Olavi Uusivirta 9.11. Logomo Sunborn Live Opiskelijaliput 23,50 €
Ilmiöt
01.10.2014

Toisiimme kahlitut

Teksti:
Susanne Salmi

Puolet liitoista päättyy eroon, loput pariterapiaan. Miksi hakeudumme niin vimmaisesti parisuhteisiin, vaikka maailma on vapaampi kuin koskaan aiemmin?

Kun Juuso Koistinen ja Hanna Niemi 14-vuotiaina alkoivat seurustella, ei heidän mieleensä juolahtanut, että suhde saattaisi kestää pitkälle aikuisikään.

Niin kuitenkin kävi. Nyt 24-vuotiaiden yliopisto-opiskelijoiden häitä tanssitaan ensi kesänä. Pariskunnan mukaan kymmenessä vuodessa on käynyt selväksi, että yhdessä pysytään loppuun saakka. Edes Hannan vaihto-opiskelu Hollannissa ei suistanut suhdetta raiteiltaan.

”Voimme muistella yhdessä asioita, jotka tapahtuivat vuosia sitten, jopa jo yläasteella. Ei sellaisia muistelisi kenenkään muun kanssa”, Hanna hymyilee.

Kaikille ei käy yhtä hyvin. Parisuhteista syntyy onnellisia tarinoita, mutta ne aikaansaavat myös valtavasti turhautumista ja kärsimystä. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiössä työskentelevä psykologi ja seksuaaliterapeutti Marjo Tossavainen tapaa päivittäin ihmissuhteiden ahdistamia nuoria.

”Vastaanotolle tulijat nimeävät ongelmansa seksuaaliseksi haluttomuudeksi, mutta yleensä kyseessä onkin parin kohtaamattomuus tunnepuolella. Taustalla voi olla opiskeluun tai työhön liittyviä paineita tai luottamuksen puutetta”, Tossavainen kuvailee.

Listalle ei ole tulla loppua, kun terapeutti alkaa luetella opiskelijaparien kohtaamia ongelmia: mustasukkaisuus, oman tilan puute, kyttääminen, uskottomuus, ristiriitaiset tulevaisuudensuunnitelmat.

Kuka sellaista haluaa?

Maailma on vapaampi kuin koskaan aikaisemmin. Parisuhteeseen ei pakota pappi eikä presidentti, vaan oman polkunsa saa valita ihan itse. Satunnaista seuraa löytyy helposti, sillä netissä kenellä tahansa käy flaksi.

Silti suurin osa valitsee hyvin perinteisen reitin. Mistä se johtuu?

Säädyttömät susiparit

Maistraatissa riittää ruuhkaa, sillä Juuso ja Hanna eivät ole ainoita tulijoita. Viime vuonna Suomessa solmittiin reilut 25 000 avioliittoa. Väestöliiton vuoden 2013 Perhebarometri paljastaa, että suurin osa suomalaisista pitää avioliittoa parhaana mahdollisena suhdemuotona.

Silti avioliittoinstituution kuolemaa on ennustettu jo pitkään. Tilastot näyttävät jokseenkin lohduttomilta: avioeroja on viime vuosina ollut yksi lähes joka toista solmittua avioliittoa kohden.

Kypsään ikään ehtinyttä instituutiota ei kuitenkaan tapeta tuosta vain – ovathan ihmiset astelleet avioon jo tuhansien vuosien ajan. Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi tietää kertoa, että länsimaisen avioliiton juuret kytkeytyvät sekä kristilliseen kulttuuriin että antiikin ajan roomalaisiin perinteisiin.

”Roomalaisessa lainsäädännössä kihlajais- ja avioliittokäytännöt oli määritelty hyvin tarkasti. Uskoisin, että sillä on ollut suuri vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin”, Salmi selittää.

Vuosisatojen ajan avioliitto on ollut ennen kaikkea kahden perheen tai suvun välinen sopimus. Romanttisen rakkauden alkuvaiheet paikannetaan usein keskiajalle, jolloin rakkaudesta tuli trubaduurilyriikan vakioaihe.

”Usein se trubaduuri vielä ylisti linnanherran puolisoa tai muuta saavuttamatonta kohdetta”, Salmi naurahtaa.

Silti järjestetyt avioliitot pitivät pintansa Suomessakin 1800-luvulle saakka. Kun sääty-yhteiskunta lopulta alkoi hajota, rakkauteen ja kiintymykseen perustuville liitoille syntyi enemmän sijaa. Avioituminen ei ollut enää säätyrajoista kiinni.

