Ilmiöt
23.01.2010

Treffeillä verkossa

Poseerauksia, horoskooppeja ja romanttisia unelmia. Internetin deittisivustot ovat baareihin kyllästyneiden, pelimiesten, sulkeutuneiden ja hypersosiaalisten maailma, jossa etsitään kiihkeästi sitä oikeaa.

KAIKKI ALKOI ERÄÄNÄ alkusyksyn iltana, kun päädyin sattumalta selaamaan Suomi24:n deittiprofiileja. Täysin uusi, eksoottinen heimo näyttäytyi minulle ensimmäistä kertaa kaikessa kirjavuudessaan. Tribaalitatskaiset sonnit, buutsipimut, maalaistytöt, ujot humanistit ja seksimaanikot olivat kaikki kiltisti saman palvelun alla, kaikilla yhteinen tarkoitus: löytää elämäänsä uusi ihminen, joka muuttaisi kaiken.

Jäin pohtimaan, millaisia suhteita netissä solmitaan. Mistä ihmiset puhuvat, mitä he itsestään kertovat? Pian minulle ei enää riittänyt pelkkä profiilien selaaminen. Tahdoin tietää enemmän ihmisistä, joiden kanssa en kadulla kulkiessani vaihtaisi sanaakaan.

Olen utelias yksineläjä, jolla ei ole koskaan liikaa tekemistä eikä mitään menetettävää. Niinpä seuraavaan ajatukseen ei ollut pitkä matka. Kirjauduin Suomen suurimpaan deittipalveluun ja aloin etsiä merkityksellisiä ihmisiä. Tämä on tarina kokemuksistani nettideittailun maailmassa.

ENSIMMÄISEN ONGELMAN muodostaa kiinnostavan ihmisen valitseminen ilmoituspaljouden joukosta. Kun ihmisen luonnollinen karisma on poissa, valinta pitää tehdä merkillisten merkkijonojen pohjalta.

Profiilien paljous ja etäisyys tekevät selaajasta tahtomattaan kylmän ja armottoman. Jos esittelyteksti alkaa tervehdyksellä "Halipatsuippa" tai "Hei vaan sun heiluvilles", poistun profiilista välittömästi.

Jos suosikkisarjoissa mainitaan Angel, Dark Angel tai Criss Angel, tai jos ihminen mainitsee lempipuuhakseen "lynityksen", ajattelen välittömästi, ettei meillä ole mitään yhteistä, enkä koskaan voi muodostaa tämän ihmisen kanssa minkäänlaista vakavaa keskustelua.

Musiikkimakuaan monet kuvailevat kaikkiruokaiseksi. "Kaikki menee laidasta laitaan", ilmoittaa noin puolet. Ihanaa, pääsen siis vihdoin keskustelemaan mongolialaisesta kurkkulaulubluesista ja vertailemaan turkkilaisia luuttutrubaduureja.

"Eniten tulee kuitenkin kuunneltua ihan NRJ:tä."

Ahaa.

Monet ihannoivat profiileissaan "sohvalla löhöilyä ja telkun kattomista". Myös tämä on minulle täysin vierasta kieltä. En omista televisiota, enkä löhöile koskaan. Yritän kuvitella itseni syysillan hiljaisuuteen tuijottamaan Greyn anatomiaa ihmisen kanssa, jonka olen tavannut netissä. Saman tien voin olla yksin.

Toisaalta minä en puolestani tunnu sopivan monille naisista. "Olethan rikas ja hyvä kokki". "Etsitään hyvännäköistä, rikasta, hyvätapaista ja miksei tossun allekkin menevää mies seuraa!" En myöskään koe olevani "nallekarhumainen" enkä "pitkä ja hoikka naapurinpoika", joten se siitä.

Suurin osa huhuilee kuitenkin melko tavallisten luonteenpiirteiden perään. Huumorintaju, puheliaisuus ja avoimuus saavat pisteitä. Huumorintajua hoetaan jopa niin paljon, ettei sillä ole enää mitään merkitystä. Uppoavatko Simpsonit ja kuollut vauva -vitsit varmasti samaan ihmiseen?

