Ilmiöt
21.10.2015

Teippi suussa taisteluun

Teksti:
Esa Kostet
Kuvat:
Aleksi Malinen

Netti ja sosiaalinen media ovat nostaneet kulttuurihäirinnän aiempaa näkyvämmäksi osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Saamelaistaiteilijat ovat ottaneet kulttuurihäirinnän aseekseen taistelussa oikeuksiensa puolesta.

Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan valtaaminen on teko, joka ylittää aina uutiskynnyksen. Se on hyvä keino tulla kuulluksi niille, joilla ei muuten ole ääntä poliittisessa keskustelussa. 

Tämä oli tiedossa myös saamelaistaiteilijoilla, jotka valtasivat yhdessä Greenpeace-aktivistien kanssa patsaan protestina lokakuun puolivälissä. Kansan tottelevaisuutta ja isänmaallisia arvoja vartioiva monumentti kiedottiin Saamen lippuun sekä arktisten alueiden pelastamista ja saamelaisten itsemääräämisoikeutta vaativiin banderolleihin.

Valtauksen täydensi taiteilija Niillas Holmbergin vierailu eduskunnan Pikkuparlamentti-lisärakennuksessa, jossa pohdittiin metsähallituslain uudistusta. Saamenpukuun eli gáktiin pukeutunut Holmberg asteli suu teipattuna seminaarilaisten eteen ja levitti kätensä kysyvään eleeseen. Pian taiteilija, huoneen ainoa saamelainen, poistettiin vaivihkaa saamelaisten elämään konkreettisesti vaikuttavasta tilaisuudesta.

Helsingissä oli nähty kaksi malliesimerkkiä kulttuurihäirinnästä.

Hallitsevatko kuvat meitä?

Kulttuurihäirintä, culture jamming, on terminä johdettu sodankäynnissä käytetystä radiohäirinnästä, jolla pyritään muuttamaan vihollisen lähettämien viestien sisältöä tai estämään viestien vastaanotto kokonaan. Myös kulttuurihäirinnässä alkuperäisten viestien ja merkitysten vastaanotto häiriintyy, ja lopputuloksena on useimmiten yhteiskunnallista kritiikkiä sisältävä monitulkintainen teko tai teos.

Kulttuurihäirinnän tyypillisiä keinoja ovat mainosmuokkaukset, performanssit, graffitit ja brändihyökkäykset esimerkiksi yrityksen logoa muokkaamalla. Kuvilla, kuvien vaikutusvallalla ja niiden vastaanotolla on vahva kytkös kulttuurihäirintään.

Kulttuurihäiriköiden edeltäjinä pidetyt situationistit näkivät jo 50–60-luvun Ranskassa kuvien ohjaavan kaikkea toimintaa ja moraalia. Situationistit pitivät kuvien vaikutusvaltaa turruttavana: kuvat asemoivat ihmiset passiivisiksi kuvien kuluttajiksi ja kahlitsevat yhteiskunnallista muutosta vahvistamalla kapitalistisen yhteiskunnan rakenteita.

Situationistit lähtivät taistelemaan tätä orjuuttavaa vaikutusta vastaan kuvamuokkauksilla, yhdistelemällä kuvia uusiin konteksteihin sekä vastustamalla kaupunkitilan tavanomaista kokemistapaa. Keinot siirtyivät myöhemmin kulttuurihäiriköiden, kuten Mannerheimin patsaan vallanneiden saamelaisaktivistien, käyttöön. 

Ristiriidat kiinnostavat ja häiritsevät

Kulttuurihäirinnälle on ominaista, että se häiritsee viestien vastaanottamisen lisäksi myös ihmisiä – kiehtoo joitakin ja ärsyttää toisia. Harva jää täysin apaattiseksi kulttuurihäirinnän edessä.

Tunteet kuohahtivat myös aktivistien valjastaessa ratsastajapatsaan saamelaisten oikeuksien ja luonnonsuojelun puolestapuhujaksi. Ilta-Sanomien kommenttipalsta täyttyi nopeasti vihapuheesta: eräs kommentoija vaati paikalle vesitykkiä, toinen kumiluoteja ja tainnuttajia. Saunan taakse ei sentään oltu viemässä ketään.

Nettiuutisen kommenttipalsta ei ehkä ole paras paikka etsiä analyysejä siitä, miten aktivistien teko keikautti kiinnostavalla tavalla suomalaisten ja saamelaisten välisen valta-asetelman hetkeksi päälaelleen. 

Tai siitä, miten virkistävän ristiriidan länsimaisen kulttuurin luontoon projisoimat feminiiniset piirteet saivat aikaan, kun nimenomaan valtakunnan tunnetuin sotaisan maskuliinisuuden alttari puettiin arktisten alueiden suojelua vaativaan banderolliin.

”Suurin osa ihmisistä oli kiinnostuneita ja ymmärtäväisiä. Mutta oli siellä pari reserviläistä, jotka vaativat pieksemään ja viemään putkaan”, kertoo taiteilija Jenni Laiti, yksi paikalla olleista aktivisteista.

Inarista kotoisin oleva saamelaistaiteilija ei tosin kutsu itseään aktivistiksi tai taiteilijaksi, vaan näiden yhdistelmäksi, ”artivistiksi”. Kulttuurihäirinnälle tyypillinen taiteen ja aktivismin yhdistelmä kuvaakin ehkä parhaiten Suohpanterror-taiteilijakollektiivia, jonka jäsen Laiti on.

