Kampus
01.10.2014

LÄÄKÄRITARINA

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Lauri Hannus

Moni opiskelija miettii koko opiskeluaikansa, mitä ihmettä sitä tekisi isona. Osan ei tarvitse. He tietävät, että tulevat käyttämään valkoista takkia.

Yökerho Marilynin esiintymislavan edessä on ahdasta. Yleisö on pakkautunut lähelle, ja kun esityksen kertosäe alkaa, suuri osa huutaa mukana. Kappale on Robinin Boom Kah, mutta sanat on vaihdettu.
Musta tulee lää-kä lää-kää-ri.

Kun lavalla valkoisissa takeissa tanssivat ensimmäisen vuoden opiskelijat lopettavat, yleisö alkaa hakata käsiään yhteen rytmikkäästi: ”helvetin hyvä, helvetin hyvä”. Tilaisuus on lääketieteen opiskelijoiden tapahtuma Showtime, jossa uudet opiskelijat esittäytyvät vanhemmille vuosikursseille.

Lääketieteellisessä uudet opiskelijat eivät ole fukseja vaan fetuksia, siis sikiöitä.

Tapahtuman aloitti kuudennen vuoden opiskelijoiden esitys. Siinä melkein valmiit lääkärit tanssivat stetoskoopit paljasta ihoa vasten ja turkoosit sairaalapaidat ylös sidottuina. Heidän lääkärinvaatteensa ovat taatusti aidot.

Nuoremmilla osa valkoisista takeista on todennäköisesti laboratoriossa käytettäviä suojavaatteita, koska moni pääsee sisälle lääketieteelliseen vasta biokemian tai kemian opintojen jälkeen.

Sillä ei ole toisaalta mitään väliä. Kaikki tietävät, mitä valkoisella takilla täällä tarkoitetaan. Moni laulaa mukana myös Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen versiossa Lääkis kestää ikuisuuden. Sanoissa haikaillaan loppumattomien opiskeluaikojen perään.

Haikailu on kevyttä ja näennäistä. Sellaiseen on varaa, kun on päässyt opintoputkeen, jonka päässä ei häämötä epämääräinen kirjainlyhenne vaan kunnon ammatti.

Me lääkärit

Vajaata viikkoa myöhemmin joukko lääketieteen opiskelijoita odottele Medisiinan aulassa. Toisen vuoden opiskelijoilla on alkamassa Kuoleman kohtaaminen -seminaari, joka kuuluu juuri alkaneeseen dissektiokurssiin.

Dissektio tarkoittaa oppivihkosen mukaan anatomista leikkelyä. Opetus tapahtuu pääosin ruumiinavauksissa.

Sali tulee lähes täyteen. Ensimmäisellä rivillä näyttää istuvan pelkästään henkilökuntaa, vaikka puhujia pitäisi olla vain kourallinen. Puhujien – uskontotieteilijän, patologin, vanhemman opiskelijan ja YTHS:n lääkärin – lisäksi rivissä istuvat opettajatuutorit. Läpi koko seminaarin kaikki uskontotieteilijää lukuun ottamatta puhuvat me-muodossa.

Kollegiaalisuus. Uudet opiskelijat törmäävät sanaan jatkuvasti, vanhempien opiskelijoiden puheessa se vilahtaa vähän väliä ja tiedekunta nimeää sen yhdeksi keskeisistä arvoistaan.

Eräs toisen vuoden opiskelija sanoo, että alkuun tuntui hassulta, kun sitä toisteltiin koko ajan. Sitten hän yhtäkkiä huomasi, että kurssin kesken alkoi muodostua vahva yhteishenki. Ihan itsestään, hän arvioi.

Kandiseuran puheenjohtaja Mirva Matikka auttaa kollegiaalisuuden ymmärtämisessä. Kun puhutaan yhteishengestä ainejärjestössä ja vuosikurssilla, ei tarkoiteta ihan sitä samaa asiaa, joka kantaa työelämään siirtyviä nuoria lääkäreitä. Mutta osittain ne ovat päällekkäisiä, koska suhteet ja yhteydet luodaan jo opiskellessa.

Kollegiaalisuus on tapa tehdä asioita. Käytännössä se on myös sitä, että on joku keneltä kysyä apua.

”Se on yleistä ammattilaisuuden arvostamista”, Matikka lisää, ”Sitä samaa, mitä varmaan joka alalla on.”

