Kampus
21.03.2022

"En yhtään pidä tällä tavalla opettamisesta" – Turun yliopiston henkilökunta kertoo jaksamisestaan pandemian aikana

Teksti:
Milla Millasnoore
Kuvat:
Unsplash
Grafiikat:
Anni Savolainen

Pandemia-aikaa on takana jo kaksi täyttä vuotta. Kahdeksan Turun yliopiston henkilökunnan jäsentä kertoo, miten pandemia on verottanut heidän jaksamistaan työssä. Osa halusi kertoa asiasta anonyymisti.

 

Anonyymi

Töissä muutaman vuoden yliopistolla erilaisissa hallintotehtävissä. Vaihtanut työtehtävää kerran pandemian aikana.

 

Pandemiassa pahinta on ollut se, että kun sekä työt että vapaa-aika sijoittuvat samalle sohvalle, elämä puuroutuu ilottomaksi mössöksi.

Ehkä yksinäiset päivät tietokoneen ääressä epäergonomisella kotikonttorilla olisivat olleet siedettävämpiä, jos illalla olisi päässyt jumppaamaan kipeät hartiat vetreiksi tai käymään kavereiden kanssa ravintolassa. Koska asun yksin, ymmärrän oikein hyvin opiskelijoita – sitä miten tylsää on kökkiä päivät yksin tietokoneen kanssa.

Olen ollut pääasiassa etätöissä koko pandemian ajan ja se on vaikuttanut heikentävästi jaksamiseen. Minulle työssä erittäin tärkeää on kollegoiden kohtaaminen, mikä on nyt ollut hyvin vähäistä.

Yhteinen lounastauko palauttaa aivan eri tavalla kuin yksin kotona syöty ateria, jonka joutuu syömään pienessä asunnossa, samassa paikassa, jossa tekee töitä. Kun maaliskuun alussa pääsin palaamaan lähitöihin, muiden ihmisten kohtaaminen kampuksella on piristänyt todella paljon.

Koen Zoomin käytön todella kuormittavaksi, ajatus harhailee ja energiavarastot tyhjenevät. Monesti mietin, kuunteleeko kukaan ja tekisi mieli sanoa jotain älytöntä, ihan vaan testatakseen, että kuunteleeko joku oikeasti vai puhelenko yksikseni.

Yliopistolta olisin toivonut johdonmukaisempaa viestintää koronarajoituksiin liittyen. Päätöksiä tehtiin usein myöhään iltapäivällä, minkä vuoksi niihin reagointiin jäi vähän aikaa. Myös koronavalomalli herättää kummastusta, sillä mallia ilmeisesti muutetaan toisinaan ilman, että muutoksista tiedotetaan.

Joulun alla melkein nauratti, kun rajoituksia ei pahemmin ollut, mutta varotoimenpiteenä henkilökunnan joulupuuro peruttiin. Olisin toivonut edes jotain symbolista joulupussia perutun puuron tilalle.

Etäaikana myös avun pyytäminen hankaloituu, kun samassa työhuoneessa olevalta kollegalta ei voi kysyä neuvoa, vaan pitää ensin selvittää, milloin työkaverille sopii pitää Zoom. Neuvojen pyytäminen ja antaminen on kovin paljon kömpelömpää.

 

Marianna Birmoser Ferreira-Aulu

Projektitutkijana vuosina 2017–2020. Jatko-opiskelijana Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa vuodesta 2021.

 

Palasin äitiyslomalta pian yliopiston sulkemisen jälkeen. Projektini ja sitä myötä sopimukseni päättyi joulukuussa 2021. Koska tein lähinnä omaa projektiani enkä osallistunut esimerkiksi virtuaalisiin kahvitaukoihin, suurin osa kollegoistani ei tiennyt sopimukseni päättymisestä.

Nyt olen yrittänyt löytää itselleni apurahaa tohtoriopintoja varten. Kilpailu on kovaa, ja koska minulla on kotona pienet lapseni, ei ole helppoa kirjoittaa hakemuksia uudestaan ja uudestaan.

