Reportaasit
17.08.2017

Säätämistä ja uusia suunnitelmia – biologian kenttäkurssilla opiskellaan luonnon ehdoilla

Teksti & Kuvat:
Nella Keski-Oja
  • ”Tänään näimme söpöjä harmaahylkeitä!”, kertoo Elina Tuomikoski, jonka Jenni Kauppi on nostanut reppuselkään.

Biologian kenttäkursseilla on yhä paikkansa kotimaisen lajiston opettajana ja elämyksellisen oppimisen tyyssijana.

Seilillä tuulee. Rannan puut antavat periksi ja riemastuneet pääskyset paiskautuvat niittyjen ylitse. Jossain ulkosaaristossa aallot nousevat yhä korkeammiksi.

Luonto on täynnä yllätyksiä. Se muovaa jokaisesta kenttäkurssista omanlaisensa, tästäkin.

Saaristomeren tutkimuslaitoksen asemanjohtaja Jari Hänninen haistelee tuulta, joka taittaa suunnitelmat omaan tahtoonsa. Matka ulkosaaristoon täytyy siirtää senkin uhalla, että tyynempänä päivänä näytteet kerätään vesisateessa.

”Säätäminen on kurssien ominaispiirre. Joudumme joka päivä miettimään, mitä voimme tehdä, mitä pitää siirtää tai mitä jättää kokonaan pois.”

PÄIVÄT SAARISTOSSA alkavat varhain. Herätys on seitsemältä. Kahdeksalta veneen keula suuntaa jo kohti merta.

Kahden ensimmäisen päivän aikana 14 opiskelijan ryhmä on nostanut merivedestä happi- ja suolanäytteitä, testannut näkösyvyyksiä sekä kerännyt planktonhaaveilla kasvi- ja eläinplanktonia.

”Nuotta on hauska: Yksi soutaa veneellä puolikaaren rannasta rantaan, kun toinen laskee hiljalleen verkkoa. Sitten verkko vedetään hitaasti rantaan,jolloin fisut jäävät pussiin”, biologian opiskelija Elina Tuomikoski kuvailee.

Pienkalat levitetään rannalla tutkimuspöydälle ja lajisto tunnistetaan, minkä jälkeen saalis vapautetaan. Tällä kertaa Kuusisen saarella nuottaan tarttuu ainakin ahvenia, hietatokko, kolmipiikki ja tuulenkala.

”Ja särmänneula! Se tuntuu kovalta lyijykynältä”, kurssikaveri Jenni Kauppi nauraa.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Seili 5 -alus palaa mereltä. Jari Hänninen valmistautuu rantautumaan.

Molempia opiskelijoita kiinnostaa tutkijan ura ja meribiologia, ja tämä kurssi on Turun yliopistossa harvoja, joka liittyy mereen.

”Kenttäkurssit ovat tosi hyödyllisiä, ihan 6/5. Täällä pääsee kokeilemaan ja tunnustelemaan, haluaisiko itse olla tutkija ja millä alalla”, Tuomikoski sanoo.

”Olen käytännönläheinen ihminen, ja opin kentällä paremmin kuin luentosalissa. Aika kuluu täällä tosi nopeasti”, Kauppi jatkaa.

HIEKKATIE ALKAA Postilaiturin punaisten venevajojen luota. Se kiemurtelee vajaan kilometrin pähkinäpensaiden ja kallioketojen välissä, kunnes saapuu vanhalle kivirakennukselle, jonka länsisiipi on kadonnut itsepäisen villiviinin hampaisiin.

Saaristomeren tutkimuslaitosta johtava Jari Hänninen on vetänyt Seilillä kymmeniä biologian kenttäkursseja. Hännisen mukaan luonnon keskellä uusien asioiden sisäistäminen on paljon intensiivisempää kuin luennoilla.

”Ensin käymme läpi teorian ja sitten siirrymme heti käytäntöön. Se on hirveän tehokas tapa oppia.”

Parhaita hetkiä opettajalle on nähdä, kuinka eri oppiaineista tulevat kurssilaiset hitsautuvat viikon aikana vähitellen yhteen. Maanantai menee vielä pälyilyyn, mutta yleensä tiistaihin mennessä ryhmä puhaltaa yhteen hiileen. Sen jälkeen yhteishenki vain voimistuu.

