Ilmiöt
28.03.2020

Suoratoisto valtasi koronakodit – DVD-ajan rikas leffakulttuuri on enää muisto vain

Teksti:
Mikael Tuominen
Kuvat:
Teemu Perhiö

Makaan sohvalla kaukosäädin kädessä. Kursori hakeutuu Netflixin punavalkoisen logon kohdalle.

Heikennetty kuvanlaatu hirvittää, mutta en anna sen lannistaa.

Kirjoitan hakukenttään Charlie Chaplinin nimen. Ruutuun ilmestyvä valikoima on kieltämättä laaja, mutta Ace Ventura – luonto kutsuu ei sittenkään ole aivan sitä, mitä etsin. Pikku kulkurista ei ole tietoa.

Siirryn kännykällä Flixable-sivuston puolelle. Sen avulla Netflixin valikoimia voi tutkailla palvelun omaa hakutoimintoa monipuolisemmin.

Suodatan elokuvat ensi-illan mukaan. Suomessa Netflixin vanhimmat elokuvat ovat toisen maailmansodan aikaisia propagandaelokuvia, jotka ovat tekijänoikeuksista vapaita. Tarjolla ovat mm. ”kriitikoiden ylistämä” Natsien keskitysleirit sekä ”elokuvaklassikko” Tunne vihollisesi – Japani.

Näytelmäelokuvista ensimmäinen on vuoden 1946 Muukalainen katosi. 1950- ja 60-luvuilta elokuvia on kourallinen. 60-luvulta löytyy lisäksi alkuperäinen Star Trek -televisiosarja.

Turhaudun suppeaan valikoimaan. Lukioikäisenä hamstrasin kesätyörahoillani Anttilasta italialaista kauhua ja hongkongilaisia B-elokuvia. Kilpailimme kaverieni kanssa oudoimman elokuvan löytämisestä.

Tajuan, etten ole aikoihin ostanut elokuvaa sokkona, katunut rahanmenoa ja sitten iloinnut käsiini sattumalta päätyneestä aarteesta. Se tuntuu yllättävän kurjalta, vaikka jotkut heräteostoksistani ovat lojuneet avaamattomina yli kymmenen vuotta.
 

Mielenrauhan toivossa soitan mediatutkimuksen professori Kimmo Laineelle. Kysyn häneltä, onko DVD terminaalipotilas, jonka korona päästää tuskistaan lopullisesti.

”Tässä vaiheessa kaikkien ennustukset ovat yhtä huonoja tai hyviä,” Laine arvelee.

”Suoratoistojen suosion taustalla on vuosia jatkunut trendi. Korona tuskin tuo tilanteeseen radikaalia muutosta, suunta oli jo entuudestaan aika selvä.”

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä DVD oli Suomessakin läsnä kaikkialla. Levyjä mainostettiin televisiossa ja haettiin ruokakaupoista siinä missä maitoa ja leipää. Tarjolla oli sekä klassikoita että harvinaisuuksia.

Laineen mukaan DVD:n kulta-aika oli elokuvakulttuurin kannalta onnenpotku: pienellä budjetilla ja vähillä ennakkotiedoilla oli mahdollista kerryttää monipuolinen kokoelma. Sen ajan hän arvelee olevan ainakin toistaiseksi ohi.

”Suoratoistojen valikoima painottuu uusiin elokuviin,” Laine sanoo.

”Se [valikoima] on myös kulttuurisesti, kielellisesti ja temaattisesti suppea.”

Netflixin tarjonta vaihtelee maittain huomattavasti. Pohjoismaissa valikoima on selvästi huonompi kuin Yhdysvalloissa tai Britanniassa ja koostuu lähinnä englanninkielisistä valtavirtaelokuvista. Jopa pohjoismaisia tai tekijänoikeuksiltaan vapaita elokuvia on varsin vähän.

Toisaalta kauppapoliittisista syistä johtuen Netflixistä saattaa löytää paljonkin esimerkiksi Intiassa tai Argentiinassa tuotettuja elokuvia.
 

Suoratoisto ja fyysiset formaatit kilpailevat pitkälti samasta yleisöstä, mikä tekee perinteisestä julkaisemisesta aiempaa riskialttiimpaa.

DVD:n kunnian päivinä marginaalielokuvien oikeudet saattoi hankkia halvalla hetkeksi, minkä jälkeen levyt pysyivät saatavilla, kunnes painos myi loppuun. Suoratoistopalvelut sen sijaan seuraavat katsojamääriä reaaliaikaisesti. Jos elokuva ei vedä yleisöä, se katoaa palvelusta nopeasti.

”Esitysoikeudet ovat kalliita ja ainakin menestyselokuvien osalta ne hankitaan yleensä teoskohtaisesti”, Laine huomauttaa.

”Ehkä joskus tulevaisuudessa suoratoistopalvelut voivat hankkia elokuvia suurina, edullisina paketteina, kuten Spotify on tehnyt musiikin suhteen. Toistaiseksi tuotantoyhtiöt ovat kuitenkin onnistuneet pitämään hinnat korkeina.”

