Ilmiöt
04.03.2010

Saippuaa & niskalenkkejä

Ammattipaini vaatii fyysistä kuntoa, lavakarismaa ja draaman tajua.

Jos tapahtuman nimi on Talvisota, olisi kai voinut arvata, että ilta avataan mieslauluyhtyeen herkällä Maamme-tulkinnalla.

Vähemmän arvattavaa on, että suomenruotsalainen vapaapainija Valentine keskeyttää isänmaallisen esityksen astumalla pröystäillen kehään ja alkaa laulaa kansallislaulua ruotsiksi. Yleisö osoittaa mieltään äänekkäästi: "Suomi, suomi, suomi!"

Valentinesta tulee välittömästi heel.

Nyt lavalle ryntää muinaissuomalaista soturihenkeä uhkuva Häijy-Heimo Ukonselkä. Kilttiin ja sotamaalauksiin sonnustautunut primitiivinen äijä heiluttaa lelutapparaa ja ajaa svenssonin häntä koipien välissä kulisseihin. Patrioottinen yleisö ilmaisee hyväksyntänsä.

Ukonselkä on tämän illan ehdoton face.

Siis mitä nyt taas?

Olen Helsingin kaivohuoneella seuraamassa vapaapainitapahtumaa, jossa Suomen ammattipainijoiden kärki ottaa mittaa toisistaan. Luvassa on neljä tuntia ihonmyötäisiä trikoita, hikeä ja draamaa.

Painijat jakautuvat karkeasti heeleihin ja faceihin eli pahiksiin ja sankareihin. Yleisön oletetaan kannustavan facea, joka taistelee rehellisesti ja hyvien periaatteiden puolesta.

Aina ei kuitenkaan ole selvää, kumpi on kumpi. Ensimmäisessä ottelussa Johnny "The Saint" McMetal kohtaa norjalaisen polvisuojasankari Gabriel Antonikin. Painijat saavat kahtalaista palautetta. "Homo syö paskaa", huudetaan yleisöstä, mutta en ole varma kummalle viesti on osoitettu.

Nyt tulee se ensimmäinen kysymys. Voiko tätä ottaa vakavasti?

Vapaapainin juuret ovat amerikkalaisessa 1800-luvun vaudeville- ja karnevaaliperinteessä. Voimamiesten painiottelut olivat yleistä huvia, ja ottelun kulku oli usein ennalta määrätty. Otteleminen oli tarinankerrontaa, jonka tarkoituksena oli antaa yleisön rahoille vastinetta.

Joidenkin mukaan showpainilla on yhtymäkohtia jopa 1500-luvun Euroopassa syntyneeseen Commedia dell'arteen, joka perustui vakiintuneisiin hahmoihin ja henkilökemioihin ja johon kiinteänä osana kuuluivat myös naamiot.

Modernia lajia kutsutaan monella nimellä. Showpaini kertoo lajin näytösluonteesta. Ammattipaini-termi tulee suoraan Yhdysvaltojen pro wrestlingistä. Amerikkalainen versio lajista on varmasti megalomaanisin ja teatraalisin. Yhdysvalloissa se toisaalta myös elättää ihmisiä. Trikoosankarit ovat ammattiryhmä.

Eksoottisempiakin versioita löytyy. Meksikolainen lucha libre on amerikkalaista vastinettaan ilmavampi ja akrobaattisempi painimuoto. Painijat esiintyvät naamioituneina, ja inspiraatiota haetaan muinaisista jumalista, eläimistä ja muista arkkityypeistä. Laji on oikeasti visuaalista ja viihdyttävää.

Showpainijat eivät kuitenkaan usein miellä lajiaan teatteriksi, ainakaan julkisesti.

"Itse käytän ammattipaini-sanaa. Se korostaa sitä, että laji on urheilua, eikä mitään näytöstä", kertoo metallisoturi Stark Adder, yksi Suomen tunnetuimmista painijoista. Hän myös valmentaa Fight Club Finlandin painikoulun oppilaita.

Kyllä, Suomessa on mahdollista kouluttautua vapaapainijaksi. Puolen vuoden koulutus maksaa 600 euroa, minkä jälkeen pääsee takuuvarmasti esiintymään FCF Wrestlingin tapahtumissa. Töitäkin on siis tiedossa. Monet käyvät myös ulkomailla painimassa ja hakemassa lisäoppia.

Kuulostaa paremmalta diililtä kuin humanistisen maisterintutkinto.