”Opin imeminen saa ihan erilaisen vauhdin, kun asioita aletaan tehdä yhdessä. Se on hieno prosessi – tietynlainen flow-tila, joka siirtyy opiskelijoista myös opettajaan.”

AURINKO UHKAA nujertaa alkukesän vehreyden ja polttelee niskaa kuin paarman purema. Sivurakennuksessa on kuitenkin hämärää ja verrattain vilpoista. Seinillä roikkuu kuvia saaristosta: auringonlaskuja, linnunpoikasia, kastepisara.

Opiskelijat tutkivat mikroskoopeilla eläinplanktonnäytteitä. Jari Hännisen ja toisen vetäjän Katja Mäkisen puheissa vilisevät vesikirput, rataseläimet ja massiaiset. Mäkinen etsii olioita petrimaljasta, ja videotykin kalvakassa valossa pienet otukset kasvavat satujen hirviöiksi.

”Tuossa on Schwarzeneggerin näköinen hankajalkainen! Kävipä tuuri, tätä emme ole nähneet moneen vuoteen”, Hänninen ilahtuu.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Oona Honkanen tutkii mikroskoopilla eläinplanktonia.

Pieni astia aaltoilee tarinoita. Näyttelijästä poliitikoksi ja takaisin kulkeneen Arnoldin lisäksi opettaja löytää petrimaljasta Alien-elokuvien petoja, kruunupäitä, hiippahattuja ja talvisodan sotilaita.

Toistaiseksi otukset sekoittuvat ja kietoutuvat yhteen, mutta viikon lopussa ne tekevät paluun kurssiraportteihin. ”Pallukka, jonka sisällä on epämääräistä mössöä” on tunnistettu ja nimetty: Synchaeta.

Kenties joku ryhmän opiskelijoista saa vielä oman työhuoneen villiviinin vartioimaan kivitaloon.

Molekyylit mullistivat biologian opetuksen

Solun sisäinen maailma on vallannut tilaa lajituntemuksen opetukselta. Opiskelijat erikoistuvat yhä aikaisemmin ja yhä rajatumpiin asiantuntijatehtäviin.

Mielikuva Karhu-saappaissa nevan laitaa talsivasta ruutupaitaisesta biologian opiskelijasta painuu vähitellen unholaan tupasvillan käyttötarkoitusten mukana. Oppiaineesta voi nykyään valmistua suorittamatta yhtään kenttäkurssia.

”Se on vähän sääli. Aiemmin kaikki kenttäkurssit olivat pakollisia opintoja. Tässä on tapahtunut iso muutos 1990-luvulta”, Turun yliopiston ekologian professori Veijo Jormalainen kertoo.

Biologian ala on kasvanut ja moninaistunut samalla, kun tutkinnon opintopistemäärä on pysynyt ennallaan. Niinpä tilastolliset, numeeriset ja molekyyliset menetelmät ovat vallanneet tilaa lajituntemuksen opetukselta ja luonnonhavainnoinnilta.

”Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana molekyylitason metodiikka eliöiden tutkimuksessa on räjähtänyt dna- ja rna-rakenteiden selvittämisen myötä”, Jormalainen taustoittaa.

Samalla opiskelijat erikoistuvat yhä aikaisemmin ja yhä rajatumpiin asiantuntijatehtäviin. Herbaarion hellimisen sijaan nuori biologi voi sukeltaa solun sisään genomien maailmaan.

MUUTOS NÄKYY myös alan valitsevissa opiskelijoissa, joista yhä harvemmalla on luontoharrastajan taustaa. Ekologian professorin mukaan kenttäkurssit eivät kuitenkaan ole menettäneet merkitystään: päinvastoin.

”Biologi ei voi olla biologi vain virtuaalisesti. Hänen täytyy tietää, mitä luonto on”, Jormalainen sanoo ja jatkaa:

”Olisi sitten töissä tutkijana, opettajana tai ympäristöhallinnossa, biologin ammatissa täytyy mielestäni olla henkilökohtainen kokemus luonnonympäristöistä ja eliöistä, joiden kanssa ollaan tekemisissä.”