Suomessa suoratoiston erikoisuus on julkisten instituutioiden vahva asema. Laine suositteleekin YLEn ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin tarjontaan tutustumista.

Jälkimmäinen omistaa oikeudet huomattavaan osaan kotimaisista klassikkoelokuvista. Niitä on restauroituina versioina Elonet-sivustolla ilmaiseksi sadoittain, ja lisää on tulossa.

YLE Teemalla taas on tällä hetkellä meneillään historiallisesti ja maantieteellisesti kattava naisohjaajien sarja, joka on katsottavissa myös Areenassa.

”Tästä on syytä olla kiitollinen. Paljon hyvääkin on sentään tapahtunut.”
 

Yhdysvalloissa DVD:n alamäki alkoi jo 15 vuotta sitten. Ensimmäisinä vuosinaan formaatti hyötyi keräilijöistä, jotka luopuivat videokaseteista ja ostivat suosikkinsa uudelleen digitaalisessa muodossa.

Suurimmillaan DVD-bisnes oli vuonna 2005, jolloin tallenteita myytiin Yhdysvalloissa yli 16 miljardin dollarin arvosta.

Vuodesta 2008 lähtien taantuma iski kotivideoihin siinä missä muuhunkin kulutukseen. Tallenteiden myynti romahti nopeasti eikä ole sen koommin toipunut.

Ensimmäiset Blu-Rayt ilmestyivät markkinoille loppuvuodesta 2006. Niiden markkinaosuus on kuitenkin pysynyt melko pienenä. Blu-Ray-myynti on vasta viime vuosina saavuttanut DVD:tä, ja sekin johtuu lähinnä jälkimmäisen suosion laskusta.

Yhdysvalloissa DVD:n ja Blu-Rayn myynnin yhteenlaskettu arvo oli vuonna 2018 viiden miljardin luokkaa.

Suomessa DVD:n parhaat vuodet olivat 2007–2008 ja Blu-Rayn 2012–2013. Sittemmin myyntiluvut ovat pudonneet murto-osaan entisestä.

”Materiaalisen tallenteen kulttuuri katosi tosi nopeasti,” Laine pohtii.

”Nuoremmilla kuluttajilla ei välttämättä edes ole levyjen toistamiseen tarvittavia laitteita.”

Fyysiset elokuvat tuskin katoavat kokonaan, vaan niistä tulee asianharrastajille suunnattuja luksustuotteita, joiden toimitustyöhön satsataan entistä enemmän. Formaatti lienee Blu-Ray, tai ehkä jokin jatkokehitelmä siitä.

”Todennäköisesti Blu-Raystä tulee vinyylilevyn kaltainen elitistien harrastus. Se sopii niille, joilla on mahdollisuus sijoittaa elokuviin rahaa ja jotka tietävät mitä ja mistä etsiä. Myös kielitaitoa tarvitaan, koska harvinaisemmat elokuvat pitää tilata ulkomailta.”
 

Vilkaisen verkkopankkiini ja totean, ettei minusta tällä haavaa ole elitistiksi. Korona-ajanviete täytynee myös jatkossa etsiä internetin puolelta. Päätän ottaa Laineen neuvosta vaarin ja suhtautua karanteeniin kotimaisten klassikkojen intensiivikurssina.

Aivan ensimmäiseksi tosin katson Better Call Saulin uusimman jakson alta pois. Lasken kännykän kädestä, himmennän valot ja palaan Netflixin pariin.
 

Näitä Netflix-elokuvia en löytänyt Anttilasta

Soturit (The Warriors, Yhdysvallat, 1979)

Absurdeja asukokonaisuuksia suosivat jengiläiset ottavat toisistaan mittaa New Yorkin slummeissa. Pikkunilkkien elämää ihannoivassa jännärissä ei ole juurikaan järkeä, tyyliä senkin edestä.

Drunken Master (Zeoi Kyun, Hongkong, 1978)

Jackie Chanin näyttelemä renttu päätyy sadistisen juopon oppipojaksi. Chanin elokuville ominainen alapäähuumori vaivaannuttaa välillä, mutta kamppailulajien ja fyysisen komedian yhdistelmä toimii.

Lupin III – Cagliostron Linna (Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro, Japani, 1979)

Animeguru Hayao Miyazakin ensimmäinen täyspitkä elokuva kertoo mestarivaras Arsène Lupin III:stä. Harhaanjohtavasta nimestään huolimatta räväkkä seikkailukomedia on sarjan toinen osa, mutta toimii hyvin omillaankin.
 

Lue lisää

Televisio tuli kylään

Vuoden 1984 lokakuusta lähtien Turun ylioppilaskylän ja yo-talojen asukkaat kerääntyivät tiistai-iltaisin television äärelle. Silloin ruudun valtasi opiskelijoiden oma kaapelitelevisio, jossa saattoi viikosta riippuen nähdä muun muassa Ylen tulevan uutisankkurin, itse tuotetun lännenelokuvan, kunnianhimoista kulttuurijournalismia tai Pekka Siitoimen. (3/2016)