ALUKSI VASTAAN vain kuvallisiin ilmoituksiin. Kirjoitan ensimmäisen viestin henkilölle, joka profiilin perusteella vaikuttaa myös jossain määrin ajattelevalta olennolta. Hän vastaa kahdella rivillä pyytäen kuvaa. Lähetän kuvan. En kuule hänestä enää koskaan.

Seuraava vastaa viestiini neljällä rivillä. Vaihdamme pari pinnallista ajatusta, minkä jälkeen hän vaatii kuvan. Lähetän kuvan. Hän ei vastaa.

Neljännen ja viidennen tapauksen kanssa homma etenee kriittisen pisteen yli. He jatkavat keskustelua kuvan jälkeen. Puheenaiheet pyörivät opinnoissa, töissä, matkustamisessa ja musiikissa. Jossain vaiheessa viestit loppuvat.

Ihmiset etsivät epätoivoisesti seuraa, mutteivät vaivaudu ottamaan selvää juuri kenestäkään. Tutustumiseen suhtaudutaan viikonlopun mittaisena läpänheittona, josta hyvässä lykyssä voi seurata "sutinaa".

Suomi24:n foorumilla lukuisat miehet tilittävät naisten tavoittamattomuutta. Keskustelu loppuu muutaman lyhyen viestin tai kuvan lähettämisen jälkeen. Naiset puolestaan ilmiantavat "pelureita" tai valittavat huonoista käytöstavoista. Molemmilla olisi siis parantamisen varaa.

Monilla on kuitenkin profiileissaan selvä suunnitelma tulevaisuudelle. "Puhu mut pyörryksiin, tuo mulle kukkia, vie mut kävelylle, soita mulle usein, pompota mua mieles mukaan ja oon sun."

Sekä suosikkini: "Voitaisiinko aloittaa hiljalleen, tutustua, ja ihastua ja... Matkustaa, nauraa, kiusoitella toisiamme, tuntea auringon lämpö iholla ja veden suolaisuus suussa, nukahtaa sohvalle kynttilöiden palaessa eikä siltikään kämppä olisi palanut."

ILMOITUSTEN SELAAMINEN turruttaa. Valtaosa profiileista on yhdentekeviä eivätkä niissä annetut tiedot kerro ihmisestä juuri mitään. Kirjoitustaidottomuus, kapeakatseisuus ja puhdas tyhmyys kukkivat. Harmittaa. Päätän siirtyä Cityn Deitti.netiin.

Hakukone antaa mahdollisuuden etsiä ihmisiä muun muassa iän, silmien ja hiusten värin, jopa horoskoopin ja koulutuksen mukaan. Tyydyn kuitenkin etsimään 18–27 -vuotiaita naisia Varsinais-Suomesta. Osumia löytyy 135.

Onnistun seulomaan massan seasta ilmoituksen, joissa mainitaan laadukkaat elokuvat ja kirjallisuus. Kirjoitan olosuhteisiin nähden mahdollisimman rehellisen viestin, jossa kerron kuka olen.

Neljän päivän kuluttua hän vastaa. Kiinnostuksemme ja arvomme tuntuvat sopivan yhteen ja viestittely jatkuu. Ensimmäistä kertaa tuntuu, kuin puhuisin omana itsenäni.

Tapaan hänet. Puhumme kirjailijoista, arkkitehtuurista ja viinistä. Kävelemme sateisessa kaupungissa ja käymme teellä. Kaikki sujuu varsin hyvin. Jatkamme keskustelua myös sähköpostitse.

Juttelen samaan aikaan myös muutamalle muulle. Erääseen tutustun paremmin, ja päätämme tavata. Käytän ns. Frasier-tekniikkaa: käyn kahvilla samoissa paikoissa kuin ensimmäisenkin kanssa, istun samoissa pöydissä ja tilaan samoja juomia. Kun seuralainen on ainoa muuttuja, pystyn arvioimaan heitä objektiivisesti.

KUUKAUSIA ON KULUNUT ensimmäisestä kohtaamisestani nettituttavuuksien kanssa. Enää en ole yhteydessä keneenkään, eivätkä he ole olleet yhteydessä minuun. Ehkä jokin lopullinen ei vain ole natsannut.

