Ilmiöt
24.04.2020

Selviytymispäiväkirja: Kuplassa

Teksti & Kuvat:
Vy Tram

Olemme kokoontuneet kahvihuoneeseen kuuntelemaan esihenkilön ohjeistusta etätyöskentelystä.

Yritän kuunnella, mutta silmäluomeni painuvat alaspäin ja keskittyminen vaatii aiempaa enemmän ponnisteluja. 

En voi kauhean hyvin. Vältetään toimistolla työskentelyä. Siirrytään kokonaan etätöihin. Näin ymmärrän. Muistetaan yskiä kainaloon, ei kosketella kasvoja. Pestään käsiä kunnolla ja käytetään käsidesiä. 

Nostan naamani likaisen tuntuisista kämmenistä. Vakuuttelen itselleni, että ohjeita noudattamalla voin suojautua. Välttelen uutisia. Ajattelen suojelevani itseäni sillä tavoin. 

Seuraavat päivät ovat sumun peitossa. Vielä muutama päivä sitten naureskelin vessapaperia hamstraaville keski-ikäisille ja ihmisten järjettömälle ylireagoinnille. Vähättelin tilanteen vakavuutta. Miten me olemme nyt tässä tilanteessa? 

Kotona ei ole enää vessapaperia ja minua hävettää ostaa lisää. Menetän osan kesätöistäni.  Toistelen itselleni, ettei ole hätää. Vielä on jotain töitä jäljellä.
 

Ensimmäinen etäviikko kuluu lähinnä nukkuen. En saa tehtyä kunnolla töitä, enkä opiskeltua. Ikävöin kollegoja. Ikävöin muiden ihmisten läsnäoloa, vaikka normaalisti välttelen sitä parhaani mukaan. Tapaamme Zoomissa, mutta en osaa olla näin. Se tuntuu erilaiselta, kun ennen yhdistävänä tekijänä oli toimiston tilat. 

Välttelen velvollisuuksia. Päivät alkavat muistuttaa tyypillisiä masennuspäiviäni. Makaan sohvalla ja katson peiton alta tosi-teeveetä. Uskottelen itselleni, että loppuviikosta hoidan tekemättömäksi jääneet tehtävät, mutta ne alkavat painaa mieltä. Tunnen huonoa omaatuntoa. 

Saan tietää, että menetän kaikki kesätyöni. Ei helvetti. Vedän syvään henkeä. Opintolainaa on vielä onneksi jäljellä. Minua huimaa.

Leikkaan hetken mielijohteesta otsatukan. Minulle lähetetään meemi, jossa sanotaan, ettei otsatukan leikkaaminen ratkaise mitään. Nauran. Ilmeisesti tämä on jokin kollektiivinen tapa käsitellä poikkeustilaa. 

Saan idean, että voisin alkaa jo pakata kirjojani muuttoa varten. Sitten keksin pestä huonekasvini. Niitä pestessäni mietin, että voisin vaihtaa mullat. Asunnostani tulee entistä sotkuisempi.

Otan sakset käteen ja yritän korjailla otsatukkaani aiheuttaen lisää vahinkoa. Lohdutan itseäni sillä, että kun tämä kaikki loppuu, tukkani on kasvanut entiselleen.

Unohdan perjantain Zoom-kahvihetken. Kuvaan liian innoissani riisinhauduttamisopasta. Jasmiiniriisiä ei kuulu keittää kuten pastaa! Aivan liikaa vettä ja vielä kiehauttavat veden.

Ihmiset kiittelevät ohjeesta Instagramissa ja minusta tuntuu kuin olisin laittanut korteni kekoon kriisin aikana. Ainakin osaavat siellä jossain eristyksissä valmistaa itselleen maukasta jasmiiniriisiä. 

Viikonloppuna päätämme tavata parin ystävän kanssa, vaikka pohdimme, onko se eettisesti oikein. Vakuuttelen, että ihan varmasti on. Pestään huolellisesti käsiä ja käytetään käsidesiä. Tämä ei ole lähelläkään kymmenen ihmisen kokoontumista.