Päiväkodin terveydelliset rajoitukset ovat paljon tiukemmat kuin ennen pandemiaa, mitä kunnioitan erittäin paljon, mutta lapset tulevat nyt kotiin pienistä asioista kuten aivasteluista.

Tiedän, että pystyisin parempaan, mutta minulla on tällä hetkellä rajalliset resurssit. Koska miehelläni on palkallinen kokopäivätyö, ja minulla ei, minulla on päävastuu lapsista, ja tohtorikoulutus on joutunut kakkossijalle.

Samalla seuraan huolestuneena myös sitä, miten järkyttävästi pandemiaa hoidetaan kotimaassani Brasiliassa. Minun pitää selittää sukulaisilleni, kuinka koronatapauksia seurataan, miten kaavioita luetaan ja miten voi tunnistaa valeuutisia.

Koska pieniä lapsiani ei ole vielä rokotettu, emme halua matkustaa kotiin ja altistaa heitä sairastumiselle. Vielä pahempaa olisi, jos siirtäisimme uusia variantteja mantereelta toiselle. En todellakaan ymmärrä, miten jotkut voivat matkustaa nyt eksoottisille luksuslomille. Tuntuu niin epäreilulta, että minun on jäätävä tänne, kauas rakastamistani ihmisistä.

Olen menettänyt pandemian aikana setäni, isoäitini, kaksi serkkuani ja läheisen perheystäväni. Kaipaan kotimaassani olevia sukulaisia ja ystäviä. Haluaisin halata heitä ja esittää surunvalitteluni. 

Tulin Suomeen opintojeni takia. Löysin täältä rakkauden ja elämän yliopiston ulkopuolelta. Ilman tätä kaikkea olisin luultavasti palannut kotiin näissäkin olosuhteissa. En voi kuvitella, millaista tuskaa kansainväliset kollegani käyvät läpi – varsinkin he, joilla ei ole perhesiteitä Suomessa.

 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

 

Anonyymi

Työskennellyt Turun yliopistolle 8 vuotta. Työ koostuu opetuksesta ja tutkimuksen teosta.

 

Oman työnteon kannalta tutkimuksen logistiseen puoleen on liittynyt haasteita, kun ei ole päässyt kirjastoihin hakemaan materiaalia vapaasti. 

Kun tavanomainen vuorovaikutus hukkuu, opetustilanne muuttuu. Kotona 1,5 tuntia tyhjälle ruudulle puhuminen on raskaampaa kuin Turkuun matkustaminen ja kampuksella liikkuminen.

Ilman vuorovaikutusta luentotilanteet ovat tylsempiä eikä opetuksessa voi oikein hyödyntää huumoria. Jokainen voi kokeilla mennä peilin eteen ja kertoa vitsin. Nauratko omalle vitsillesi? 

Siinä on vähän jotain samaa, kun ei näe opiskelijoiden reaktioita. Huumoria voi käyttää pedagogisesti ja kun sitä ei pysty käyttämään, yksi ulottuvuus siitä opetuksesta katoaa – se on omasta mielestäni aika merkittävä asia. 

Kun henkilökunnan keskinäinen viestintä on siirtynyt verkkoon, ei työilmapiiri tai työyhteisön yhteenkuuluvuus ole kehittynyt ainakaan parempaan suuntaan. Sähköpostitse viestiminen on kovempaa, tiukempaa ja kylmempää, sillä siitä yleensä puuttuu huumori ja sellainen small talk

Varmasti tässä on oppiaineiden välillä eroja, mutta henkilökohtaisesti olen sellaista negatiivista kehitystä huomannut. Esimiespuolella oltaisiin voitu järjestää vaikka Teamsin välityksellä jotain rennompia kahvittelutilaisuuksia.

