Kampus
27.01.2016

Aloituspaikka = työpaikka?

Teksti:
Matti Koivisto
Kuvat:
Konsta Hormia

Lääketieteellisissä aloituspaikkoja on opiskelijoille niukasti, joten vastavalmistunut työllistyy nopeammin kuin ehtii luetella kaikki ihmisruumiin 206 luuta. Samaan aikaan media-alalla aloituspaikkoja on työtilanteeseen nähden liikaa, joten samaa vakituista sisällöntuottajan pestiä havittelevat tuhannet koulutetut tyhjää toimittavat. Kuinka iso vastuu korkeakoulun aloituspaikoista päättävillä on opiskelijoidensa työllistymisessä? Pitäisikö aloituspaikan taata työpaikka?

Talouden lama nakertaa työtä tekijöiltä lähes joka alalla, minkä takia oppilaitokset ovat keskimäärin pienentäneet sisäänottomääriään. Silti toiset alat ovat edelleen auttamattomasti ylikoulutettuja. 

Kuka siis tekee päätökset aloituspaikkojen määristä? Turun ammattikorkeakoulun rehtori-toimitusjohtaja Vesa Taatila kertoo, että ammattikorkeakoulun hallitus määrittelee paikkamäärät koulutusaloittain. Tämän jälkeen rehtori päättää yksittäisten ohjelmien paikat.

Turun yliopistossa prosessi on samankaltainen. Tiedekunnat tekevät esitykset hakukohteittain, minkä jälkeen yliopiston hallitus antaa leimansa lopullisille määrille. Malli on kirjattu yliopistolakiin.

”Tämä koskee vain perustutkintoja eli alempaa ja ylempää korkeakoulututkintoa, eikä esimerkiksi tohtorin tutkinnoissa ole vastaavaa tiukkaa kiintiömenettelyä”, kertoo opintohallintopäällikkö Petri Sjöblom Turun yliopistosta.

Aloituspaikkojen jakaminen ei ole aivan helppo nakki. Samaan aikaan on osattava ennakoida ja katsoa menneeseen, arvioida omien resurssien riittävyyttä sekä pitää kiinni opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa tehdystä tavoitesopimuksesta. 

”Työelämän tarve on keskeisin vaikuttaja. Sen ennakointiin käytetään muun muassa opetusministeriön ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen kansallisia ja alueellisia arvioita”, Taatila avaa.

Sjöblomin mukaan ministeriön kanssa sovitut tutkintotavoitteet ohjaavat myös yliopiston aloituspaikkamääriä. Ministeriön näkemysten taustalla taas ovat eri alojen työllisyystilanne ja -näkymät. Tulevaisuuden ennustamisen haasteet konkretisoituvat yliopistomaailmassa, sillä aloituspaikat muuttuvat tutkinnoiksi vasta noin kuuden vuoden kuluttua.

”Tutkintotavoitteiden lisäksi yliopisto reagoi itse merkittäviin ja trendiksi katsottaviin hakijamäärämuutoksiin, eli esimerkiksi monen vieraan kielen aloituspaikkamäärää on viime vuosina laskettu jo pitempään jatkuneen hakijamäärän laskun vuoksi”, Sjöblom lisää.

Usein puhutaan hakijapaineesta yhtenä vaikuttimena aloituspaikkamäärien kasvuun. Kesällä 2014 opetus- ja kulttuuriministeriö päätti 3000 uuden aloituspaikan lisäämisestä korkeakouluihin. Tuolloinen opetus- ja viestintäministeri Krista Kiuru kuvaili päätöstä ”merkittäväksi panokseksi hakijasuman purkamisessa”. Turussa pelkästään korkeiden hakijamäärien ei anneta vaikuttaa lopullisiin määriin.

”Suosituillakin aloilla ensisijainen kriteeri on kyseiseltä alalta valmistuneiden yhteiskunnallinen tarve, eli yliopistokohtaisia ratkaisuja ei yleensä tehdä ylöspäin hakijamäärien perusteella. Nosto edellyttää aina myös lisäresursseja, sillä yliopisto haluaa pitää huolta myös opiskelija–opettaja-suhteesta”, Sjöblom selventää.