Emme tee mitään väärää. Sitä paitsi Turussa kaikkien potilaiden tartuntareitit on jäljitetty. Me olemme kaikki terveitä. Kiellän mahdollisuuden, jossa olisimme oireettomia taudinkantajia. Emmehän me ole edes käyneet missään. Kyllä ihmisellä on oikeus tavata läheisiään. 

Ystävieni halatessa minua tunnen itseni taas ihmiseksi. Mielialani kohenee yllättäviin sfääreihin. En ole pitkään aikaan ollut näin onnellinen. Illan mittaan tunnen käsittämätöntä kiitollisuutta tässä maailmanlopun kynnyksellä. Haluan kuolla rakastaen. 

Päätän lähestyä ihastustani, mutta hän vastaa “anteeksi, olen varattu mies”. Nauran vastaukselle, samalla kun minusta tuntuu siltä kuin tippuisin ilman valjaita jyrkältä kalliolta.

Yritän paikata itseäni. Sentään hän vastasi. Ainakin nyt tiedän. On sitä turpiin ennenkin otettu. Nyt voin jatkaa eteenpäin jossittelematta. Ei helvetti minuun sattuu. Ystäväni ottavat minut kiinni ja puhaltavat haavoihini.

Pyöräilen kotiin ja kuuntelen viraaliksi mennyttä vietnamilaista käsienpesukappaletta. Saan siitä toivoa. Meidän täytyy alkaa kantaa vastuuta, ettei virus leviä. Tänään olemme valmiita. Huomenna olemme vahvoja. Vaikka se on vaikeata, täytyy yrittää. Silmäni kostuvat, ehkä koska tiedän, etten ole tehnyt kaikkeani.

Käyn Instagramissa ja huomaan “PYSY VITTU KOTONA” -postauksia. Tuntuu kuin ne olisi osoitettu suoraan minulle. Olin juuri ollut kaverin luona yötä, ulkoilin ja kävin ruokakaupassa. 

Minut valtaa syyllisyys, olen ollut vastuuton. Mitä jos olenkin se oireeton taudinkantaja? Olenko minä nyt kuormittanut terveydenhuoltoa? Olen niin itsekäs. Kavereiden näkeminen on itsekästä. Olen niin välinpitämätön. Ihan niin kuin noissa postauksissa syytetään. Olen varmasti jokin “supertartuttaja”! 

Ystävien läsnäolon tuottama hyvänolon tunne muuttuu äkkiä kurkussa kalvavaksi peloksi. Tämä on niin epäreilua! Eivätkö ihmiset ymmärrä, miten raskasta tämä on niille, jotka joutuvat kantamaan huolta yksin? Huomaan taas koskevani kasvojani. Syyllisyys kietoutuu kurkun ympärille tiukemmin.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

II

Toisen etäviikon alussa selitän itselleni, että kodin täytyy olla viihtyisä, jotta se houkuttelisi jäämään sisälle. Saisin kodistani miellyttävämmän huonekasveilla.

Käyn Kukkatalossa. Se tuntuu siltä kuin olisin astunut paratiisiin. Asiakkaita on vain muutama. Hamstraan kasveja enemmän kuin tarvitsisin, vaikka alun perin tulin hakemaan ensisijaisesti tötterölehteä. Lihansyöjäkasvia. Mutta kun tämä alienmainen kukkiva muorinkukka on niin must have!

Enhän minä muutenkaan tiedä, mitä muutoksia tässä vielä tapahtuu. Jos tuleekin sellainen olo, että tarvitsenkin ylimäärisiä kasveja. Voi olla, että nämä liikkeet suljetaan lähipäivinä. Ei sitten myöhemmin harmita. 

Kotimatkalla ystäväni sanoo autossa: “Tuntuu kuin todellisuus olisi iskenyt, kun kaupassa kuulutettiin kahden metrin turvavälistä”. Kerron hänelle viimeaikaisesta syyllisyyden tunteesta. Minusta tuntuu henkisesti paremmalta nähdä välillä muutamaa ystävää, kuin olla yksin kotona huolestuneena.

Ystäväni vakuuttaa, että me olemme valinneet kuplamme. Voimme nähdä toisiamme, kunhan emme näe muita. Hän saa vakuuteltua minulle, ettei ole syytä tuntea huonoa omatuntoa. 