Pelkään, että opiskelijoilla on kovia odotuksia tulevan opetuksen suhteen. Ehkä osa opiskelijoista kokee, että heillä on oikeus ikään kuin tilata sellaista opetusta, kuin he itse haluavat; jos haluaa tulla luennolle, niin sen pitää järjestyä ja jos haluaa opiskella etänä, niin sen pitää järjestyä.Tällainen toimiva ”sekamalli” on kuitenkin kaikista hankalin toteuttaa. 

Luentoja ajatellen opettajat ovat pandemian aikana joutuneet venymään ja opettelemaan aika paljon, se raskaus koskee nähdäkseni lähinnä vain opettajia. Luulisin, että opiskelijoiden ongelmat ovat liittyneet enemmän sosiaalisiin aspekteihin ja luentojen ulkopuolisiin tilanteisiin.

Se, että tulevaisuudessa kaikki luennot olisi taltioitava, vaikuttaa myös opettajien jaksamiseen.

Jos opettajan on pystyttävä pitämään kiinnostava luento salissa sekä samanaikaisesti teknisesti onnistunut ja mielenkiintoinen verkkoesitys, niin työmäärä nousee helposti puolikkaalla, ellei enemmälläkin, minkä lisäksi opetustyyliä pitää tarkkaan miettiä, minkä myötä luennosta hukkuu spontaanius. 

Kun formaattiin menee enemmän aikaa ja energiaa, se on pois luennon substanssista ja laadusta. Nyt on tärkeää miettiä, millaista mallia ollaan luomassa.

 

Petri Saarikoski

Palkkasuhteessa Turun yliopistolla vuodesta 1999. Toiminut eri tehtävissä, kuten tutkijana, yliopistonlehtorina ja professorin sijaisena. Vuodesta 2010 toiminut vakituisena yliopiston lehtorina, tekee opettajan, tiedetoimittajan ja tutkijan töitä.

 

Korona vaikuttaa tietenkin ihan kaikkeen, siviilissä ja työssä. Hankalaa on ollut sovittaa yhteen koti ja työ, sillä itse pidän mielelläni kodin ja työn erillään, että on oikeasti jokin eri paikka, missä niitä töitä tehdään.

Kotoa käsin työskentely on selkeästi raskaampaa jo ihan työrauhankin takia, kun kotona on muita häiriötekijöitä. Sitten on erilaisia infraan liittyviä haasteita: verkon pitää toimia, on oltava tulostusmahdollisuus ja niin edelleen. 

Aina, kun viimeisen kahden vuoden aikana on ollut mahdollista päästä työhuoneelle, olen sen tilaisuuden käyttänyt. Työn tekeminen työhuoneessa on paitsi tehokkaampaa, myös henkisesti paljon helpompaa. Jos on tullut pidempiä jaksoja, jolloin työhuoneelle ei ole päässyt, on oma jaksaminen laskenut selvästi.

Uusia ohjelmia käyttöönottaessa suurimmat ongelmat ovat liittyneet erilaisten ongelmatilanteiden ratkaisemiseen.

Yliopiston verkkosivut ovat tietenkin pulloillaan kaikenlaisia ohjeistuksia ja koulutuksia, mutta tietoa joutuu aika paljon etsimään ja kaivamaan, mikä voi olla tuskastuttavan hidasta ja siihen tuhrautuu usein aika paljon resursseja. Täsmäkysymyksiin on helpompi saada vastaus kollegalta.

Pedagogisesti haastavinta on ollut saada aikaan keskustelua etäopetuksessa, on joutunut keksimään erilaisia kikkoja.

Kun tilanne alkaa hellittää, peräänkuuluttaisin sitä, että työpaikoilla ja henkilökunnan kesken käytäisiin esimerkiksi pienellä porukalla työhyvinvointikeskusteluja, vähän tällaista jälkihoitoa. 

