Ilmiöt
11.03.2015

Tulta päin

Teksti:
Lauri Hannus
Kuvat:
Aleksi Malinen

Ampuma-aseilla on julma maine, mutta niiden parissa toimiville kyse on arkisista esineistä, jotka synnyttävät turhaa kiihkoilua. Mitä aseella koskaan ampumaton voi ymmärtää tappavista työkaluista? 

Käsi vapisee, vaikka siihen otettu rauta on tulivoiman höyhensarjalainen. Ilmapistooli on ase, josta ammuntaharrastus useimmiten aloitetaan. Kyseessä ei silti ole mikään takapihan rastaankarkoitin, vaan parin tuhannen euron arvoinen tarkkuustuote.  

Turun Seudun Ampujien kymmenen metrin radalla noviisin tulos on kolmella laukauksella huono: yksi täyshuti, yksi nolla ja yksi kolmonen.

Huipputason ampuja ampuu samalta etäisyydeltä järjestään pelkkiä kymppejä. Koko kuudenkymmenen laukauksen sarja muodostuu usein vain niistä. Loppua kohden paine kasvaa, laukaisimen painaminen tuntuu alasimenraskaalta. Satunnainen yhdeksikkö lasketaan hudiksi, joka alentaa pistepottia.

Viereisellä radalla tulos on tätä luokkaa. Turun Seudun Ampujia edustava ilmakivääriampuja Hanna Pitkänen tähtää rauhallisesti ja keskittyneesti. Jokainen laukaus ottaa aikansa ja osuu hyvin lähelle maalitaulun keskipistettä. Taulujen taustapelti kilahtaa laukauksesta kuin kello. Jokainen ääni muistuttaa
siitä voimasta, jota jopa koomisen pieni ilma-ammus kantaa mukanaan.

Vuonna 1984 syntynyt Pitkänen valmistautuu vierailuhetkellä Hollannin Arnheimissa käytäviin ammunnan EM-kilpailuihin. Käynnissä on viimeinen harjoituskierros ennen matkaa lentokentälle, emmekä häiritse ampujan rauhaa nopeaa kuvanottoa enempää.

Kankeaan ampujan asuun sonnustautunut Pitkänen huikkaa lähtiessään, mistä suunnasta kuvien olisi hyvä näkyä. Ammattiurheilijaksi tähtäävän ampujan tulonlähteet ovat niukassa.

Ammunnan harrastajat joutuvat vastailemaan väkivaltaan liittyviin kysymyksiin, joita ei esitetä esimerkiksi jääkiekon ja motocrossin kaltaisia vaarallisia lajeja harrastaville. Koko harrastuksen tulevaisuudestakin on oltu imago-ongelmien vuoksi huolissaan. Tulokkaita silti on.

”Ampumakouluumme tulee joka syksy 50–60 uutta oppilasta. He saavat alkeet molempiin, ilmakivääriin ja ilmapistooliin. Jokunen porukasta aina jatkaakin seuraavalle vuodelle, ja toivomme että saamme näistä uusia hyviä urheilijoita”, kertoo Turun Seudun Ampujien puheenjohtaja Jarmo Engblom.

Engblomin mukaan perhetausta vaikuttaa hyvin paljon. Yleensä tulokkaan vanhemmat ovat joko metsästäjiä tai urheiluampujia.

”Pääsääntö on se, että harrastus lähtee kotoa.”

Toisaalta paljon uusia tulokkaita tulee myös oppilaitoksista, toisesta asteesta alkaen. Suurimmat ryhmät tulevat ammattioppilaitoksista, lukioista ja ammattikorkeakouluista.

Koko harrastajakunnan ikääntymistä ei silti voi estää.

”Harrastus on ehdottomasti hiipumassa. Toivomme että nuoria tulisi enemmän, mutta isoissa taajamissa kilpailu vapaa-ajasta on niin kovaa. Turussakin on reilut 300 urheiluseuraa. Jos joku meille tulee, niin siitä on pidettävä kiinni. Jos täällä ei ole hyvä olla, se lähtee naapuriseuraan.”

Engblom pitää käsiaseiden tiukkaa kontrollia yhtenä jarruna harrastukselle.