Myös ainejärjestökaverini vakuuttelevat Whats­app-chatissa, etten ole tehnyt mitään väärää, vaikka tunnustan heille ihan kaiken. Kyllä ulkona saa edelleen röökillä käydä ja puiston penkillä istua.

Hymyilen helpotuksesta. Tunnen itseni hassuksi. Enhän minä ole ollut missään Prisman avajaisissa tai muutenkaan väentungoksessa käynyt. 

Yritän aikatauluttaa kotona työskentelyä. Kokeilen pomodoro-tekniikkaa. Miksi en ole ennen käyttänyt tätä? Tämä on niin tehokasta! Vannon pomodoron nimeen jokaiselle, joka vain jaksaa lukea viestejäni. 

Aina taukojen aikana sumuttelen tötterölehteäni. Etsin valtavasti tietoa lihansyöjäkasveista, erityisesti omasta kullannupustani Sarracenia purpureasta, jonka nimeän Tötsäksi. 

Tötsästä tulee silmäteräni. Se kiehtoo minua haastavuutensa vuoksi. Yleensä lihansyöjäkasvit tapetaan kahdessa viikossa. Ihailen Tötsän verisuonimaisia kuvioita, silitän lehtien karvoja ja sumuttelen sitä neuroottisesti, ettei se pääse kuivumaan, se nimittäin tykkää runsaasta kosteudesta. 

Jos saan pidettyä Tötsän elossa, selviän tästä kaikesta. Toisista huolehtiminen auttaa minua unohtamaan itseni ja omat huoleni. Lähetän kavereille viestejä, miten he voivat? Miten pärjäilet? Onko kaikki hyvin? Olen tavoiteltavissa, jos jokin painaa mieltä.  

Kävelyllä törmään sattumalta ystävääni, jota en ole nähnyt vähään aikaan. Ilahdun niin, että ennen kuin edes ymmärrän, olen halannut häntä tottumuksesta. 

Ystäväni kysyy, tulisinko joku päivä heille saunomaan. Selitän kuplastani ja että yritän minimoida ylimääräisiä ihmiskontakteja. Toivon, että hän ymmärtää olevansa edelleen ystäväni, vaikka ei kuulukaan kuplaani. Ei tässä ole kyse mistään henkilökohtaisesta. 

Kysyn, missä hän on käynyt ja hän vastaa, että Helsingissä. Tuli juuri Onnibussista. Minut valtaa kauhu. Onko sinulla käsidesiä? Mitä sinä siellä teit? Eikö Uudenmaan rajoja olla juuri sulkemassa? Kuinka paljon tartuntoja siellä on? Onkohan Onnibus desinfioitu? Oletko tavannut paljon ihmisiä viime aikoina?

Tajuan, että yhdellä viattomalla halauksella olenkin saattanut koskettaa rykelmän verran näkymätöntä vaaraa.

En koskenut ainoastaan tähän yhteen ihmiseen, vaan kaikkiin niihin, joihin hän on ollut lähikontaktissa ja kaikkiin niihin, joihin hänen lähikontaktinsa ovat olleet yhteydessä ja kaikkiin niihin pintoihin, joihin nämä kaikki ihmiset ovat koskettaneet. Käteni tuntuvat taas tahmeilta. 

Erkaantuessamme katsomme toisiamme silmiin ja näen heijastuksen säikähtäneestä ihmisestä. Itsestäni. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että pelkään ystävääni. 

Kotona pesen huolellisesti käteni saippualla ja ihan varmuuden vuoksi myös kasvoni. En ole enää niin vakuuttunut tästä kuplasta ja sen toimivuudesta, varsinkaan jos kuplat menevät päällekkäin näin hallitsemattomasti eikä kukaan tiedä tarkalleen toistensa tekemisistä.

Tiedän, että ystäväni ei kerro minulle ihan kaikkea. Hän tietää, että kun ylireagoin, niin minä todellakin ylireagoin. Ei ole mitään siltä väliltä. 

Päätän pysytellä kotona ja tarkkailla oloani. Mietin, keitä muita kuplani jäsenet ovat voineet tavata. Pelkään, että jollakin meistä on se ja levitämme sitä tietämättämme. Muutun ihmiseksi, jonka pelkoa vähättelin viikko sitten. Käsieni iho alkaa kuivua.
 

