Kampus
04.09.2014

Ongelmaopiskelijat

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Lauri Hannus
  • Johanna Torpo (vas.) ja Antti-Pekka Manninen ovat tehtailleet opintoja reilusti yli vähimmäisvaatimuksien. Tuplatutkinnon suorittamiseen molempia ajoi uramahdollisuuksien varmistaminen.

Opintoajat halutaan lyhyemmiksi, jotta työelämään siirtyminen aikaistuisi. Osa opiskelijoistakin haluaa kovasti työelämään. Niin kovasti, että he opiskelevat liikaa.

Oikeussosiologian peruskurssilla Antti-Pekka Manninen tajusi, että haluaa opiskella enemmän kuin mihin oikeustieteen maisterin tutkinto oikeuttaa.

”Siellä kirjan ensimmäisellä sivulla taisi olla lause: ’Oikeustieteilijöille ei ole hyötyä tiedolle todellisuudesta.’ Ja itse mitä suurimmassa määrin kaipaan tietoa todellisuudesta.”

Tutkinto ei myöskään antanut riittäviä valmiuksia kansainväliselle uralle. Lähes valmis oikeusnotaari haki yleiseen valtio-oppiin, pääsi sisään ja aloitti maisterintutkintonsa rinnalla opinnot valtio-opin fuksina.

Saksalaista filologiaa pääaineenaan lukeva Johanna Torpo oli turhautunut humanistiseen tiedekuntaan. Työllistyminen huoletti monia, ja osaamisen laajentaminen muissa tiedekunnissa oli vaikeaa. 

Opettajaopintoja tyrkytettiin, eikä konkreettisia esimerkkejä yrityksiin työllistymisestä osattu antaa. Sivuaineena ollut liiketoimintaosaaminen kiinnosti, mutta sitä oli mahdollista lukea vain lyhyen sivuaineen verran. 

Torpo haki kevään yhteishaussa kauppakorkeakouluun ja pääsi sisään. Tänä syksynä hän aloittelee graduaan humanistisessa tiedekunnassa ja aloittaa kauppatieteiden ylioppilaana.

 

KOULUTUS KASAUTUU

Akatemiaprofessori Erno Lehtinen on johtanut opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamaa selvitystä koulutusresursseista. Tutkimuksessa selvisi, että vuonna 2011 yliopistossa aloitti yhtä moni hakuvuoden ylioppilas kuin sellainen opiskelija, jolla jo oli tutkinto-oikeus korkeakouluun tai jopa valmis tutkinto. 

Syitä on Lehtisen mukaan useita. Mannisen ja Torpon kaltaiset opiskelijat ovat vain osa ongelmaa. ”Jos sen haluaa ongelmana nähdä”, Lehtinen sanoo.

Hän itse näkee aidosti ongelmallisena sen, että moni jää ilman korkeakoulupaikkaa. 

”Se on aika pahakin koulutuksellisen tasa-arvon ja resurssien järkevän käytön kannalta. Asiasta on kuitenkin huono lähteä syyllistämään vain niitä, jotka ovat vastaanottaneet toisen tutkinto-oikeuden, jos ei ole haluttu luoda joustavia malleja.”

Joustavuudella Lehtinen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kandidaatin tutkinnon jälkeen pääsisi vaihtamaan alaa kohtuullisella lisätyöllä siirtymällä toiseen maisterin tutkintoon. On suomalainen erityispiirre, että alan vaihtajat tai monialaisuuteen tähtäävät aloittavat uudelleen kandidaatin tutkinnon alusta.

”Se herättää aina ihmettelyä kansainvälisissä piireissä, kun sanon, että teen toista kandia”, on Manninenkin huomannut.

Hän haki valtio-oppiin yhteisvalinnassa, koska suoraan maisterivaiheeseen hakemisesta ei ollut juurikaan tietoa saatavilla. Torpo haki päävalinnassa, koska kauppakorkeasta ei tarjota kuin kahta erityistä maisteriohjelmaa. Kaikissa yliopistoissa ei tarjota erillisvalintoja ollenkaan.

Kaikki kahden tai useamman tutkinto-oikeuden käyttäjistä eivät tietenkään tee molempia tutkintoja loppuun. Silti joka kerta, kun opiskelija aloittaa toistamiseen kandidaatin tutkintoon tähtäävät opinnot, haaskataan sekä opiskelijan että yliopiston resursseja.

Käynnissä oleva Bolognan uudistus on Suomen osalta tarkoittanut sitä, että erillisiä maisteriohjelmia on lisätty ja selkeytetty. Vaikutuksista ei vielä voida sanoa kovinkaan paljoa.

Sekä Manninen että Torpo vastaavat nopeasti kysymykseen kahden paikan oikeutuksesta. He tietävät hyvin paikan olevan joltakulta muulta pois.

