareihin. Ne ovat ainejärjestön lahja kunniajäsenelleen.

Pieni osa tapahtumista on vähemmän toiminnallisia. Valtio-opin henkilökunnalla on tapana kutsua uudet opiskelijat oluelle ravintola Kouluun. Kauppakorkean ravintolassa taas järjestetään torstaisin henkilökunnalle ja opiskelijoille avoin After Work.

Joissakin oppiaineissa riviopiskelijat eivät osaa nimetä yhtään yhteistä tapahtumaa. Eikä yksi tutustumisilta orientaatioviikolla takaa vielä tiiviitä välejä henkilökuntaan.

Oppikirjaesimerkki

”Lintukoto”, sanoo mediatutkimuksen opiskelija Marena Ahonen. Sävy on melkein anteeksipyytävä, kun Ahonen kommentoi pääainettaan. Hän on opiskellut melkein kolme vuotta ja toiminut ainejärjestön, Hurman, hallituksessa kaksi vuotta.

Ainejärjestö kerää oma-aloitteisesti vuosittain palautteen oppiaineelle. Kysely tehdään anonyymisti, ja se kattaa lukuisia aiheita kandiohjauksesta yhteishenkeen.

”Se on toiminut kyllä hyvin. Henkilökunta ottaa kivasti palautteen vastaan, ja sitä on käyty oikeasti läpi. Ei vaan niin, että tässä on joku paperi.”

Pienessä oppiaineessa henkilökunta tuntee lähes kaikki opiskelijat kasvoilta ja nimiltä. Vuodessa on kahdet henkilökuntailtamat, jolloin henkilökunnan kanssa vietetään rennosti aikaa. Syksyn iltamia edeltää uusien opiskelijoiden info. Tapahtumassa henkilökunta palkitsee vuoden kandin ja gradun.

Yhteisestä juhlimisesta Ahonen puhuu varovaisesti. Sen korostaminen kuulostaa hölmöltä, mutta vapaamuotoisissa tilaisuuksissa on helppo keskustella kunnolla. Yksi lehtoreista on tunnettu siitä, että hän työskentelee yliopistolla iltamyöhään. Toisinaan opiskelijat käyvät noukkimassa hänet suoraan laitokselta juhliinsa.

Monet opiskelijat seuraavat henkilökuntaa Twitterissä, ja osittain päinvastoinkin. Kun henkilökunta tuntee opiskelijansa, heidän vahvuutensa on helpompi huomata. Ohjaaja esimerkiksi tiesi, mitä Ahonen teki työkseen, ja ehdotti sen hyödyntämistä kandissa.

Mediatutkimuksen oppiaine nousee mieleen, kun TYY:n sosiaalipoliittinen vastaava Minttu Naarminen kuvaa hyvien yhteisöjen toimintaa. Naarmisen mukaan tärkeää on aito keskustelu. Pelkillä sähköposteilla suhteet saa solmuun. Jos taas henkilökunnalla on luontevat välit opiskelijoihin, ongelmat tunnistetaan nopeasti ja niihin osataan puuttua.

”Vahvat yhteisöt kestävät keskustelua”, sanoo Naarminen.

Toki mediatutkimuksen oppiaineessa on Ahosen mielestä myös parannettavaa. Opiskelijoilla on kuitenkin matala kynnys sanoa se ääneen. Suuri osa kertoo ajatuksistaan henkilökunnalle itse, eikä vain tyydy jättämään kurssipalautetta kerran vuodessa. Tämä on mahdollista oppiaineessa, johon otetaan sisään vuosittain alle 20 opiskelijaa. Sivuaineopiskelijoidenkin on läpäistävä erillinen pääsykoe.

Vaarana kasvottomuus

Tavallaan henkilökunta on nykyisin etäämmällä kuin koskaan aiemmin. Monet opiskeluun liittyvistä asioista pystyy hoitamaan nopeasti, ilman kontaktia. Opiskelija voi lukea luentodiat verkosta, tenttiä videokameran valvonnassa ja lainata kirjansa automaatilla.

Vastaanotolle lähteminen on vaivalloista. Sähköposti on helpompi, eikä sitä tarvitse lähettää tiettynä ajankohtana kerran viikossa. Kun ihmisiä vielä on paljon aiempaa enemmän, on vaarana kasvottomuus.

Yliopistot tuottavat jatkuvasti tietoa paitsi ympäröivästä maailmasta ja yhteiskunnasta, myös itsestään. Esimerkiksi kiusaamista ja häirintää kartoitetaan kyselyillä.

Kiusaaminen on siitä hankala käsite, että siihen liitetään usein jatkuvuus. Yliopistossa kurssit ovat usein lyhyehköjä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei konflikteja ehdi syntyä tai ettei niitä olisi hyvä selvittää.

Opettajankoulutuslaitoksella on kehitetty OpintoVartuksi kutsuttua toimintamallia. Kyse on oikeastaan siitä, että yhdessä sovitaan, miten toimitaan, kun opiskelijan ja henkilökunnan välille tulee ongelma. Ongelmiin halutaan puuttua nopeasti, jotta ne eivät pahene tai hankaloita opintoja.