Monilla voi olla tarve jutella asioista, osasta voi esimerkiksi tuntua siltä, että on joutunut tekemään ja ratkaisemaan asioita yksin, mikä voi olla stressaavaa. Ei ehkä olla osattu ottaa huomioon, miten raskas tämä pandemia-aika on osalle ollut.

Työhyvinvointikyselyitä on kyllä tehty, mutta koen tärkeänä, ettei vaan täytettäisi lomakkeita, vaan kiinnitettäisiin laajemmin huomiota työhyvinvointiin ja yleisemminkin työilmapiiriin. 

Kun on päässyt välillä pitämään lähiopetusta, on huomannut selvästi, että se on piristänyt ja oma mieliala on noussut. Opettajana työskennellessä kaipaa ihmiskontakteja, joihin työ pitkälti perustuukin.

Kehottaisin kaikkia, niin henkilökuntaa kuin opiskelijoita, juttelemaan keskenään, arvioimaan sitä omaa jaksamista ja keskustelemaan siitä, mitä omassa mielessä on. Se yleensä auttaa.

 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

 

 

Pia Lindevall

Logopedian yliopisto-opettajana vuodesta 2017 alkaen.

 

Aloitin esimiesasemassa logopedian oppiainevastaavana maaliskuussa 2020. Hyppäsin siis heti altaan syvään päätyyn huolehtimaan henkilökunnan ja jossain määrin myös opiskelijoiden hyvinvoinnista. Huoli ympärilläni olevista onkin ollut suuri viimeisen parin vuoden ajan.

Mieheni kuuluu koronaviruksen riskiryhmään, minkä vuoksi olemme joutuneet eristäytymään todella paljon, mikä on ollut ehkä rankin osa tätä koko pandemiaa. Eristäytymiseen liittyvä pakko ja edelleen pelko on ollut epämukavaa. 

Kaiken kaikkiaan olen ollut kyllästynyt, ärtynyt ja välillä tosi vihainenkin tähän tilanteeseen ja siihen liittyvään epätietoisuuteen. Erityisesti kyllästyminen on ollut henkilökohtaisessa elämässä paljon rankempaa, aiemmin on ollut mahdollista tehdä paljon kaikenlaista ja esimerkiksi matkustella. 

Vuorovaikutuksen puute on ollut itselleni tosi ongelmallinen asia, sitä sosiaalista kontekstia kaipaa ihan hirveästi. Esimerkiksi luentoja pitäessä tummille ruuduille puhuminen tuntuu kamalalta. Jään luentoja pitäessä pohtimaan, olenko oikeasti saanut tiedon välitettyä opiskelijoille. 

Olen opettajana sellainen, että huomaan, jos jostain asiasta on tarpeen puhua enemmän ja pystyn spontaanisti käyttämään esimerkiksi enemmän aikaa ja monipuolisemmin erilaisia keinoja jonkin asian käsittelyyn.

Mustista ruuduista en sen sijaan näe mitään ja opiskelijoillakin on etäluennoilla korkeampi kynnys esittää kysymyksiä. En yhtään pidä tällä tavalla opettamisesta. Jos minulla ei olisi ollut esimerkiksi vuorovaikutteisia pienryhmätunteja pandemia-aikana, olisin varmaan aika paljon väsyneempi, kuin mitä nyt olen. 

Erilaisia työhyvinvointikyselyitä on pandemian aikana tullut paljon, mutta henkilökunnalle ei ole näkynyt, että mitä kerätyllä tiedolla tehdään. Toivonkin, että jossain vaiheessa kerrottaisiin, mitä kaikilla näillä kyselyillä lopulta tehdään. 

Ehkä myös olisi ollut hyvä, jos joku ulkopuolinen henkilö hyvinvointipalvelusta olisi käynyt yksikkö yksiköltä jututtamassa henkilökunnan jäseniä, kysellyt meidän voinnista, minultakaan ei ole kukaan kysynyt kahteen vuoteen, että miten minä voin. Toki voimme itse ottaa yhteyttä, mutta kynnys siihen on korkea.