Lääkärien ammattilaisuuden arvostaminen näkyy kuitenkin tavallista konkreettisemmin. Jokaisen opiskelijan tie ammattiin kulkee yliopistollisten keskussairaaloiden kautta. Niidenkin, jotka myöhemmin siirtyvät yksityisille lääkäriyrityksille. Yliopistollisissa sairaaloissa lääkärit on velvoitettu ohjaamaan nuorempiaan.

Sama toisen vuoden opiskelija kuvaa, että lääketieteellisessä auttaminen on itsestäänselvyys. Hänestä se on luonnollista, koska tulevaisuudessa on yhteinen etu, että kaikki hallitsevat oppimansa.

Matikka tunnistaa ajatuksen. Vaikka työelämässä on lääkäreiden kesken kilpailua ja brändäystä, se ei näy ammattitaidon opiskelussa tai opettamisessa. Kukaan ei voi omia tehokkaita hoitomuotoja tai metodeja.

Voi vähän ahdistaa

Kuoleman kohtaaminen -seminaarissa koittaa YTHS:n lääkärin Kirsi Norrdahlin vuoro. Puheenvuoron tarkoitus on muistuttaa, että jos alkaa ahdistaa, pitää hakeutua hoitoon. Lääketieteen opiskelijat ovat keskiverto-opiskelijoita siinä suhteessa, että turvautuvat YTHS:n psykiatrisiin palveluihin yhtä paljon kuin muutkin.

Puhe kuitenkin eroaa YTHS:n edustajien tavanomaisista puheenvuoroista. Se on lääkärin puhetta tuleville lääkäreille. Norrdahl kertoo omasta kokemuksesta, että kuuden vuoden opiskelun aikana ehtii tapahtua paljon. Keskenmenot, läheisten sairausdiagnoosit ja oma terveys voivat tehdä sen, että opiskeltava aihe tulee välillä liian lähelle.

Hän myös muistuttaa, että yhteisöllisyydellä on oikeasti merkitystä. Samaa ei kuule yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan luennoilla.

Lääkärin työhön kuuluu usein kuoleman uhan alla työskenteleminen. Työ on paitsi terveyden, myös sairauden ja kuoleman ammattilaisuutta. Vaikka ammatin kipupisteet ovat yksittäisiä osia laajemmassa kokonaisuudessa, tuntuvat ne melkoisen isoilta asioilta, kun katselee yleisöä. Viidesosa opiskelijoista viittaa, kun kysytään, kuka ei ole menettänyt vielä yhtään läheistään.

Parin päivän päästä muutama seminaarissa ollut opiskelija tulee Unican ravintolaan myöhäiselle lounaalle. Oikeastaan se on päivän toinen lounas. Aiempi oli heti opiskelijoiden ensimmäisen ruumiinavauksen jälkeen.

Avauksissa on pidettävä monta tuntia putkeen suojahansikkaita. Niiden ominaishaju tarttuu käsiin. Haju muistutti syödessä liikaa siitä, missä hetki sitten oli oltu.

Tilannetta etukäteen hermoillut opiskelija sanoo, että osallistui lopulta itsekin aktiivisesti leikkaamiseen. Kesti vain hetken, ennen kuin tilanteeseen tottui ja pystyi keskittymään anatomian opiskeluun.

”Olihan se alkuun ihan hullu tilanne. Että vaivaako itseäni joku vai näitä kahtakymmentäyhdeksää muuta, jotka suhtautuvat kuin tämä olisi aivan normaalia?” sanoo opiskelija ja nauraa.

Hän ilmoittautui myös vapaaehtoisiin avauksiin, jotta saisi totutettua itsensä tilanteeseen. Siitä huolimatta, että lääketieteellisten ruumiinavausten määrä on laskenut ja vain hyvin pieni osa lääkäreistä joutuu tekemään niitä työssään.

Kirjat eivät riitä

Oppimisteorioissa puhutaan lähtökohtaisesti kahdenlaisesta oppimisesta. Ensimmäistä tapaa kutsutaan tiedon rakentumiseksi. Tämä on tuttu mielikuva oppimisesta. Tieto omaksutaan yksittäisen ihmisen mielessä. Juuri tällaista yliopisto-opiskelun ajatellaan olevan: luetaan, kirjoitetaan, tentitään ja käydään kuuntelemassa luentoja.

Toinen tapa on osallistumalla oppiminen. Tällöin tieto ja käytännöt opitaan ryhmältä, jonka kanssa toimitaan. Helsingin yliopiston professori Kai Hakkarainen on tutkinut aihetta.