Artivismilla taisteluun oikeuksista 

Kolme vuotta sitten perustetun Suohpanterrorin provosoivat propagandajulisteet ovat jo muodostuneet ilmiöksi sosiaalisessa mediassa. Taiteilijakollektiivilla on Facebookissa yli neljä tuhatta tykkääjää, mikä on Suomen mittapuulla paljon. 

Nyt kymmenistä taiteilijoista koostuva kollektiivi saa kansallista näkyvyyttä myös sosiaalisen median ulkopuolella, sillä Suohpanterrorin töitä on maaliskuuhun asti esillä taiteen toisinajattelijoita esittelevässä Kiasman Eri mieltä -näyttelyssä.

Monet Suohpanterrorin töistä pohjautuvat tunnettuun, jopa ikoniseen asemaan nousseeseen kuvaan, josta on muokattu saamelaisuutta esiin tuova teos. 

Ryhmän käsittelyssä uuden ilmeen on saanut esimerkiksi Edvard Munchin Huuto, jonka kauhusta ulvova sukupuoleton hahmo on puettu neljäntuulen hattuun ja gáktiin. Vieressä nököttää kyltti, jossa työntekijä evää asiattomilta pääsyn kaivostyömaalle. Yksi teoksen viesteistä on selvä – saamelaisten kolonisointi jatkuu yhä esimerkiksi pohjoisten alueiden kaivostoiminnan sallimisella. 

Alkuperäiskansojen oikeudet on arka puheenaihe niin Suomessa kuin Pohjois-Amerikassakin. Monien mielestä tietyn ryhmän suosiminen erityisoikeuksilla ei kuulu länsimaisen demokratian henkeen. Laitin mielestä alkuperäiskansojen erityisoikeuksista puhuminen on harhaanjohtavaa. 

”Alkuperäiskansojen oikeudet eivät ole erityisoikeuksia, vaan ihmisoikeuksia. Suomi on kolonisoinut Saamenmaan muun muassa koulun, lakien ja politiikan avulla, ja tästä historiasta johtuen valtio on velvollinen korjaamaan aiemmin tekemänsä vääryydet.”

Suora toiminta esimerkiksi mielenosoitusten kautta on yksi Suohpanterrorin tavoista hakea muutosta. Ryhmässä uskotaan kuitenkin vaikuttamiseen myös taiteen avulla.

”Kulttuuri ja taide ovat tehokkaita aseita aktivismissa. Näen sen niin, että taide voi muuttaa maailmaa, koska taide voi muuttaa ihmisiä”, miettii Laiti.

Nimettömyys suojelee ja vie asiaan

Vaikka Suohpanterror-kollektiiviin kuuluu kymmeniä taiteilijoita, vain harvat heistä esiintyvät julkisesti omalla nimellään ja omilla kasvoillaan. 

Anonyymius ei ole mitenkään harvinaista kulttuurihäiriköiden keskuudessa – eihän edes englantilaistaiteilija Banksyn, kenties maailman tunnetuimman kulttuurihäirikön, henkilöllisyyttä ole vieläkään saatu selville. 

Laajassa kulttuurihäirinnän kontekstissa anonyymius voi liittyä tekojen laittomuuteen. Useimmissa valtioissa esimerkiksi luvaton graffitien maalaaminen on rikos.

Suohpanterrorin kulttuurihäirintä on laillista, mutta jäsenten henkilöllisyyden suojaamiselle on muita syitä.

”Omilla kasvoillani ja omalla nimelläni esiintyminen on johtanut vihapostiin ja myös fyysisiin päällekäynteihin. Yleensä ne ovat vanhempia suomalaisia äijiä, jotka tulevat ravistelemaan ja huutamaan, että mitä oikein kuvittelet tekeväsi”, Laiti kertoo.

”On tässä kyse myös siitä, että halutaan puhua ensisijaisesti asioista eikä ihmisistä.”

Omalla nimellään esiintyvä kulttuurihäirikkö saattaa olla harvinaisuus, mutta aiheeseen perehtyneen tutkijan löytäminen vasta vaikeaa onkin. Lukuisista kyselyistä huolimatta jokaiseen lehden haastattelupyyntöön vastattiin kutakuinkin samoin sanoin: ei tule mieleen ketään, joka olisi tutkinut kulttuurihäirintää, tai ei tiedetä, mitä kulttuurihäirintä tarkoittaa.

Ehkä asiantuntijan löytämisen vaikeus heijastelee kulttuurihäirinnän alati kehittyvää luonnetta. Kyseessä on vanha ilmiö, mutta vasta internet ja sosiaalinen media ovat mahdollistaneet kulttuurihäirinnän levittäytymisen laajaan tietoisuuteen. Samalla kulttuurihäirintä saavuttaa jatkuvasti yhä uusia muotoja.

Marskin patsas olisi tosin osattu vallata jo vuosikymmeniä sitten. Mutta olisiko toiminta saanut silloin ymmärrystä? Vai olisiko sittenkin edessä ollut pieksentä ja putkareissu?

Jutussa on käytetty lähteinä Tuija Lattusen ja Jari Tammisen johdantoesseitä teoksesta Häiriköt: [Kulttuurihäirinnän aakkoset].