”Pistoolityyppisen aseen hankkimislupa on hankala saada, alla täytyy olla kahden vuoden harrastaminen ja alaikäraja hakemiselle on 20 vuotta. Kaikki eivät malta odottaa tätä aikaa.”

Aiempaa useampi myös tyytyy ilma-aseeseen, jolla ampuminen nykyisin yleensä aloitetaan.

”Harjoittelujakson aikana voi tulla ajatus, että tämä riittää – mitä mä sellaisella ruutiaseella edes tekisinkään?”

Aseissa on toki myös lyhytaikaisempia trendejä. Esimerkiksi nuorten naisten keskuudessa ilmakivääri on tällä hetkellä jopa pistoolia suositumpi. Ilmiö on yleispohjoismainen.

Engblom on tehnyt pitkän uran vuonna 1926 perustetun ampumaseuran parissa. Hän liittyi ampumaseuraan 1970-luvun lopulla ja ampui aikanaan kiväärilajeissa hyviä kilpailutuloksia. Nykyinen toiminta omissa ikäsarjoissa on luonteeltaan sosiaalista.

”Kavereiden kanssa kun tuossa taistellut monta vuotta, niin on kiva nähdä vanhoja kilpakumppaneita.”

Teemme vielä kierroksen radalla. Kuulosuojaimia ei tarvita, sillä haastatteluhetkellä radalla on suhteellisen hiljaista. Tuliaseilla ei ammu kukaan.

Jätämme radan taaksemme ja poistumme omaan, aseettomaan arkeemme. Viereisessä tilassa eläkeläiset keilaavat. Tunnelma on ammuntarataan verrattuna vallaton ja ilkikurinen. Harrastusväline voi korkeintaan pudota jaloille. Lupia ei kysellä.

 

Edellisillä vuosisadoilla aseita tapasi milloin missäkin, eikä niitä tarvinnut etsiä suljetulta radalta.

Valtaosassa Suomen vanhoista kirkoista on asehuone, joka toimi kyläläisten aseiden säilytyspaikkana hartaudentoimituksen ajan. Omien aseiden mukana pitäminen oli osa arkista turvallisuusajattelua.

Viime vuosisadan sodat muuttivat aseiden merkitystä: ne toivat sotilasaseet keskelle teollistuvaa Suomea. Aimo J. Lahden 1930-luvulla suunnittelema massasulkuinen konetuliase sai tunteenomaisen nimityksen Suomi-konepistooli. Koko maan nimi taipui yhdeksi aseeksi.

Turun keskustassa asuva ei ampuma-aseita arjessaan kohtaa. Silti Aninkaistenkadulla on paikka, jossa niitä on melkein lattiasta kattoon.

Ase ja Erä -liikkeen yrittäjä Matias Dahlberg toteaa haastattelun aluksi, että siivotakin pitäisi. Liikkeen tilat ovat kasvavan vaate- ja varustemyynnin vuoksi jääneet pieniksi. Lähteminen on silti vaikeaa, sillä asekaupan tilojen on oltava tarpeeksi turvalliset. Nykyiset ovat sellaiset takuuvarmasti: kauppa sijaitsee entisen pankin tiloissa.

”Patruunat me säilytämme pankkiholvissa”, hän hymähtää.

Turvallisuuteen on syytä panostaa, sillä asekauppa kiinnostaa ostavien asiakkaiden lisäksi sekä päihteiden väärinkäyttäjiä että ”erinäisiin järjestöihin” kuuluvia henkilöitä. Turvalaitteiden ja henkilökunnan valppauden on oltava kohdallaan.

Dahlberg ei ole juuri kohdannut rikollisuuteen liittyviä vaaratilanteita. Riskejä on vähennetty muun muassa sillä, että käsiaseet on poistettu asiakkaiden näkyviltä, ja niitä esitellään melko valikoiden.

”Suomessa on yritetty ryöstää aseliikkeitä niin, että tuodaan oma täysi lipas paikalle ja pyydetään tietynlainen ase katsottavaksi. Nämä ovat tosin olleet sen verran suunniteltuja alamaailman juttuja, että ne ovat tulleet poliisin tietoon jo ennalta.”