Päätän ottaa haltuun virtuaalisen maailman. Nostalgioin pari päivää Habbo Hotellia ja muistan kaiholla niitä päiviä, kun neljännellä luokalla olin koukussa siihen. Niin koukussa, että jos en päässyt koneelle paiskoin ovia. Hitto, !!..Dj-mimmi..!!:llä oli siellä kaikenlaista siistiä kamaa. Vihreitä pläsiä ja jukkapalmuja! 

Kokeilemme virtuaalibaaria, kuuntelemme Toton Africaa. Alamme pitää kaverini kanssa lukupiiriä Zoomissa. Aiemmin olimme pitäneet etäisyyttä esteenä, mutta nyt etäisyys tuokin vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa yhdessä. Miksi emme ole aiemmin tehneet näin? 

Zoomissa nostamme kavereiden kanssa maljaa minulle myönnetyn apurahan kunniaksi. Säästeliäästi selviäisin kesän yli! Kaikki järjestyy. Syksyllä kaikki on varmasti jo ennallaan. Näytän kavereilleni webkameralla Tötsää. Heidän mielestään se näyttää salaatilta. 

Meillä on hauskaa, mutta tilannetajuni pettää, kun alistava musta pilvi hiipii taas mielen perukoilta, ja kysyn, ahdistaako muita. Kaverini hermostuu ja minua nolottaa. Olisi pitänyt olla hiljaa. Ei kukaan halua jatkuvasti ajatella tätä tilannetta ja omaa ahdistustaan. Vittu mikä typerys! 

Yritän korjata mokaani viemällä asian väkisin iloisiin asioihin. Päätän, etten aio enää mainita asiasta. Muistan taas, miksi alun perinkin välttelin ihmisiä. Etten mokailisi ja sanoisi mitään typerää. Fyysinen etäisyys ei poista edes etänä samanlaisia sosiaalisia vaikeuksia ja paineita. 

Viikonloppuna itken taas. Tinder-matchini onnistuu kuitenkin naurattamaan minua niin, että vatsaan sattuu. (Kyllä. Latasin Tinderin taas poikkeustilan pakottamana ja jossain määrin huomionkipeänä.) Toinen viikko päättyy nauruun.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

III

Herään siihen, että kurkkuni on hieman kuiva. Se menee hetkessä ohi. Lumi on tällä viikolla tullut taas käymään pikaisesti. Ilma on kuivempaa. Olen huolissani Tötsästä. Lehtien reunat ovat alkaneet kellastua. Sumuttelen sitä vielä runsaammin.

Yritän etsiä sille terraariota tai akvaariota, jossa olisi ihanteellisemmat olosuhteet. Etsin netistä kuvia, onko lehtien kellastuminen normaalia luonnollisissa oloissa. En halua menettää rakasta kasviani. 

Googletan jatkuvasti, millaiset ovat taudin ensioireet ja luen sairastavien kokemuksia. Ne kuulostavat hirveiltä. Silti ajattelen, että ainoa tapa sulkea tautiin sairastuminen pois on tietää tarkalleen taudinkuva. 

Ruotsin etäluennolla keuhkoni alkavat tuntua raskaammilta aina silloin, kun ajattelen keuhkojeni raskautta. Mietin massakuolemia. Yritän selittää, että tämä on allergiaa. Eihän minulla ole enää edes kuivaa kurkkua. Olen vain polttanut viime viikolla liikaa röökiä, vaikka tiedän, että asetan sillä itseni suurempaan vaaraan.

Rintaani painaa vielä kovempaa. Tuntuu siltä kuin joku istuisi sen päällä eikä suostu nousemaan, vaikka anelen. 

Siskoni vakuuttelee, että olen vain ahdistunut ja siksi tuntuu raskaalta. Ajattelemalla omaa ahdistustaan ahdistuu vain enemmän. Tuijotan Tötsää, jonka uskon kellastuvan päivä päivältä. Olen kateellinen siitä, että kuplaystäväni ovat viettäneet aikaa yhdessä ilman minua ja heillä on ollut ihanaa.