Niin, avioituminen – muut järjestelyt ovat lähes aina olleet marginaalisia. Filosofi J. V. Snellman julisti perheen olevan kansakunnan perusyksikkö, ja avoliitossa eläviä nimitettiin pitkään susipareiksi.

Uusia tuulahduksia ei Suomeen juuri virrannut: väestön homogeenisyys takasi sen, että maassamme oli vallalla vain yksi totuus kerrallaan. 1960-luvulla ydinperheen ihanteet vahvistuivat joka torstai, kun kansa kokoontui television ääreen katselemaan Heikkiä ja Kaijaa.

Akateemisen vapaa suhde

Vasta viime vuosikymmenien aikana on alkanut tapahtua. Vielä 1950-luvulla suurin osa naisista avioitui ensimmäisen seksikumppaninsa kanssa. Vuoden 2014 suomalaisella on ollut keskimäärin seitsemän seksikumppania ennen vakiintumista.

Väestöliitossa on huomattu, että parisuhteiden kirjo on monipuolistunut. Alle 30-vuotiaiden keskuudessa avoliitot ovat selvästi avioliittoa suositumpi suhdemuoto. Alle 25-vuotiaat eivät turhia hötkyile: he suosivat niin kutsuttuja erillissuhteita, joissa asutaan eri osoitteissa ja deittaillaan kuin Sinkkuelämää-sarjassa ikään.

Vaikka alttarille lopulta asteltaisiinkin, matka ei välttämättä jatku suoraan omakotitalon suojiin.

Kirjailijat Riku Korhonen ja Anna-Leena Härkönen ovat onnellisesti aviossa, mutta asuvat eri kaupungeissa. Korhonen kertoo järjestelyn johtuvan ”työasioista ja kahdesta dramaattisesta persoonasta”.

”Jos yhteys on vahva ja intensiivinen, etäsuhde tuo uusia jakamisen sävyjä. Eikä ero yhdessä asumiseen minusta pohjimmiltaan kauhean suuri ole”, kirjailija pohtii.

Vaikka kuvio kuulostaa kaikin puolin loogiselta, pariskunta on joutunut selittelemään ratkaisuaan kyllästymiseen asti. Miltä mahtaa tuntua heistä, joiden valinnat ovat vielä harvinaisempia?

23-vuotias Johanna on seurustellut poikaystävänsä kanssa pian kolme vuotta. Viime keväänä pari päätti luopua turhista raja-aidoista. Siitä lähtien kaksikko on ollut avoimessa suhteessa, jossa muiden tapailu on kaikin puolin sallittua.

Paluu suljettuun suhteeseen tuntuu Johannasta lähes mahdottomalta ajatukselta.

”Mä luulen, että ihmiset eivät luonnostaan ole kauhean yksiavioisia. Aika moni on olevinaan suljetussa suhteessa, mutta samalla touhuaa muiden kanssa kumppanin selän takana. Avoimessa suhteessa sitä ongelmaa ei ole”, Johanna sanoo.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että niin kutsuttu polyamoria, monisuhteisuus, innostaisi yhä useampia. Facebookin polyamoriaryhmissä samanmielisten tapaaminen on helppoa, ja erilaiset vaihtoehdot on alettu noteerata myös julkisessa keskustelussa.

Silti ilmiö on hyvin marginaalinen. Marjo Tossavainen arvioi, että polyamorisissa suhteissa elää noin prosentti suomalaisista.

Yhteiskuntamme oletetusta vapaamielisyydestä huolimatta polyamoria ei siis vietä kulta-aikaansa. Väestöliiton tutkimusprofessorin Osmo Kontulan mukaan vapaat suhteet olivat suosituimmillaan seksuaalisen vallankumouksen jälkimainingeissa 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa.

Tuolloin avoin suhde oli modernina pidetty vaihtoehto, jota erityisesti akateemiset ihmiset kannattivat. Nuorista, koulutetuista naisista enemmistö oli valmis hyväksymään itselleen tai kumppanilleen muita kumppaneita. Nykyään vastaava lukema on vain viisi prosenttia.

”On tullut tällainen ideaali, että vapaat sinkut saavat elää niin kuin haluavat, mutta kun sitoutuu toiseen, pitää olla oikeasti uskollinen. Se on aika tiukka näkökulma, joka liittyy romantiikan renessanssiin. Uskollisuudesta on tullut rakkauden symboli”, Kontula kuvailee.
 