Asekauppiaalle poliisi tulee tutuksi asiakkaan ominaisuudessa. Yhteyttä viranomaisten suuntaan otetaan Dahlbergin mukaan esimerkiksi silloin kun asiakasta epäillään aseen vientiaikeista sotaa käyviin maihin. Tässä kohtaa kuvaan astuvat yleensä KRP ja Suojelupoliisi.

Suomalaisen asekaupan arkitodellisuus on silti kaukana pyhästä sodasta ja räjähtelevistä helikoptereista.

Kemiöstä kotoisin oleva Dahlberg kuvailee omaa tietään asekauppiaaksi tavanomaiseksi. Hän on pitkän linjan metsästäjä ja tullut alalle oman harrastuksen kautta. Ensin oli maatila, sitten mukaan tuli riistamatkailu ja lopulta sitä tukeva asekauppa.

Asekauppoja ei ole joka kulmassa, mutta verkko ei ole myöskään syönyt perinteistä kivijalkakauppaa hengiltä. Yksi syy on byrokratiassa, mutta tärkeämpi piilee kaupattavan tuotteen luonteessa. Aseet ovat hieman soittimien tai autojen kaltaisia kalliita erikoistuotteita, joissa tuntuma on tärkeä.

”Tuotteet esitellään liikkeessä, ja jos ostajalla on aseita entuudestaan, voimme lainata käytettynä myytäviä aseita kokeiltavaksi.”

Aseet lainataan Dahlbergin mukaan asiakkaalle viikoksi tai kahdeksi koeampumista varten, minkä jälkeen ostopäätös voidaan sinetöidä. Koeaika hyödyttää myös kauppaa: aseiden mahdolliset viat ja säätötarpeet tulevat paremmin esille, ja ne voidaan tarvittaessa kierrättää asesepän kautta.

Uusien aseiden myyntimäärät eivät ole Dahlbergin mukaan suuria. Aseita myydään vähemmän kuin vaikkapa vuosikymmen sitten, mikä selittyy ikääntyvällä metsästäjäkunnalla ja lamalla – sekä  tiukemmalla aselailla.

 

Aselaki on se kuuma peruna, joka nousee aseiden parissa toimivien vastauksiin silloinkin kun siitä ei erikseen kysytä. Suomen nykyinen ampuma-aselaki säädettiin vuonna 1998, jolloin se korvasi 1930-luvulta periytyvän agraariyhteiskunnan aselain.

Nykyistä lakia on vajaassa parissakymmenessä vuodessa muutettu monasti. Keskeiset muutokset tehtiin kouluampumisten jälkimainingeissa vuosina 2009 ja 2011.

Aselain tiukennukset ovat kaventaneet kauppiaan leipää etenkin pistoolien suhteen, joiden myynti on Matias Dahlbergin arvion mukaan enää viidennes aiemmasta.

Dahlbergin mukaan aselain muutokset tehtiin koulusurmien jälkeen paniikinomaisesti ja hutiloiden. Hän kritisoi etenkin sitä, että tarkkaan syyniin joutuu jo aseita entuudestaan omistava nuhteeton luvanhakija.

”Lain tarkoitus oli rajata käsiaseiden saatavuus. Siinä onnistuttiin todella hyvin, sillä näiden osalta harrastus on lähestulkoon loppunut. Samalla laista on tullut niin byrokraattinen ja järjetön, että yhteiskunnalla ei ole varaa pyörittää sellaista”, Dahlberg tuhahtaa.

Muutoksilla oli toki perusteensa. Jokelan ja Kauhajoen käsiaseilla tehdyt surmat olivat raakoja terroritekoja, joihin liittyvä kopiointitaipumus lisäsi väkivallan vaarallisuutta entisestään. Aselain tiukennusten jälkeen vastaavia murhenäytelmiä ei ole nähty.

Nykyistä vahvempiakin rajoituksia on ajettu. Kauhajoen surmien tutkimuslautakunta esitti vuonna 2010, että puoliautomaattiset aseet kiellettäisiin siviileiltä kokonaan. Muutos ei mennyt läpi, sillä silloinen sisäministeri Anne Holmlund ei ottanut esitystä valmisteluun.

Vaikka lakimuutoksia on tehty reaktiivisesti, voimassa oleva laki on ollut poliisin näkökulmasta tarkoituksenmukainen: se on vaikeuttanut vaarallisten aseiden saatavuutta.