"Koulutus antaa pelimerkit, joiden pohjalta omaa painijuutta aletaan kehittää. Kun puoli vuotta tulee täyteen, katsotaan millainen painija on fysiikaltaan ja luonteeltaan."

Suomessa puhutaan usein vapaapainista, vaikka samalla nimellä kutsutaan myös täysin erilaista olympialajia. Ammattipainin säännöt perustuvat löyhästi painiin, mutta viihteellisyys on vienyt lajin uusiin sfääreihin. Ottelut ovat ennalta sovittuja ja noudattavat selkeää draaman kaavaa. Iskut eivät mene perille saakka, eikä nyrkein saa edes lyödä.

Painijat saattavat viiltää salaa naamansa auki vaatteisiin piilotetulla partaterällä. Mitä näyttävämpää murjonta on, sen parempi.

Sanoivat ammattilaiset mitä tahansa, on lajiin suhtauduttava huumorilla. Hahmot ovat mielikuvituksekkaita karikatyyrejä, joiden välisille henkilökemioille rakentuu koko näytöksen draama. Jokaisella on oma vakiintunut sisääntulokappale. Kunnia ja miehuullisuus kukkivat.

Onko tämä nyt varmasti urheilua?

"Urheilu on suomalaisille pyhä lehmä, ja viihteelliseen lajiin on suhtauduttu epäillen. Yritämme murtaa tätä käsitystä. Lapsethan ovat tästä ihan villinä, he ovat hyvää yleisöä", Adder kertoo.

Nuoria poikia on kieltämättä paljon. He muodostavat myös yleisön äänekkäimmän osan. He ovat omaksuneet yleisöltä vaadittavat käyttäytymismallit. Tilanteisiin sopivat mantrat, kuten "this is wrestling" ja "that was awesome" tulevat kuin apteekin hyllyltä. Suurimmille painijoille tehdään kunniaa.

Onko vapaapaini sittenkin suuri kollektiivinen näytös, jonka näyttelemiseen osallistuvat painijoiden lisäksi koko yleisö? Jos näin on, vapaapaini on onnistunut jossain sellaisessa, mihin varsinainen teatteri ei ole kunnolla pystynyt – yleisön aktivoimisessa.

"Minulta on murtunut molemmat ranteet ja toinen tärykalvo puhjennut kahdesti. Kerran tulin päälleni betoniin niin, että maahan jäi verinen läntti. Ja jotkut vielä sanovat, etteivät iskut mene perille", Adder ihmettelee.

"En suhtaudu painijaminääni hahmona. Yleisön pitää tietää, että olen aitoa asiaa, kun astun kehään. Hahmon pitää perustua siihen, mitä on oikeasti. Jos yleisö huomaa, ettei hahmo ole todellinen, he eivät halua tulla katsomaan otteluita."

Stark Adder vaikuttaa olevan kotonaan arkaaisissa soturivaateissa. Hänen sisääntulokappaleensa on Manowaria, ja se sopii kuvaan. Nettisivuilla häntä luonnehditaan "suoraselkäiseksi soturiksi, joka johtaa Fight Club Finlandia esimerkillään kohti kunniaa ja voittoa".

Hahmot ovat selvästi arkitodellisuudesta irrallaan. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi täysin mykkä ja naamioitu viittahiippari El Exentrico olisi siviilissä hahmonsa kaltainen.

"Osa hahmoista on sarjakuvamaisempia. Niille on oma paikkansa", Stark Adder toteaa.

Sympaattiselta tuntuukin, että kaikenlaiset tyypit hyväksytään joukkoon. Painijoissa näkee niin ylipainoisia äijiä kuin pienikokoisia naisiakin.

Mukaan mahtuu myös kukkakeppimäinen Jessica Love, jonka hameen alla killuu varmasti jotakin koulutytölle sopimatonta. Tikkareita heittelevä Love on kuulemma ristiinpukeutuja tosielämässäkin.

Ehkä hahmoissa on kuitenkin totuuden siemen.

Joku on sanonut, että vapaapaini on miesten Kauniit ja rohkeat. Se on näppärästi sanottu. Yleisössä on toki myös naisia, mutta ehdoton enemmistö on nuoria miehiä. Ja jos miehille aikoo tehdä saippuaa, on sekaan sotkettava verta ja hikeä.