Tunteita metsästämässä

Uskollisuudella on kuitenkin rajansa. Kumppaniin halutaan kyllä sitoutua, mutta harva on valmis pysymään yhdessä hautaan saakka. Eroamista ei enää pidetä maailmanloppuna, vaan elämänlaatua parantavana, harkittuna siirtona.

Epätyydyttävä parisuhde vaihdetaan sinkkuelämän sijaan uuteen yritykseen. Väestöliiton Perhebarometrin perusteella vaikuttaisikin siltä, että useiden peräkkäisten suhteiden sarjat yleistyvät jatkuvasti.

Evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala selittää ilmiön luonnonvalinnan avulla. Hänen mukaansa ihminen ei ole täysin yksiavioinen laji: meille on tyypillistä rakastua, muodostaa parisuhde, pysytellä siinä jonkin aikaa ja siirtyä seuraavaan. Näin on ollut metsästäjä-keräilijöiden kaudelta saakka.

Liian vauhdikas kukasta kukkaan hyppely ei kuitenkaan ole ollut evoluution kannalta järkevää. Jälkeläisille käy hullusti, mikäli ne hylätään liian varhain. Siksi ihminen tahtoo sitoutua.

”Ihmislajilla raskaus ja lapsuus kestävät kauan. Siinä ympäristössä, jossa ihmislaji on kehittynyt, kummankin vanhemman panosta on tarvittu, jotta jälkeläinen on selviytynyt lisääntymisikään saakka.”

Rantala kuitenkin myöntää, ettei kaikki ole kiinni hormoneista. Havainnollistavana esimerkkinä toimii lähihistoria. Sata vuotta sitten ei rynnätty suhteesta toiseen vaan sinniteltiin aviossa, koska kirkko ja yhteiskunta painostivat siihen.

”Luonnonvalinta näkyy siten, että meillä on taipumus ihastua, rakastua ja muodostaa parisuhteita. Mutta se, miten tämä ilmenee, on pitkälti kulttuurin sanelemaa”, Rantala tuumaa.

Johannan pohdinnat myötäilevät Rantalan ajatuksia. Hän on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka alkuhuuman lopahdettua alttius ihastua muihin kasvaa.

”Mielestäni naimisiinmeno ja liittojen solmiminen ovat kulttuurisia jäännöksiä. Ehkä aikanaan on ollut kannattavaakin perustaa perhe ja elää tietyn ydinyhteisön sisällä, mutta nykyään sille ei välttämättä ole tarvetta. Ihmisillä on luontainen tarve – tai kyky – ihastua muihinkin”, Johanna sanoo.

Entäs virtuaaliseura?

Historia ja hormonit vaikuttavat osaltaan sitovan meidät nykyisiin käyttäytymismalleihimme. Mutta tarjoaisiko teknologia vaihtoehtoisia tapoja olla ja elää?

Ainakin edellytykset siihen ovat kunnossa. Deittisovellus Tinder tuntuu kilisevän iloisesti joka toisen ikätoverin taskussa. Helsinkiläinen mainostoimisto Miltton Creative julkisti toukokuussa arvion, jonka mukaan Tinderiä käyttää aktiivisesti yli satatuhatta suomalaista.

Myös vakiintunutta väkeä kosiskellaan mukaan elektronisen pikadeittailun maailmaan. Pari vuotta sitten Suomeen rantautui muutamakin pettämiseen keskittyvä verkkosivu. Niiden agenda on yksinkertainen. Elämä on lyhyt. Hanki salasuhde, julistaa maailmalla miljoonien ihmisten suosioon kavunnut Ashley Madison -sivusto.

YTHS:n Marjo Tossavainen tunnistaa ilmiön. Nykyään jopa suurin osa vastaanotolle tulevista pareista kertoo tavanneensa toisensa alun perin verkossa.

Usein kohtaamiset kuitenkin johtavat hyvin perinteiseen sitoutumiseen ja seurustelusuhteeseen. Ainoastaan ongelmat ovat uudenlaisia.

”Nykyään on kolmiodraamoja, joissa kolmantena osapuolena on netti. Viestintä parin välillä köyhtyy, kun asioita puidaan vain Facebookissa. Ainut mahdollinen hetki läheisyydelle koittaa vasta kahdelta yöllä nukkumaan mentäessä”, Tossavainen kuvailee.