Monet ovat löytäneet kumppaninsa internetistä, eikä heidän elämänsä näytä lainkaan ikävältä. Toisaalta monet ovat sanoneet, etteivät kehtaa kertoa kavereille tai edes vanhemmilleen tavanneensa kumppaninsa netissä. Tietyn ikäluokan keskuudessa deittisivustoilla on säälittävyyden stigma. Kenties nykypäivän teinit ovat kasvaneet ilmapiiriin, jossa nettideittailu on luonnollisempi osa sosiaalista kulttuuria.

Internet seuranhakupaikkana ei varmasti sovi kaikille. Uskon ihmisiä, jotka sanovat löytäneensä onnen nettikumppanin sylistä, mutta itse koin sen kokeiluni alusta loppuun luonnottomana foorumina, josta 98 prosenttia on silkkaa tyhjänpäiväistä löpinää. Erään Suomi24-foorumilainen tiivistää kokemuksensa näin:

"Olen lopen kyllästynyt pureksimaan pullaa ja ryystämään laihaa kahvia, jauhamaan joutavia ja irvistelemään tekohymyä jonkin itseriittoisen sällintekeleen kanssa. Turhanaikaisilla treffeillä, joita oli varmaan kymmeniä."

Hylkään kaikki deittisivut. Leijonakorumiehet ja lynittäjät pokatkoon toisensa. Tämä jätkä lähtee nyt baariin. Ehkä tapaan jonkun erityisen?

Teksti: Jantso Jokelin

Kuvitus: Elli Vuorinen

Löydä kaunis ihminen!

Internetin deittipalvelut lupaavat toinen toistaan jylhempiä tuloksia. Kun rekisteröidyt, löydät todellisen ja ikuisen rakkauden. Mainoskuvissa Dressman-miehet halaavat söpöjä villapaitanaisia lehtikasoissa. Rakkaus on nettipalveluille varmasti kovan luokan bisnes.

Deittisivusto BeautifulPeople.com sen sijaan on todellinen eliittiklubi. Yhteisö hyväksyy käyttäjikseen vain kauniita ihmisiä. Hyväksytyt käyttäjät äänestävät, onko uusi kokelas tarpeeksi kuuma yhteisön jäseneksi.

Mutta millaisia ovat maailmanlaajuisesti kauniiksi äänestetyt ihmiset? Nykyään sivustolle ei päästetä ulkopuolisia edes selaamaan. Uteliaan, tässä tapauksessa minun, on siis luotava oma profiili ja kokeiltava onneani.

Koeaikaa on vain 48 tuntia. Kuvien on siis parasta olla edustavia. Ehkä minun on kokeiltava jotakin muuta kuin omana itsenäni esiintymistä.

Menen kuvaajan kanssa studioon laukussani verkkopaita ja pullollinen vauvaöljyä. Päätän antaa juuri sen, mitä he haluavat nähdä: öljytyn mieshahmon poseeraamassa sovitussa asennossa, silmissään syvällinen katse. Jos kuvat ovat hyvälaatuisia ja ilme ja asento oikeanlaiset, riittääkö se?

Kirjautuessani sisään palvelu kysyy, haluanko lähettää ystäväkutsun sähköpostini osoitekirjan henkilöille. Lähetän kutsun kaikille nettituttaville, joiden kanssa en enää ole tekemisissä. Profiilini jää viikonlopun ajaksi kauniiden ihmisten armoille.

Sunnuntaina tulos on selvä. Saan sähköpostiviestin, jossa minua onnitellaan. Valtaosa käyttäjistä piti profiiliani viehättävänä. Olen siis sisällä. Tunnen ylpeyttä kuvaajani puolesta.

En ole FaceBookissa, mutta olen BeautifulPeoplessa. Mahtavaa.

Käyttöjärjestelmä on surkea ja palvelussa pyöriminen tuntuu nihkeältä. Mitä täällä nyt olisi tarkoitus tehdä?

Alan tietenkin arvostella muita. Ruma. Ihan jees. Leuan ja poskipäiden suhde ei miellytä. Huono kuva. Pian tunnen olevani osa valtavaa demokraattista koneistoa.

Monet sisään hyväksytyt eivät miellytä silmääni. Naiset ovat töröhuulisia ja laitettuja, miehet möhkälemäisiä, palomiesmyyttiin sortuneita ja omahyväisen näköisiä. En voi olla miettimättä kuin yhtä asiaa.

Eikö vähempikin riittäisi?

Jantso Jokelin