Toivoisin näkeväni meiltä kaikilta enemmän voitontahtoa. Ei ole pakko olla koko ajan positiivinen, mutta ehkä meidän suomalaisten on vähän turhankin helppo vaipua sellaiseen synkkyyteen.

 

Anonyymi

Opettajana kieli- ja  viestintäopintojen keskuksessa (Kievi).

 

Muutin perheeni kanssa uudelle paikkakunnalle syksyllä 2019, asuntoon, jossa meidän ei ollut tarkoitus asua pitkään. Asumisjärjestely on vaikuttanut siihen, että seinät ovat kaatuneet ehkä enemmän päälle. Minulla ei esimerkiksi ole oikeaa työhuonetta, vaan työhuoneena toimiva tila toimii myös muun muassa leikkihuoneena.

On pitänyt itse osata luoda rutiineja, ja on menty sellaista ylä- ja alamäkeä koko ajan, kun on ajateltu, että ensi lukukausi on sitten sellainen normaali. On ollut aina ikävää, kun on joutunut huomaamaan, ettei vielä päästäkään palaamaan normaaliin arkeen.

Olen vähän työnarkomaaniluonne. Esimerkiksi taukojen muistaminen on ollut hankalaa ja sitä on pitänyt opetella. On niin eri asia olla luokkahuoneessa, jossa ei esimerkiksi jää koneen ääreen pitkäksi aikaa oppitunnin jälkeen, toisin kuin kotona.

Vaikka työhuoneelle on saanut mennä, on se tuntunut ennakkoilmoitteluineen aika hankalalta ja monimutkaiselta, ja olenkin tätä mahdollisuutta käyttänyt todella harvoin, vain oikeastaan pakkotilanteissa.

Opettaminen on ollut yksinäistä, kun on välillä joutunut puhumaan tummille ruuduille – että puhunko tässä nyt oikeasti vain itsekseni. Omassa aineessa on kuitenkin kyse kommunikaatiosta ja kehonkieli on todella olennainen osa sitä.

Olen siis yrittänyt rohkaista opiskelijoita eri tavoin pitämään kameroita päällä. Suurin osa pitääkin, tai vilpittömästi pyrkii siihen, mutta heillä on teknisiä haasteita. Opiskelijat ovat kovin innovatiivisia, ja välillä olemme esimerkiksi pitäneet hauskoja taukojumppia heidän vetäminään kamerat päällä.

Opetukseen liittyvät haasteet ovat liittyneet monesti opiskelijoiden poissaoloihin. Meille opettajille tulee paljon sähköpostia, tällä hetkellä varsinkin poissaoloihin liittyen.

Opiskelijat eivät ehkä aina ymmärrä, ettei minulla ole heti tarjota mitään korvaavaa tehtävää, etenkin, kun kieli- ja viestintäopinnoissa vastauksien kirjoittaminen paperille ei vastaa tunnilla oloa.

Kieli- ja viestintäopintojen keskus on pitänyt henkilökunnan jaksamisesta tosi hyvin huolta. Meillä on esimerkiksi ollut toimiva Teams-alusta, jonne on voinut laittaa viestiä oikeastaan mistä vaan.

Myös epävirallisia virtuaalisesti pidettyjä epävirallisia kahvitaukoja on järjestetty pandemian alusta asti, samoin Kievin opettajien yhteisiä vertaistukikeskusteluja silloin tällöin.

Ennen koronaa kurssipudokkaita ei ollut näin paljon. Itselleni on todella raastavaa, kun en tiedä, miksi opiskelijoita tippuu kursseilta.

Olemme muun henkilökunnan kanssa puhuneet paljon siitä, miten raskasta tämä aika on ollut opiskelijoille ja olemme olleet todella huolissamme ja tehneet kaikkemme, jotta opiskelijoilla olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen olo. Kyllä se jää kalvamaan, kun johonkin opiskelijaan ei saakaan enää yhteyttä.