Juttu jatkuu kuvan jälkeen


Tutkimusasemat, joilla oppiaineet voivat järjestää kursseja, ovat suomalaisen biologian opetuksen erityispiirre. Seilillä opiskelijat yöpyvät kahden hengen huoneissa. Pitkien päivien jälkeen ilta kuluu saunoen, uiden ja korttia pelaten.

Luontoon voi toki tutustua muillakin tavoilla, esimerkiksi retkeilemällä, veneilemällä tai sienestämällä. Ohjattua opiskelua se ei professorin mielestä kuitenkaan korvaa.

BIOLOGIAN OPPIAINE järjestää seitsemää erilaista kenttäkurssia, joilla perehdytään esimerkiksi lintuihin, putkilokasveihin ja murtovesien eliöihin. Vapaavalintaisia kursseja suorittaa noin puolet biologian opiskelijoista ja kurssit ovat ”todella pidettyjä”.

”Onhan se täysin eri asia nähdä ja kuulla, miten linnut käyttäytyvät luonnossa kuin katsoa täytettyjä lintuja Eläinmuseossa tai lukea kirjoitettua materiaalia”, Jormalainen vertaa.

Kenttäkurssien kohdalla voi todella puhua elämyksellisestä oppimisesta. Lajit jäävät taatusti mieleen, kun tentti pidetään tuulisella laivan kannella, josta tentaattori osoittaa milloin mitäkin ylitse lentävää lintua, joka opiskelijan on sitten tunnistettava.

”Kokonaisvaltainen elämyksellisyys erottaa kenttäkurssit valtaosasta muusta yliopisto-opiskelusta. Se on hands on -touhua, kun kaivetaan pohjaeläinnäytteitä kädet liejussa.”

Oman erityisyytensä opintoihin tuovat kurssimatkat, joiden aikana ollaan aamusta iltaan yhdessä. Silloin tällöin reissulta on löytynyt myös elämänkumppani.

Kenttäkurssit halutaan avata eri yliopistojen opiskelijoille

Suomen kenttä asemilla on parhaillaan käynnissä Biopeda 2020 -hanke, jonka tarkoituksena on kehittää kenttäkurssien opetusta kansallisella tasolla. Alustavana ajatuksena on, että opiskelijat voisivat tulevaisuudessa valita kenttäkursseja eri yliopistoista.

”Yliopistot voisivat profiloitua myös kenttäkurssien puolella: yksi hoitaisi meribiologian, toinen järvet ja virtaavat vedet ja kolmas Lapin luontoympäristöön liittyvät asiat. Opiskelija voisi lähteä meiltä esimerkiksi Joensuuhun hakemaan tiettyä kurssia tai sieltä voitaisiin tulla tänne”, Saaristomeren tutkimuslaitoksen asemanjohtaja Jari Hänninen avaa.

Hänen mukaansa yliopistot voisivat näin yhdistää resursseja ja käyttää niitä tehokkaammin. Opettajat voisivat puolestaan opettaa omaa erityisalaansa myös muissa kuin kotiyliopistoissaan.

Yliopistojen välisessä tapaamisessa kävi selväksi, että opiskelijat ympäri Suomen pitävät kenttäkursseja erittäin mielenkiintoisina ja mielekkäinä tapoina oppia.

Lue lisää:

Avaruusfysiikkaa Arktiksella

Maailman pohjoisimmassa kaupungissa on piskuinen yliopistokeskus, jossa tutkitaan Arktista aluetta ja avaruutta. (1/2017)

Kreivin ruusutarhassa

Poikaansa häpeävän aristokraatin takia Kökarissa kukkii englantilainen puutarha. (8/2016)

Veden mies

Nyt jo eläköitynyt Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtaja Ilppo Vuorinen kertoi Tylkkärille vuonna 2011 työpaikastaan Seilin saaren entisessä mielisairaalassa. Parantumattomien sielujen sijaan Vuorista kiinnostivat Saaristomeren plankton ja kalat. (10/2011)