Täyskiellosta ollaan silti kaukana.

”Monella on se käsitys, ettei lupia enää saa, mikä on osittain harhaa. Kun käyttötarve löytyy ja sen perustelee, niin kyllä luvankin saa”, Dahlberg summaa.

Lupamenettely on kuitenkin aiempaa perusteellisempi, eli käytännössä pidempi. Dahlbergin mukaan varatut aseet lojuvat odottamassa lupaa kuukausitolkulla, ja kaupanteko kärsii.

Poliisin mukaan kyse on paljolti puutteellisina toimitetuista hakemuksista. Eniten aikaa vievät ne lupa-anomukset, joihin joudutaan pyytämään täydennyksiä.  

Aselain tiukkuus on arvokysymys. Vastakkain ovat laajat, vastuullisuuttaan korostavat harrastajaryhmät ja viranomaistahot, joille keskeistä on aseväkivallan kitkeminen.

Suuren yleisön mielipide seilaa tällä välillä. EU:llakin on oma roolinsa, sillä sen valmistelevat asedirektiivin kiristykset voisivat tihentää lupaverkon silmäkokoa merkittävästi.

Kaikki ampuma-aseet eivät ole luvanvaraisia. Toisaalta osaan ei myönnetä lupia lainkaan.

Niin sanottujen ERVA-aseiden piiriin kuuluvat erittäin vaarallisiksi luokitellut aseet, kuten konetuliaseet, singot ja muiksi esineiksi naamioidut aseet, kuten kävelykeppikiväärit. Niitä siviilit eivät saa käyttöönsä, ja lupa hallussapitoonkin voidaan myöntää vain auktorisoidulle keräilijälle.

Jousi- ja ilma-aseet ovat lupavapaita, tosin viimeksi mainituista voimakkaimpia saatetaan lähiaikoina esittää ampuma-aselain piiriin. Tehokkaimmat paineilmakäyttöiset aseet ovat hengenvaarallisia.

Aselupien määrä ei Suomessa ole vieläkään pieni. Maassamme on yli miljoona voimassa olevaa aselupaa. Vaikka ampuminen harvinaistuu, Suomi on edelleen erittäin aseistautunut maa.

Lounais-Suomen poliisilaitoksen ylikomisario Kenneth Ramström korostaa, että vuodelta 1998 periytyvän lain keskeiset muutokset tarkensivat hyvin sitä, mitä vaaditaan harrastajalta ennen kuin hankkimislupa pistooli- tai revolverityyppiseen aseeseen voidaan antaa.

”Muutoksessa tuli vaatimus osoittaa luotettavasti vähintään kaksi vuotta jatkuneesta harrastuksesta, joka pitää osoittaa poliisin asettaman asekouluttajan todistuksella.”

Kaikkia aselupia varten hakiessa tehdään nykyisin tietokonepohjainen testi, jonka tarkoitus on paljastaa poikkeavaa ajattelua. Niin sanotun palikkatestin voi korvata lääkärintodistuksella, mutta se pitää hakea jokaista lupaa varten erikseen. Testitulos kelpaa kolme vuotta.  

Poliisi kartoittaa haastatteluissa kaikkien luvanhakijoiden elämänhallintaa, kuten alkoholinkäyttöä.

”Laki edellyttää, että henkilön pitää olla käyttäytymiseltään ja terveydentilaltaan sopiva pitämään hallussa ampuma-aseita”, Ramström kertoo.

Syyni on siis monivaiheinen. Mutta estääkö nykykäytäntökään käsiaseen päätymistä väkivaltafantasioista elävälle ihmiselle?

”Seula on sen verran tiukka, että joku joka ei todellisuudessa harrasta, ei tulisi asetta saamaan. Tämä on ollut päätarkoitus ja tässä laki toimii.”

Toisaalta aseluvan haltijakin saattaa muuttua itselleen tai läheisille vaaralliseksi. Nykyinen laki sitoo tämän vuoksi myös valkotakkeja. Lääkärin on nykylain mukaan ilmoitettava poliisille henkilöstä, joka ei käytöksensä tai terveydentilansa vuoksi enää ole soveltuva aseenomistaja. Menettelyssä on se
sudenkuoppa, että tieto ampuma-aseesta on hoitotyötä tekevällä harvoin.