 

 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

 

Anonyymi

Työskennellyt kymmeniä vuosia Turun kauppakorkeakoulussa ja Turun yliopistossa erilaisissa tehtävissä. Työtehtäviin kuuluu opetusta ja tutkimusta.

 

Alkuun etätyöskentely aiheutti stressiä, kun olimme puolison kanssa molemmat tekemässä yhtäaikaisesti töitä kotoa käsin. Vaikka olimme eri huoneissa, ei toisen työskentelystä syntyviä ääniä pystynyt suodattamaan kokonaan pois, mikä tietenkin hankaloitti esimerkiksi kokous- ja opetustilanteita. 

Voin vain kuvitella, miten hankalaa on ollut niillä, joilla on vähän tilaa kotona. Kun rajoitukset lopulta hieman helpottivat, saimme onneksi järjestettyä niin, että pääsimme puolison kanssa vuoropäivinä omille työpaikoillemme.

Zoom-kokouksiin alkaa kyllästyä, tuntuu, että niitä on liikaa. Koska monien sosiaaliset kontaktit ovat pandemian myötä vähentyneet, kokouksiin on tullut enemmän sellaista lätinää ja kokoukset ovat saattaneet venyä pitkiksi istunnoiksi. 

Kun kokouksia on useammin ja itselläni on jatkuvasti kova kiire, toivoisin, että kokoukset olisivat nopeita ja tehokkaita. Kahvitaukojutteluita voisi järjestää erikseen, kuten olen itsekin esimerkiksi ulkomaisten kollegoiden kanssa tehnyt. 

Oma opetusmuotoni on nimenomaan interaktiivisuuteen pyrkivä: opetustilanteessa kokoonnutaan yhteen keskustelemaan erilaisen materiaalin pohjalta ja opiskelijoiden aktiivinen osallistuminen vaikuttaa myös kurssiarvosanaan.

Etäopetuksessa on sitten joutunut kehittämään uudenlaisia tapoja aktiivisuuden mittaamiseen. 

Olen ollut aika tiukka sen suhteen, että seminaareissa opiskelijoiden tulee lähtökohtaisesti pitää kamerat päällä, sillä tummille ruuduille puhuminen on aivan hirveää, inhoan sitä todella paljon.

Osa opiskelijoista on vedonnut siihen, että on esimerkiksi työpaikallaan kuuntelemassa opetusta, mutta suhtaudun tällaiseen multitaskaamiseen todella vastahankaisesti. Keskityn itse seminaareissa ja luennoilla siihen käsillä olevaan opetustilanteeseen ja siksi toivoisin samaa myös opiskelijoilta.

Kun tutkimusseminaarit ovat siirtyneet nettiin, ne ovat saaneet ihan uutta luonnetta, esimerkiksi osallistujia ja puhujia on voinut kutsua mukaan kauempaakin. Mielestäni tämä on todistanut sen, että vähäisemmällä matkailulla päästään lopulta suht samaan lopputulokseen.

Niille, jotka nyt vasta rakentavat verkostojaan, matkustelemattomuus tietenkin osuu rankemmin. He eivät pääse osallistumaan konferensseihin tai seminaareihin, joihin sisältyy myös vastaanottotilaisuuksia ja illallisia, joissa ihmisiin pääsee tutustumaan eri tavalla.

Pandemia-aikaan elämä on typistynyt, on tullut elettyä säästöliekillä. Stressiin on kuitenkin tässä työssä tottunut ja vaikkei siitä tykkää, niin ei se ole onneksi lannistanut pandemia-aikanakaan.

 

Tarja Saaresranta

1990-luvulta alkaen erilaisissa työtehtävissä. Tehnyt tutkimustyötä Turun yliopiston Unitutkimuskeskuksessa vuodesta 1997 lähtien. Toimii tällä hetkellä keuhkosairausopin professorina.