Aloilla eroja

Aloituspaikkojen määrittelemistä mutkistaa eri alojen työkenttien säännöllisyys ja epäsäännöllisyys. Puhutaan generalistialoista, eli yleissivistävistä opiskelualoista, jotka eivät johda suoraan ammattiin, sekä professioaloista, jotka antavat tietyn ammattipätevyyden. Suurin osa korkeakoulutuksesta ei tuota erityistä ammattipätevyyttä. Tämä on sekä siunaus että kirous: valmistuneen työllistymismahdollisuudet ovat valtavan laajat, mutta samalla kouluttajat asetetaan haasteen eteen.

”Generalistialojen työllisyystilanteen ennakointi on luonnollisesti selvästi vaikeampaa kuin professioalojen. Silti generalistialojenkin aloituspaikat perustuvat OKM:n tutkintotavoitteisiin, joiden taustalla siis on yhteiskunnan tarve”, Sjöblom kertoo.

Vesa Taatila Turun ammattikorkeakoulusta muistuttaa, että generalistialoilla työelämän toimintaympäristö ei ole aina mustavalkoinen, sillä korkeakoulutettujen innovatiivinen ote vääristää värikkäästi tilastoja.

”Työelämän tarve ei tarkoita suoraan olemassa olevien työnantajien tarpeita, koska korkeakoulutetut myös luovat uusia työpaikkoja. Tämä on tärkeä asia muun muassa media-alalla, joka on parhaillaan keskellä suurta murrosta.”

Pohjimmiltaan kyse on siis työelämän toimijoiden, kouluttajien ja valtion yhteisestä reagointipelistä. Toisinaan yhteispeli toimii mallikkaasti ja työ kohtaa tekijänsä. Toisinaan yllättävät muuttujat hankaloittavat toimintaa, jolloin reagointitaito punnitaan. Tarpeen vaatiessa myös ripeitä ratkaisuja on kyettävä tekemään.

”Esimerkiksi sosiaalityön ja logopedian kiintiöitä kasvatettiin pari vuotta sitten hyvin nopealla aikataululla valintaperusteiden vahvistamisenkin jälkeen, koska tarve työelämän puolella oli suurempi kuin sillä hetkellä valmistuvien määrä”, kertoo Turun yliopiston opiskelija- ja hakijapalveluiden päällikkö Nea Särkikoski.

Vastuu jakautuu

Pitäisikö korkeakoulun aloituspaikan taata myös työpaikka? Ajatus on hieno, mutta utopistinen. Korkeakoulujen vuosikausia kestävät opintopolut ja jatkuvasti muuttuva maailma eivät salli yhtälön toteutumista edes teoriassa. 

”Tutkintokoulutus ei voi taata työpaikkaa, vaikka tietenkin valmistaa ja tähtää työelämään. Nämä ovat kuitenkin kaksi eri asiaa”, Särkikoski pohtii.

Petri Sjöblom huomauttaa, että työllistymisessä on vastuunsa niin yliopistolla kuin opiskelijallakin. Lähtökohtaisesti aloituspaikkojen mitoitus lähtee juuri yhteiskunnan tarpeesta, mutta yliopiston tulee tämän lisäksi tukea opiskelijan työllistymistä monin tavoin.

”Hakijoille on tarjottava tietoa kunkin alan työllistymisestä ja opintojen ohjausta on oltava tarjolla kaikissa opiskelun vaiheissa. On huolehdittava siitä, että tutkintojen osaamistavoitteet ovat kunnossa myös työelämätaitojen näkökulmasta, ja että opiskelijaa tuetaan opiskeluaikaisessa harjoittelussa”, Sjöblom listaa.