Toimintamallien kehittäminen kielii tarpeesta. Vaikka ongelmia ei olisi paljon, niitä kuitenkin on.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on yksi niistä asioista, joiden saralla yliopisto on todella joutunut työskentelemään. Soikkanen kertoo professori Paavolaisesta, jonka epäiltiin suosivan poikia. Opiskelijat laskivat yhdessä, että miehet ovat saaneet keskimäärin numeroa parempia arvosanoja kuin naiset.

Kun asia otettiin varovasti esiin, Paavolainen hämmästyi: ”Mutta ovathan nyt pojat parempia kuin tytöt!”

Professorit olivat niin sanotusti suuria persoonia, joilla oli vapaus toimia niin kuin halusivat – sekä hyvässä että pahassa. Parhaimmillaan he olivat innoittavia esikuvia ja loistavia siinä, mitä tekivät.

Henkilökunnan vapaus antaa tilaa sellaiselle huippuosaamiselle, jota tiede vaatii. Fuksille Tauno Nurmela -sali on yksi hankalasti muistettava nimi muiden joukossa. Nurmelan aikana opiskelleelle siitä tulee mieleen sujuvasti latinaksi keskusteleva mies, joka vaikutti kantavan koko Euroopan perintöä harteillaan.

Toisaalta asema toi tietynlaista piittaamattomuutta. Professori saattoi heitellä taululiituja huonosti vastanneita kohti. Tai estää opiskelijan etenemisen opinnoissaan kokonaan. Silloin opiskelija yksinkertaisesti tipahti pois opiskeluista.

Hämeenportin paikalla sijaitsee nykyään opiskelijakuppila Portti.

"Ei koskaan puhuttu rahasta"

Opiskelijoiden käyttäytymistä on puitu aina. Nykyisin keskustellaan siitä, ovatko opiskelijat laiskoja tai liikaa töissä matalapalkka-aloilla.

Oletettu kelvottomuus ei ole uutta, eivätkä opiskelijat ole yleensä jättäneet vastaamatta keskusteluun. Turun akatemian aikaan kampusalueella oli ylioppilaille oma putka, karsseri. Sitä myös käytettiin, lähinnä juhlimiseen liittyvän rettelöinnin vuoksi.

Opiskelijat eivät tyytyneet kävelemään karsserin ohi, vaan erityisesti juhlien jatkoilla tila joutui vandalisoinnin kohteeksi. Joskus karsserin paksu, puinen ovi löytyi lojumasta Aurajoen jäältä.

Yleensä yliopistolla on kuitenkin tyydytty vain keskustelemaan kiihkeästi.

”Kuusikymmentäluvulla oli jännitteitä. Mutta se oli kivaa”, sanoo Soikkanen. Hänen mielestään väittelyssä ei ole mitään vikaa, jos se on osa sukupolvien tai aikakausien yhteentörmäystä. Yliopistossa yhteiskunnan muutokset huomaa nopeasti, kun uudet opiskelijapolvet tulevat sisään.

Aikoinaan poliittisen historian henkilökunnalla oli tapana analysoida muutosta tekemällä opiskelijavuosikerroista taulukoita. Niihin kuvailtiin alun opintomenestys, häiriköiden määrä puolen opiskelijan tarkkuudella ja tunnelma. Tunnelmaa luonnehdittiin alan omilla käsitteillä, ilmaus saattoi olla esimerkiksi ”UKK ja Alko” tai ”kuri ja Gorbatsov”.

Sosiologian oppiaineen historiikissa on ainejärjestö Sklubia käsittelevä luku. Siinä kuvataan järjestön myrskyistä suhdetta oppiaineeseen. Erimielisyyksiä opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä puitiin välillä Helsingin Sanomien mielipidepalstaa myöden.

Nykyisen Portin paikalla sijaitsi ravintola Hämeenportti. Sinne kerääntyivät sekä henkilökunta että opiskelijat. Se oli moderni paikka aikana, jolloin ravintolakulttuurissa oli tiukat säännöt. Pöytää sai vaihtaa, eivätkä naiset tarvinneet miesseuralaista päästäkseen sisään.

”Se oli hirveän hyvä paikka oppia asioita”, sanoo Soikkanen. Hän kertoo, miten ravintolassa istui pöydittäin filosofeja, lääkäreitä ja juristeja. Jos halusi tietää jostain alasta, piti vain mennä oikeaan pöytään. Ne opiskelijat, jotka uskalsivat, saattoivat kokeilla myös keskusteluun osallistumista. Ravintolan historiikissa väitetään, että paikassa saattoi jopa haalia opintosuorituksia suullisilla tenteillä.

Tärkeä paikka keskustelulle oli myös oppiaineen kahvipöytä. Poliittisen historian laitoksella opiskelijat olivat tervetulleita mukaan.

”Siellä kokoonnuttiin ja juotiin kahvia. Eikä koskaan puhuttu rahasta, se olisi ollut totaalisen sivistymätöntä. Tutkimuksesta, arkistoista, tieteestä ja ehkä hallinnosta puhuttiin, mutta ei rahasta”, sanoo Soikkanen. Äänessä on painoa.