Poliisi syynää aseenomistajien haltijoiden nuhteettomuutta myös reaaliajassa. Rikoksiin syyllistyneitä verrataan aseluvan haltijoihin päivittäin. Työ on vielä 2010-luvullakin manuaalista, koska tietojärjestelmät eivät keskustele keskenään.

Sotienjälkeisen asekätkennän vuosikymmenet ovat jääneet historiaan, mutta poliisille tulee yhä kuukausittain ilmoituksia vintiltä tai vajasta löytyneistä vanhoista metsästysaseista, joista joku ei ole raaskinut luopua. Luvattoman aseen löytäjiä ovat yleensä sukulaiset.

Vaikka aseet tuodaan viranomaisille kuuliaisesti, niihin suhtaudutaan edelleen hyvin tunnepitoisesti.

”Isoisän vanha haulikko pitää välttämättä saada pitää itsellään, vaikka sillä ei ole mitään rahallista arvoa.”

Tieten tahtoen laittomat aseet ovat asia erikseen. Niiden määrästä Suomessa ei pitkän virkauran tehnyt poliisi uskalla antaa edes valistunutta arvausta.

 

Ampuma-aseista huolestutaan ennen kaikkea siksi, että niillä voi surmata. Esitän elämäntyönään aseita myyvälle Matias Dahlbergille haulikko- ja kivääririvistöjen keskellä tyhmän maallikkokysymyksen: ovatko kaikkia ampuma-aseet tappavia, jos niitä käytetään ihmistä vastaan?

”Totta kai näinhän se on, mutta asetyyppihän ei tapa, vaan väärä käyttö, joka aiheuttaa vaaratilanteita sekä käyttäjälle että muille. Ongelma ei ole tässä maassa esine vaan laiminlyöty terveydenhuolto.”

Dahlbergin mukaan aseisiin tutustuttiin ennen laajemmin, niitä kun lojui lähes joka kodissa. Hän kokee, että aseiden harvinaistuminen on muuttanut asenteita.

”Jos ei harrasteta tai ole suoraa kytköstä aseisiin, niin lähtökohtainen mielipide on kielteinen.”

Suomalaisella metsästäjällä ase on ollut selkeästi työkalu, ja tämä on näkynyt aseiden käsittelyssä. Perinteisesti hoitokaan ei ole ollut niin tarkkaa, kun aseeseen on suhtauduttu tarvekaluna.

”Ennen muinoin ase tarvittiin, jotta se rusakko voitiin ampua, ja käytön jälkeen se jätettiin vajan seinälle piikkiin”, Dahlberg kuvailee.

Harvemmin metsälle ehtivä nykymetsästäjä panostaa harrastukseensa ja vaalii välineitään. Aseen käyttötiheyden vähentyessä symbolinen arvo kasvaa.

”Metsästysharrastaja ei silti koe asetta miksikään kaveriksi”, Dahlberg täsmentää.

Asekauppiaan arjessa voimakkaat aseisiin liitetyt mielikuvat pomppaavat esille harvoin. Yleensä kyseessä on nuori, joka haluaa aloittaa harrastuksen ja on katsonut pohjaksi liikaa toimintaelokuvia.

Yli-innokkaat pyssymiehet seuloutuvat kauppiaan mukaan harrastuksen parista melko nopeasti juuri viranomaisten toimesta. Lupa-anomuksen hylkääminen viitoittaa hankkimaan ajanvietettä muualta.

”Negatiivista tässä on se, että juuri tällaiset tapaukset saattavat lähteä hankkimaan laittomia aseita”.

Internet on järjestellyt uusiksi myös laittoman asekaupan. Luvatonta asekauppaa käydään Dahlbergin mukaan nykyisin etenkin aseiden osilla, joiden myymistä ei ole kaikissa maissa säädelty tarkasti. Tavaran vapaa liikkuvuus on tehnyt valvonnan viranomaisille vaikeaksi.

Aseista puhuttaessa unohtuu helposti ratkaisevan osan mainitseminen. Luoti on se metallipala, joka kaataa riistan, eli vie eläimeltä hengen.