 

Kliinisen alan professorina kuormitusta ovat lisänneet reagointi pandemian aiheuttamiin muutoksiin samanaikaisesti kahden organisaation – yliopiston ja sairaalan – taholta.

Varsinkin pandemian alkuvaiheessa henkilökohtaisessa elämässä kontaktien välttäminen ja huoli iäkkäiden sukulaisten terveydestä, työkuormituksen lisääntyminen sekä huoli työkavereiden terveydestä ja jaksamisesta sairaalatyössä aiheutti kuormitusta. 

Vuonna 2020 keuhkosairauksien opetus piti ikään kuin ”yhdessä yössä” muuttaa virtuaaliseksi ja potilaskontaktit korvaamaan keksityillä potilailla.

Koska omaa erikoisosaamistani on hengitysvajeen hoito, piti minun yhtäaikaisesti valmistella pikakoulutusmateriaalia eri alojen hoitajille ja lääkäreille, minkä lisäksi pidin toistakymmentä opetusta 10 hengen ryhmille.

Vuodesta 2021 alkaen keuhkosairauksien kliinistä opetusta on pitänyt modifioida sen mukaan, miten tutkimuspotilaita riittää, kun osastoilla on pulaa hoitajista ja koronapotilaat vievät suuren osan vuodepaikoista.

Kun Zoom-kokouksista on tullut arkea, ovat läsnäolokokoukset ja -opetus erityisen virkistäviä. Etäkokouksissa on tylsää puhua tyhjille ruuduille, koska kontaktia ei saa kuin chatin ja mahdollisten pyydettyjen puheenvuorojen kautta.

Lisääntynyt työmäärä on kuormittanut ja hidastanut tutkimustyötä, mutta silti elämään mahtuu iloa ja kriisi on myös mahdollisuus.

Suunnitelma: opetus jatkossa

  • Turun yliopistossa tähdätään, syksyllä 2021 annetun koulutusvararehtorin ohjeen mukaisesti, 30 prosenttisesti ajasta ja paikasta riippumattomaan opetukseen. 
  • 70 prosenttia opetuksesta tarjotaan edelleen kampuksella tai muissa vastaavissa oppimisympäristöissä, jotka mahdollistavat lähiopetuksen.
  • Yliopistolla sovelletaan pedagogista vapautta: asiantuntijat ovat parhaita itse tietämään, miten opetettuna asiat tulevat parhaiten opituksi.
  • Opetusta lähitilanteissa suositellaan järjestettäväksi erityisesti kandivaiheen opiskelijoille.
  • Tällä hetkellä tavoitteena on, että organisaation erilliset koronajärjestelyt voidaan purkaa kesäkuun lopulla.

Lähde: Turun yliopiston koulutuksesta vastaava vararehtori Piia Björn ja yliopiston viestintä

Lue lisää

”En ole päässyt kokemaan minkäänlaista kiinnittymistä yhteisöön”, sanoo fuksi Siiri Turunen – mitä käy koulutuksen laadulle, kun lähiopetusta ei saa?

Poikkeustilanne muutti radikaalisti yliopiston tapoja tehdä asioita. Aiemmin epärealistiset toimintatavat ovat muuttuneet kertaheitoilla mahdollisiksi. (11/2020)

“Palautuksen jälkeen istuin vain yksin himassa ruokapöydän ääressä” – tältä tuntuu valmistua maisteriksi korona-ajassa, yhdeksän graduntekijää kertoo

Osalle opiskelijoista korona on mahdollistanut (työ)elämästä irtaantumisen, ja siten myös gradun työstämisen. (5/2020)

Ääreisnäköä, osallisuutta ja kontaktiopetuksen määrittely uusiksi – tieteentekijät kertovat, miltä näyttää tulevaisuuden yliopisto

Kriisi voi olla mahdollisuus ajatella laajemminkin tulevaisuutta ja strategioita uusiksi. Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuksen emeritaprofessori, fonetiikan professori ja kasvatustieteiden professori kommentoivat. (6/2020)