Mutta eikö verkko olisi helppo kanava romanttisten ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseen? Sekä virtuaalista että fyysistä seuraa löytää netistä helposti. Säästäisivätkö älypuhelimen näppäily ja satunnaiset kohtaamiset meidät parisuhteen ylläpidon vaivalta?
Tossavainen suhtautuu asiaan skeptisesti.

”Kyllä se jonkin aikaa varmasti toimii, että lähi-ihmisen puuttuessa voidaan olla netin kautta vuorovaikutuksessa. Luulen kuitenkin, että pikkuhiljaa palataan siihen, että kaivataan kasvotusten oloa. Ihminen ei voi muuttua niin, että lakkaisi tarvitsemasta ja kaipaamasta toista.”

Tinder-viestien ristitulessa olemmekin lopulta musertavan yksin. Verkostomme leviävät ympäri maailmaa, mutta samalla aidon läheisyyden kokemisesta tulee alati harvinaisempaa. Kun yhä useampi muuttaa kauas läheisistään työn tai opiskelun perässä, romanttisten suhteiden merkitys korostuu.

”Toki sosiaalinen media on aktiivisesti läsnä, emmekä siten ole täysin irrallaan toisistamme. Silti fyysisten etäisyyksien kannalta olemme enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin”, sanoo Osmo Kontula.

”Tarve jakaa päivittäisiä asioita keskittyy silloin parisuhteen varaan. Ystävät jäävät helposti etäisten verkostojen laidoille.”

Turva löytyy läheltä

Pitkiin parisuhteisiin liittyy usein pelko erilleen kasvamisesta – ajatus siitä, että muu elämä kuljettaa kumppaneita ratkaisevalla tavalla eri suuntiin. Miten Juuso ja Hanna ovat välttyneet sellaiselta?

”Ei me mun mielestä ollakaan. Onhan meilläkin ollut välillä vaikeita aikoja ja angsteja. Kymmenessä vuodessa ehtii muuttua tosi paljon”, Juuso kertoo.

”Mutta jossain vaiheessa sitä tajusi, ettei parisuhde ole omasta elämästä millään tavalla pois. Samoja juttuja voi toteuttaa myös suhteessa, ja on vain kivempi, että toinen ihminen on mukana.”

Väestöliiton Perhebarometristä selviää, että vuonna 2013 parisuhteessa elävillä oli vähemmän eroajatuksia kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Tarvittaessa apua haetaan pariterapiasta. Jos ero kuitenkin koittaa, ensisijainen vaihtoehto on uuden, entistä pysyvämmän suhteen etsiminen.

Kenties tilanne on hiukan samantapainen kuin rakkausliittojen yleistyessä 1800-luvulla: kun ympäröivä maailma muuttuu rajusti, pysyvyydestä tulee entistä ajankohtaisempaa.

”Pitkässä parisuhteessa on aikaa ja rauhaa tutustua itseen ja toiseen. Sitoumuksesta syntyy pysyvyyden tunne: ei tarvitse koko ajan pelätä, että kohta tuo lähtee tai että minä en riitä”, Marjo Tossavainen selittää.

Parisuhde onkin paitsi romanttisten haaveiden kehto, myös turvallisuuden symboli. Pysyvyyttä voi kuitenkin löytyä myös muunlaisista ratkaisuista. Johanna korostaa, että luottamuksellinen suhde voi syntyä useammankin kuin yhden pitkäaikaisen kumppanin kanssa.

Valinnanvapaus saa siunauksensa myös kirjailijapiireistä.

”On hienoa, että myös vaihtoehtojärjestelyt, kuten pikasuhteet tai rinnakkaissuhteet, ovat yhä hyväksytympiä ja herättävät aiempaa vähemmän kauhistelua ja pilkkaa. Monessa muussa asiassa ajamme katastrofia kohti, mutta tässä suhteessa länsimaailma on selvästi muuttunut paremmaksi paikaksi elää”, Riku Korhonen kiittelee.

Mutta suhteen toteutustavasta viis – mies on tutkijoiden kanssa yhtä mieltä siitä, että toisen lähelle on hyvä päästä.

”Kun muut sosiaaliset yhteisöt ovat yhä liikkuvampia, ihmiset tarvitsevat kiintohenkilöitä, joihin juurtua. Yleensä se toive kohdistuu kaikkein lähimpiin.”

Johannan nimi on muutettu.
arkistokuvien lähde: flickr.com/commons