Auroran ja Jessica Loven vääntäessä koulutyttöpuvuissa erityisesti naisyleisö kirkuu hirvittäviä asioita teuraslehmästä, rumuudesta ja paskuudesta. Yllättävää kyllä, koominen transvestiitti on tämän ottelun face.

Mitä enemmän ilta menee draamaksi, sitä hauskempaa minulla on. Suomenmestaruusottelussa kohtaavat jo aikaisemmin uhitelleet Valentine ja Ukonselkä.

X Factor -ohjelmasta tunnettu tuomari Renne Korppila esiintyy Barbien kanssa Valentinen managerina. Ottelun aikana he tietenkin sekaantuvat peliin ja saavat tuomarin huomion herpaantumaan, jolloin Valentine voi pelata häijyä peliään.

"Jos tuomari ei nähnyt, sitä ei tapahtunut", kuuluu kirjoittamaton sääntö. Tästä aukeaa jälleen uusi draaman taso.

Juoni on yleisön tiedossa. Edellisessä "jaksossa" eli Lokakuun luuvitosessa Valentine petti Heimon. Nyt Ukonselkä janoaa kostoa ja oikeutta ikisuomalaisuuden nimeen.

Draamaa pedataan myös internetissä, jossa painijat lähettävät testosteroninkatkuisia videoviestejä toisilleen. Korppila ja Valentine yrittävät saada Heimon luopumaan ottelusta uhkailemalla ja hakkaamalla tätä. Mutta muinaisugrilainen villimies ei taivu. Otteluun kasaantuu entistä enemmän odotuksia. Tänä iltana Ukonselän pitää piestä Valentine maanpäälliseen Tuonelaan.

Painija ei ole tuomittu moraaliseen rooliinsa. Todennäköisesti hän käy uransa aikana läpi useita vaihdoksia heel ja face -roolien välillä. Sepä onkin tämän saippuan koukku. Kun yleistä hyväksyntää nauttiva sankari yhtäkkiä iskeekin tuolin tuomarin päähän, se yllättää yleisön varmasti.

Vapaapaini sisältää voimakkaita tunteiden ilmauksia, jotka manifestoituvat väkivaltaan ja toisaalta lojaaliuteen ja veljeyteen. Tunteiden käsittelyyn voi juro suomalaisäijäkin samaistua.

Ukonselkä pieksee itserakkaan Valentinen ja lunastaa ammattipainin suomenmestaruusvyön. Finntrollin metsähevi räjähtää soimaan ja yleisö hurraa. Osalla on jo Ukonselkä-fanipaidat päällä.

Viimeinen ottelu käydään legendaarisen Starbuckin sekä japanilaisen Tajirin välillä. Kanadalainen Starbuck toi vapaapainin Suomeen vuonna 2003. Häntä pidetään yleisesti suomalaisen vapaapainin pioneerina. Hän on Suomen se vapaapainija, ellei edesmennyttä Ludvig Borgaa lasketa.

Tajiri puolestaan on viekas japanilainen, joka sylkee vihreää myrkkyä vastustajan kasvoihin.

Nyt meno on kovaa. Liikeet ovat yhtä teatraalisia kuin ennenkin, mutta kaikesta huomaa, että nämä kaksi ovat ammattilaisia. Sen aistii jännitteestä, jonka he rakentavat Kaivohuoneen saliin. Tässä lajissa ammattilaisuus ei olekaan sitä, kuinka murskaavia liikkeitä toiseen kohdistaa. Hyvästä painijasta hehkuu draaman taju.

Ottelun lähestyessä loppuaan taistelijat ovat hien ja vihreän värin peitossa, uupuneita ja kylmän tietoisia tehtävästään. Ottelu päättyy, kun toinen jää tonttiin ja tuomari laskee kolmeen.

StarBuck saa pidettyä Tajirin maassa. Hän nousee voittajana köysille ja kylpee yleisön riemussa. Hän lähestyy dramaattisesti Tajiria ja ehdottaa kädenpuristusta. Pitkän piinaavan tuijotuksen päätteeksi Tajiri paiskaa kättä sovinnon merkiksi. Yleisö yltyy majesteettiseen meteliin. Vain jouset puuttuvat.

Tunnen kylmät väreet selässäni. Miten ihmeessä he tekivät sen. Herättivät pienen pojan sisälläni.

"Mies voi hyvin niin kauan kuin pikkupoika hänen sisällään elää", Starbuck kirjoittaa kotisivuillaan. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvat: Kai Jokela