Sama tapa on edelleen voimissaan. Yleensä paikalla on opiskelijaedustajakin. Erona on se, että nykyisin rahasta puhutaan.

Rynnistävät nykymaisterit

Yhteiskuntatieteellisten oppiaineiden opiskelijat keräsivät ensimmäisen opinto-oppaansa vuonna 1965, jo ennen oman tiedekuntansa perustamista. Se alkoi virkkeellä: ”Opiskelijan taudinkuvaan kuuluu tietämättömyys.” Ei ole mitenkään merkillistä, että opiskelijat kokosivat oppaansa itse. Ennen sen keräämistä missään ei ollut koottuna tietoa eri oppiaineista, ainejärjestöistä, tenttikäytännöistä tai listaa kirjastojen sijainnista. On henkilökuntaa, jonka mielestä akateemisen yhteisön perusajatus on se, että opiskelijan täytyy kasvaa itsenäiseen tieteelliseen työhön. Eli käytännössä selvittää kaikki alusta loppuun itse.

Moni napisee siitä, että nykyisin opiskelijat talutetaan yliopiston läpi. Soikkanen selittää ohjaajien roolin muutosta vertaamalla niitä erilaisten baarien ovimiehiin. Aiemmin ohjaajien tehtävänä oli hillitä sisälle pääsyä. Jos ei tehnyt oikein, esittänyt oikeita papereita, niin ei päässyt sisään. Piti itse yrittää löytää vastaus siihen, että miksi ei kelvannut.

Ohjaajasta on tullut sisäänheittäjä.

”Nykyisin vaan katsotaan maaliin. Jos ei osata, niin ohjaaja tulee ja nostaa pystyyn, sanoo että ei haittaa, minä autan. Sitten sen ohjaajan avulla juostaan maaliin ja ollaan maistereita”, Soikkanen sanoo. Hän käyttää koko kehoaan näyttääkseen, miten nykymaisterit rynnistävät eteenpäin, kohti työelämää. Kädet ovat läppinä silmien vieressä, ettei sivulle vain näe.

Tehokkaammalla ohjauksella on saatu kuitenkin vähennettyä keskeyttäneiden määrää merkittävästi.

”Ehkä se sitten on hyvä yhteiskunnan kannalta”, myöntää Soikkanen vastahakoisesti.

Hän ei silti haluaisi käyttää suuresta osasta nykyisiä maistereita termiä ”kykeneväinen itsenäiseen tieteelliseen työskentelyyn”. Se luki aiemmin tutkintotodistuksissa.

Yksilölliselle opastamiselle löytyisi aina lisää ottajia. Eräs vuosia yliopistolla opettanut tutkija sanoo, että pääosa opiskelijoista on oikein mukavia. Osa vain pyytää kohtuuttomia.

Opiskelija saattaa kysellä perusteita saamaansa hylsyyn. Kun tälle kertoo, ettei tenttikirjojen lukeminen näkynyt, opiskelija voi vastata, ettei saanut niitä lainaan. Toinen saattaa pyytää itselleen valmiita tenttikysymyksiä ennen tenttiä, koska koko tenttialueen lukeminen on hankalaa. Kolmas kertoo, milloin aikoo valmistua ja pyytää järjestämään ylimääräisen tenttimismahdollisuuden ennen sitä.

Inspehtorin käädyt

Vanhassa VR:n maalivarastossa on juhlallista. Kuohuviinilasit on juotu puolilleen, odotellaan puheen loppumista. Yleisö on harmaantunutta. Opiskelija, jolla on osakunnan ansionauha ja kirkkaanvioletit hiukset, erottuu joukosta. Kun puhe taukoaa, hän vetää kankaan maalauksen päältä.

Se on tuore muotokuva professori Soikkasesta. Taustalle on maalattu liitutaulu ja käteen liitu. Kuvan on tilannut Varsinais-suomalaisen osakunnan tukiyhdistys, koska Soikkanen on toiminut aktiivisesti osakunnan inspehtorina.

Yhdistyksen edustaja kritisoi hienovaraisesti sitä, että inspehtorin käädyt on jätetty maalaamatta. Ne kun ovat näyttävät.

Kukaan tuskin käyttää ylimääräistä aikaa opiskelijoiden kanssa toimimiseen, jotta saisi käädyt tai tulisi ikuistettua muotokuvaan. Eläkkeelle jäävä Soikkanen sanoo, ettei työn lopettaminen yliopistolla ole vaikeaa. Hän kun aikoo jatkaa tutkimusta täyttä päätä, tilaustöitä on iso nippu.

Vaikeaa on luopua yhteydestä opiskelijoihin.

”Minä imen nuorista uusia ajatuksia itseeni. Ei sitä saa mistään muualta. Pahin pelkoni on, että minusta tulee vanha äijä, joka on jäänyt ajastaan jälkeen.”

Jutussa on käytetty avuksi TYY:n väistyvän koulutuspoliittisen vastaavan Juha Isotalon haastattelua.