Hänen mukaansa osallistumalla oppimisessa kasvetaan sisälle yhteisön käytäntöihin. Puhutaan siis sosialisaatiosta. Uudet jäsenet, vaikka fetukset, ovat alkuun yhteisön reunoilla, mutta siirtyvät asiantuntijuuden kehittymisen myötä lähemmäs ydintä. Käytännössä osa siirtyy nopeammin, osa hitaammin. Osa ei koskaan pääse aivan keskiöön.

”Aluksi, reuna-alueilla, tapa hahmottaa itseä muuttuu”, sanoo Hakkarainen.

Ammattiin kasvaminen muuttaa identiteettiä. Oppimiseen kuuluu tietenkin paljon silkan tiedon omaksumista, mutta yhteisöllä on suuri merkitys oppimisessa laajemmin.

Lääkäreille yhteisö on tärkeä esimerkiksi tiedon päivittämiseen. Kun uusi lääke ilmestyy markkinoille tai hoito-ohjeisiin tulee päivityksiä, lääkäri hyödyntää kollegoitaan ja kyselee kokemuksia. Suurta määrää tietoa pystyy käyttämään, kun se jäsentyy ennakkotapausten mukaan. Lääkärille on tärkeää, että myös muiden lääkärien ennakkotapaukset ovat käytettävissä.

Hakkaraisen ääni terävöityy. Hänestä monella alalla opiskelijat ovat liian pitkään opiskelijoiden roolissa. Asiantuntijuus on siirretty liian kauas.
”Olen itse väittänyt, että kukaan ei voi kasvaa hyväksi millään alalla pelkästään kirjoja lukemalla.”

Oppimisen pitäisi tapahtua tiiviimmässä yhteydessä asiantuntijuuden kanssa. Hakkaraisen mielestä sen pitäisi näkyä myös muualla kuin lääketieteessä. Yhteiskuntatieteissä, kasvatustieteessä, oikeastaan kaikkialla.

Lääketieteessä opiskelijoiden sosialisaatio on selkeästi nähtävissä. Tieteenala pyrkii jatkuvaan kehittymiseen. Tampereen yliopistossa lääketieteiden opetus nojaa esimerkiksi pitkälti ongelmalähtöiseen opetukseen. Opiskelijat pohtivat aiheitaan jatkuvasti tapausesimerkkien kautta, ratkaisua etsien.

Sosialisaation kautta ei tietenkään siirry pelkkä tieteellinen tieto. Yhteisö opettaa nopeasti myös etiikan normit. Lääkärien kohdalla ne korostuvat. Potilasturvallisuus edellyttää, että potilasta ei koskaan pysty tunnistamaan kerrotuista tiedoista.

Mutta lääkärien todelliset normit ovat huomattavasti tiukemmat.

Kiellot eivät pohjaudu lakiin, eivätkä haastatellut opiskelijat pystyneet täysin nimeämään tarkkoja ohjeita. Jokin ei vain ole sopivaa. Kärjistetysti: ei saa sanoa mitään, mikä voi vahingoittaa tai loukata jotakuta.

Helsingin yliopistossa syntyi vuosi sitten kohu, kun opiskelija julkaisi blogissaan tekstin, jossa kirjoitti ronskisti opetustilanteissa käytettävien vainajien kohtelusta. Tiedekunnan edustajat hermostuivat ja kävivät kommentoimassa suoraan blogiin.

Asiavirheiden korjaamisen lisäksi kyse oli sävystä. Kokeneet lääkärit pitivät sitä vainajia loukkaavana. Mediassa asetettiin vastakkain opiskelijan sananvapaus ja henkilökunnan oikeus korjata opiskelijoidensa sanomisia.

Alan sisällä käydään tietenkin hiukan keskustelua, mutta ulkopuolelle välittyy vahva konsensus. Ensisijaisesti kyse on varmasti ammattikunnan ja sen yhtenäisyyden suojelemisesta. Toisinaan se johtaa outoihin tilanteisiin, niin kuin tänä keväänä Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa.

Syöpäosaston lääkärit alkoivat irtisanoutua toinen toisensa jälkeen, kun toimialajohtajan sijaiseksi nimettiin lääkärin sijaan ylihoitaja. Nimitys oli säädösten mukainen ja hoitajalla oli terveystieteiden tohtorin tutkinto. Alkuun osapuolet ilmoittivat, että kiistassa on kyse periaatteista. Sittemmin syyksi vaihtui luottamuspula juuri kyseistä ylihoitajaa kohtaan.