En pysty enää keskittymään asioiden hoitamiseen. Pomodoron hälytykset tuntuvat hermostuttavilta. Kaikki päivittäiset rutiinit menevät sekaisin. Menetän otteen elämän hallinnasta. 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

IV

Ajattelen lakkaamatta omaa kuolemaani. Sitä, kuinka makaisin yksin sohvalla kuumeisena, hiestä märkänä. Miten hengittäminen sattuisi ja vaikeutuisi jokaisella heikommalla hengenvedolla. Ja aina kun olo paranisi, seuraisi pahempi vaihe. 

Yritän lohduttaa itseäni sillä, että onneksi minulla on inhalaattori ja asun TYKS:n vieressä. Ottavaisivatko he minua edes sinne? Pakkohan heidän on, jos teen kuolemaa, mutta onko minusta ”humanistina” hyötyä tälle yhteiskunnalle… Antakaa se hemmetin hengityskone jollekin toiselle! 

Äitini panikoi, koska minä panikoin. Hän käskee siskoani tuomaan minulle inkivääriä ja sitruunaa. Kuulemma hyväksi kurkulle. Hän soittaa minulle useamman kerran päivässä ja kyselee vointia.

Yritän tuloksetta selittää, mikä on ahdistuksen ja kurkkukivun ero. Joo kyllä olen juonut lämmintä inkivääri-sitruuna-vettä. Ei ole mitään hätää. Kyllä käytän ulkona hanskoja ja suojamaskia. On joo kyllä parempi olo. Älä huoli! Pesen käsiäni, vaikka olen vain kotona. 

Ihoni alkaa halkeilla ja rasvaaminen kirvelee. Ahdistukseni ei lakkaa uskottelemasta, että kyse olisi juuri siitä. Keuhkoihin sattuu taas, kuin niissä olisi jokin tukos. Kuvittelen, että yskimällä se lähtisi. Mitä jos olenkin vain oireillut lievästi ja nyt olenkin tartuttanut KAIKKI?! Kuinka paljon kuolemia olenkaan aiheuttanut?

Kyselen kuplakavereilta, millainen olo heillä on. Ihan normaali. Okeiokeiokei… Käteni puutuvat. 

On täydenkuun aika. Ei minkä tahansa kuun vaan superkuun. Sen kirkas valo saa minut levottomaksi ja unettomaksi. Tinder-matchini ehdottaa näkemistä, mutta en pidä sitä hyvänä ideana. Minua ei kiinnosta, ei vaikka hänen kaverinsa olisivat kunnon kansalaisia. Niin ne kaikki sanovat. Miksi näkisin jotain tuntematonta ihmistä, kun en suostu tapaamaan edes omia kavereitani? Lakkaan viestittelemästä hänelle. 

Kaverini lähettää minulle The Cutin artikkelin ”Is My Chest Tightness Anxiety or the Coronavirus?”. Mietin, olisinko nyt oikeutettu yhteen rauhoittavaan. Olen säästellyt bentsoja pahan päivän varalle. Jos rauhoittava helpottaa, ei todennäköisesti ole koronaa, artikkelissa sanotaan. 

Päätän lähteä ensin yökävelylle. Katson tähtitaivasta. Tuolla on Venus. Tuolla on Otava. Ainoa tähtikuvio, jonka tunnistan. Tumman keltainen superkuu liikkuu niin nopeasti, että kun tuijottaa oikein intensiivisesti, näkee sen liikkuvan kohti toista horisonttia. Yritän ikuistaa superkuuta kännykällä. Käteni ovat kohmeessa. Kotimatkalla tunnen itseni levollisemmaksi. 

Kotona pahat ajatukset ottavat taas vallan. Napsin rauhoittavan. Se tyyppi, joka on istunut rintani päällä, suostuu vihdoin nousemaan. Hengittäminen on kevyempää ja sydämentykitys tasaisempaa. Päätän, etten aio enää lukea uutisia. 

Aamulla herään hyvinvoivana. Tötsäkin on lakannut kellastumasta. Ehkä minä tosiaan selviän.
 

Lue lisää

Keskustelu: Onko ruoanlaitto pakoa todellisuudesta?

Toimittajat Teemu Perhiö, Miika Tiainen ja Vy Tram keskustelivat poikkeustilan vaikutuksista syömistottumuksiin. (3/2020)