Vesa Taatila painottaa edelleen korkeakoulutettujen kykyä luoda uutta työtä ympärilleen, joten hänen mielestään on syytä mieluummin jopa ylikouluttaa osaajia alueelle. Sekä Taatila että Sjöblom kehottavat opiskelijoita ottamaan alati suurempaa vastuuta omasta oppimisestaan.

”Opiskelija vastaa osaamisensa kehittymisestä ja tulevasta urastaan. Työllistymiseen toki vaikuttaa jossain määrin myös yhteiskunnallinen kehitys, mutta viime kädessä mahdollisuuksien luominen ja niihin tarttuminen riippuu itsestä”, Taatila sanoo.   

”Tämä korostuu vielä aloilla, joissa voi merkittävästi itse vaikuttaa oman tutkintonsa sisältöön”, Sjöblom lisää. ”Lisäksi opiskelija luonnollisesti vastaa aktiivisuudestaan työnhaussa ja kustakin yksittäisestä työnhakutilanteesta, mutta näihinkin yliopisto tarjoaa tukea.”

Vaikka tie työhön näyttäytyy opiskelijalle nyt vaikeakulkuisena ja sumuisena, matkan varrella tehdyt valinnat selkiyttävät tulevaa pala kerrallaan. Panostamalla itseensä ja omaan osaamiseensa panostaa aina myös tulevaisuuteen. Koulut tarjoavat laadukasta opetusta ja työelämäsparrausta niitä pyytävälle, eikä sen enempää voi opinahjolta vaatia. Opiskelijan on vain osattava hyödyntää tämä apu, sillä se on tarjolla kaikille riippumatta alan aloituspaikkojen määrästä. Tarttumalla annettuihin oljenkorsiin taakka omilla hartioilla kevenee ja polku työelämään kirkastuu. 

 

Humanistimyytin murtajat

Samppanjalasit kilisivät Turun yliopistolla Artiumin tiloissa, kun Kulttuurialan työelämä -kurssi täytti pyöreitä. Kurssilla on jo vuosikymmenen ajan keskitytty purkamaan humanistien työllistymiseen liittyviä ennakkokäsityksiä.

Folkloristiikan ja uskontotieteen pääaineopiskelijoille pakollinen kurssi synnytettiin tyhjästä syksyllä 2005. Vastaavaa opetusta ei humanistisilla aloilla vielä tuolloin ollut, joten kurssi ja sen painopisteet piti luoda itse. Alusta alkaen oli selvää, että mukaan haluttiin tuoreita Turun yliopiston alumneja kertomaan työelämäpoluistaan. Vuonna 2008 kurssin opettajana aloittanut uskontotieteen Pekka Tolonen kertoo miksi.

”Kun pitkään työelämässä ollut kertoo työtehtävistään, kuulostaa se opiskelijan korvaan helposti varsin etäiseltä. Uransa alkuvaiheessa olevan tilanteisiin ja valintoihin on helpompi samaistua kuin vuosikymmeniä työelämässä olleen konkarin.”

Käsitys humanistien heikosta työllistymisestä elää vahvana, vaikka tilastot eivät varsinaisesti tue sitä. Tolonen nosti juhlatilaisuudessa esiin yhden juuri päättyneen kurssin opiskelijapalautteista, jossa esitettiin että humanistien ”työllistymismyyttiä” ylläpitävätkin humanistit itse. 

”Palautteen luettuani jäin pohtimaan, missä tätä stereotypiaa luodaan. Kaikkihan sen tunnistavat. Todellisuudessahan sijoittumisseurantatutkimuksienkin mukaan humanistit työllistyvät aivan samassa tasossa muiden generalistialojen kanssa.”

”Stereotypioissa on kuitenkin se harmillinen piirre, että ne elävät sitkeästi. Jopa niiden kiistäminen lopultakin vain vahvistaa niiden olemassaoloa. Tämän vuoksi ehdotin tilaisuudessa, että humanistien työllistymisestä ei pitäisi tehdä suurta numeroa puoleen eikä toiseen. Se nimittäin on aivan samanlaista kuin muillakin aloilla.”