Valmiita palikoita

Ammatillinen identiteetti saattaa kasvaa hurjan vahvaksi, kun nuorelle, ehkä juuri lukiosta päässeelle, tarjotaan kerralla monta valmista palikkaa identiteetin rakennukseen.

Ensiksi on tietysti tiivis ryhmä. Kaikki lääketieteellisessä lähtee vuosikursseista, joilla on jokaisella oma nimensä. Loppuvaiheessa kurssit jakautuvat vielä puolikkaisiin, jotka nekin nimetään. Pestis, Pandemia, Murmur. Ulkopuolisen on vaikea pysyä perillä, kun kaksi lääketieteen opiskelijaa esittäytyy toisilleen.

Gaaloihin ja opintojaksojen jälkeen pidettäviin hautajaisbileisiin tuotetaan monen ihmisen voimin videoita. Ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten tiiviisti vuosikurssit toimivat. Kirurgiavaiheen päätteeksi vuosi sitten tehty Mä tahdon leikkaa -video on katsottu YouTubessa yli 85 000 kertaa. Toinen vastaaviin lukuihin yltänyt video on Gangnam stylesta tehty versio Pääsin lääkikseen.

Kaikki toiminta ei kietoudu myöskään juhlien ympärille, vaan lääketieteellisessä on esimerkiksi aktiivinen kristillinen ryhmä, Luukas-klubi. Se lupaa pureutumista ”elämän, uskon ja lääkäriyden peruskysymyksiin”.

Ryhmän ja ammatillisen roolin lisäksi tarjotaan myös tulevaa yhteiskunnallista lokeroa. Fetukset nimittäin sidotaan löyhästi myös isompaan viiteryhmään kuin vain tuleviin lääkäreihin.

Kun katsoo juhliin tehtyjä videoita, näyttää siltä, ettei yliopistolla opiskella muuta kuin lääke-, kauppa- tai oikeustieteitä. Kahteen jälkimmäiseen viitataan toverillisella pisteliäisyydellä. Piikit ovat oikeastaan tunnustuksia. Tulevaisuudessa edustetaan samaa, hyvin toimeentulevaa osaa väestöstä.

Syksyisin ainejärjestöt järjestävät yhdessä Statussitseiksi kutsutun tapahtuman. On vaikea tietää, osallistuvatko kaikki tapahtumaan ironisesti.

Lääkisläisyyden kantavuus myös valmistumisen jälkeen on hämmentävän vahvaa. Perinteiset salaseurat noukkivat vuosijuhlia vastaavilta Proffiksilta joukkoihinsa kaikkein kiinnostavimmat opiskelijat. Osa tiedekunnan henkilökunnasta taas lähtee mukaan opiskelijoiden tempauksiin, esimerkiksi tanssimaan videota varten euroviisun tahtiin Tyksin katolle.

Harvalla yliopisto-opiskelijalla on nykyään tulevaa ammattinimikettään tiedossa. Vielä harvemmassa tapauksessa se yhdistää niin kunnianhimoisen ja dynaamisen joukon kuin lääketieteellisessä. Harvalla alalla on yhtä paljon vastuuta jo harjoitteluissa ja yhtä vaikeita aiheita sivuttavina. Harvat opiskelijat jaksavat toteuttaa omaksi huvikseen yhtä massiivisia projekteja kuin lääkisläiset.

Neljännen vuoden opiskelija, joka on aiemmin opiskellut humanististen tieteiden kandidaatiksi, tiivistää hyvin eron lääketieteen opiskelijoiden ja enemmistön välillä. Se selittyy ehkä ajatuksella opiskelijoiden toisilleen kertomasta, jokaisen alan omasta ”suuresta tarinasta”.

Usein suuri tarina on se, miten opiskelija pääsee yliopistoon, juo siellä punaviiniä liian pitkään ja valmistuu sitten työttömäksi. Toki on poikkeuksiakin. Kauppatieteilijöiden tarinaan saattaa sisältyä enemmän tuloja ja menestystä, mutta senkin loppu on epämääräisyydessään vaisu.

Lääketieteellisen tarinassa opiskelija pääsee sisään ja valmistuu lääkäriksi. Tästä opiskelijoiden oma Gangnam stylekin kertoo: Mul on tietoo / stressinsietoo / Oon kuningas / Mut siltikin / Mä tein töitä / Valvoin öitä / Mut vain siks / No sä tiedät miks / Koska sillä lailla pääsin lääkikseen.

Viimeisen sanan kohdalla videolla räjähtää.