”Sen on osuttava kohteeseen, ja sen on tuotettava kohteeseen niin tuntuvia vaurioita, että vaikutus on tappava”, valistaa toimittaja Jussi Soikkanen Yhtyneiden kuvalehtien julkaisemassa Asevuosikirjassa.

Mutta miten pieni luoti sitten tappaa suuren, paksunahkaisen eläimen? Vastaus piilee massiivisessa verenvuodossa. Osuma keuhkoihin, sydämeen tai maksaan on yleisesti ottaen tappava. Myös kaulaan singottu luoti rikkoo verisuonet tarpeeksi tuhoisasti.

Tämä ei välttämättä tarkoita nopeaa kuolemaa. Tuliase ei ole giljotiini.

Hirvi kohtaa loppunsa yleensä kiväärin luodista. Laillisella hirviaseella saa ampua myös peuran, mutta metsästystapa on erilainen, mikä näkyy myös varusteissa.

Hirvet surmataan pääsääntöisesti ajojahdeissa, joissa niitä ajetaan koirien kanssa ja ne ammutaan torneista tai passeista, eli määrätyiltä ampumapaikoilta. Peuraa taas ammutaan pääsääntöisesti kopeista iltahämärässä, kun ne kerääntyvät ruokintapaikoille tai pelloille.  

Ihminen tarvitsee hämärissä olosuhteissa tapahtuvaan eläimen surmaamiseen ennen kaikkea näköapua, ei niinkään tulivoimaa.

Kaurista saa ampua myös pienemmillä, yleensä linnustamiseen käytetyillä kivääreillä, jotka ovat hirven tappamisessa kiellettyjä. Myös tätä kevyempi ase, pistooli tai revolveri, eksyy metsälle silloin tällöin.

Käsiaseiden käytön selittävät vanhat pyyntitavat. Loukkupyynnissä ja luolapyynnissä metsästetty eläin tapetaan 22-kaliiperin revolverilla tai pistoolilla. Syy on siinä, että metrin mittainen kivääri on silkkaan lopettamiseen turhan järeän kokoinen kannettava.

Aseen hankkiminen sitoo muutenkin kuin vastuun kautta. Edes perustyökalua ei saa aivan pikkurahalla.

Uutena ostettu perustason metsästysase maksaa noin tuhat euroa. Laadukkaammat Keski-Euroopasta tuodut ns. laatuaseet kustantavat ostajalleen helposti 3000–4000 euroa.

”Nykyisin kun koko lupaprosessi koetaan vähän nöyryyttäväksi ja raskaaksi, ostetaan parempilaatuista ja pitkäkestoisempaa asetta edullisemman sijaan”, Dahlberg kertoo.

Kallis laatuase on tuotteena pitkäikäinen: kaksi sukupolvea voi metsästää samalla aseella. Luoteja kuluu silti tasaiseen tahtiin, ja panoskauppa ylläpitää monia metsästystarvikeliikkeitä.  

Jousiammunta on kasvava ala, sillä tehokkaatkin jalka- ja taljajouset ovat lupavapaita. Myös ilma-aseet korvaavat aselakien säätelemää ruutipanospohjaista ammuntaa niin hupi- ja mökkiammunnassa kuin kilpaurheilussa.

Asekanta siis kevenee vääjäämättä, eikä kehitys miellytä kaikkia. Sekä metsästäjätaustaisen kauppiaan että urheiluampujien kommenteissa toistuu syvään hengitetty kokemus siitä, että aseita vahditaan turhan tarkasti, ja enemmän pitäisi katsoa sitä, että ihmiset ovat tolkussaan.

Viimeinen kysymys ylikomisario Ramstömille. Suomalainen henkirikos tehdään yleensä humaltuneena teräaseella, ja puukon saa käsiinsä jokainen, joka löytää rautakauppaan. Miksi juuri tuliaseiden kontrolli on niin tarkkaa?

”Hyvä vertauskohta ovat räjähteet, jotka ovat väärinkäytettyinä hyvin vaarallisia. Molempien haltijoilta edellytetään tiettyä osaamista. Asetta täytyy katsoa muunakin kuin tapontekovälineenä.”

Vastauksen viimeisessä lauseessa viranomaisen, kauppiaan ja harrastajien sanomat tulevat yhdeksi.