Uuden opiskelupaikan vastaanottaminen yhteishaun pääsykokeen kautta on ollut yksinkertaista. Laajoihin opintoihin oikeuttavan paikan on saanut ilman täydentäviä opintoja, ja ohjeet hakemiseen löytyvät helposti. Hakemisesta on voinut päättää vasta keväällä, täydentävät opinnot pitäisi usein suunnitella jo syksyn alussa. Toista alaa jo opiskellut on pääsykokeissa usein vahvemmilla kuin ensimmäistä kertaa hakeva.

Opinto-oikeuksien rajoittamisesta on puhuttu pitkään. Toisin kuin moni luulee, harvaan paikkaan on vielä varmistettuja rajoituksia.

Ensimmäisessä vaiheessa korkeakoulut saavat päättää itse, miten paljon varaavat aloituspaikkoja opiskelijoille, joilla ei ennestään ole opiskelupaikkaa. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriöstä on ilmoitettu, että tavoitteena on lisätä joustavia väyliä alan vaihtamiseen. Tietoa toteutuneista muutoksista on kuitenkin vaikea saada.

 

KUKA RAHOITTAISI HUMANISTEJA?

Lehtisen johtaman tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia on se, että Suomessa tarvitaan kattavampaa jatko- ja täydennyskoulutusjärjestelmää. Yksi tutkinto ei enää kata koko työuraa. Työelämässä kaivataan monialaosaajia, vaikka korkeakoulujärjestelmä ei heitä usein valmista. 

On ehdotettu, että osa jatko- ja täydennyskoulutuksesta kustannettaisiin monikanavamallilla: työnantaja ja yksilö hyötyvät niin paljon esimerkiksi kahdesta maisterintutkinnosta, että voisivat osallistua niiden rahoitukseen. Yhteiskunnalle ei yksinkertaisesti ole kannattavaa kouluttaa opiskelijoita niin, että yksi vie monelle suunnatut resurssit.

Opiskelijoita huolestuttaa ensisijaisesti työnantajan löytyminen. Akateemisen työttömyyden kasvu väijyy otsikoissa, ja työelämään tuntuvat riittävän vain tietyt tutkinnot. Sen lisäksi jatkokoulutusten pelätään valuvan niille, joilla on jo sopiva tutkinto alla.

”Kuka rahoittaisi humanisteja?” kysyy Torpo. Hänestä työnantajat karttavat jo nyt humanisteja. Viiden kielen hallitsemisen ei tunnu riittävän.

Manninen arvioi, että ilman toista tutkintoa työllistyminen heti valmistumisen jälkeen ei olisi mitenkään itsestäänselvyys.  Nyt ovia on avautunut juuri kansainväliseen suuntaan. Parhaillaan Manninen odottaa tietoa, saadaanko harjoittelupaikka kansainvälisestä organisaatiosta sovitettua hänen aikatauluihinsa. Paikkaan hänet on jo hyväksytty. 

Sekä Manninen että Torpo ovat opiskelleet reilusti yli vähimmäisvaatimusten. Vuodessa he ovat tehtailleet vähintään 70 opintopistettä, välillä yli 100.

Kumpikaan ei koe valinneensa alun perin väärää alaa. Tavoitteena on työllistyä heti valmistumisen jälkeen, mutta sen lisäksi kumpikin on aidosti kiinnostunut oppimisesta. He ovat vain käyttäneet niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olleet helposti saatavilla.

 

_____________________________________________________________________________

Näkökulma: Ryöstöviljelijöistä kunnon ihmisiksi

Vain osa monta tutkinto-oikeutta käyttävistä suorittaa kaikki tutkintonsa loppuun. Akatemiaprofessori Erno Lehtisen johtamassa tutkimuksessa on tehty heistä erilaisia tyypittelyjä.

Tähän juttuun haastatellut edustavat niin sanotun supertutkinnon suorittavia. He ajautuvat lukemaan itselleen monta tutkintoa, koska eivät pääse laajentamaan alkuperäistä tutkintoaan haluamaansa suuntaan.

Tämän lisäksi on paljon niitä, jotka määrätietoisesti haluavat alalle, johon on vaikea päästä. Klassinen esimerkki on paikan vastaanottaminen luonnontieteellisestä tiedekunnasta ja sieltä lääketieteelliseen pyrkiminen seuraavana vuonna. Muutama tiedekunta toimii tahtomattaan ikään kuin valmennuskouluna. Lehtinen nimittää tätä ”ryöstöviljelyksi” ja hymyilee ystävällisesti.

Kolmas ryhmä muodostuu heistä, jotka eivät tiedä, mitä haluaisivat. He kokeilevat useaa paikkaa. Tähän valmisteilla oleva opintotukiuudistus pyrkii vaikuttamaan. Lehtinen ei kuitenkaan usko uudistuksen välttämättä tehoavan.

Neljättä selitystä Lehtinen kutsuu ”akateemiseksi imuksi”. Ammattikorkeasta halutaan yliopistoon, koska se on edelleen Suomessa jonkinlainen kunnollisuustesti - ehkä myös työnantajien silmissä. Akateemisen tutkinnon nauttima arvostus näkyy jossain määrin myös työllisyystilastoissa. 

Wilhelmiina Palonen