Kaupunki
19.11.2021

Essee: Muistin paikka

Teksti & Kuvat:
Henna Kukkonen

Käsi ylös: oletko koskaan hoilannut Toton ”Africaa” Dynamon hikisessä yläkerrassa? Sitähän minäkin. 

Olen ollut samassa tilanteessa lukuisia kertoja, ja tiedän etten ole yksin kokemuksineni. Jaamme yhteisen muiston, joka kiinnittyy tiukasti rakennukseen ja kaupunkitilaan, vanhaan puutaloon Turun keskustassa, sekä aikaan, 2010-lukuun nuorena aikuisena.

Muutin Turkuun 19-vuotiaana vastaanotettuani opiskelupaikan humanistisessa tiedekunnassa. Asuin lähes koko Turku-aikani samassa asunnossa Humalistonkadun varrella. Pieni yksiöni oli jykeväovisen jugend­talon kolmannessa kerroksessa.

Turussa käyminen tuntuu nykyään erikoiselta. On kuin hyppäisin aikakapseliin, kuuden vuoden ajanjaksoon elämässäni. Kaikki ympärillä on läpeensä tuttua: joka puolella on muistoja, ja jokainen näkymä ja kadunkulma palauttaa johonkin toiseen aikaan. 

Mikään niistä ei kuitenkaan ole enää osa arkiympäristöäni. Pari vuotta sitten valmistuttuani päätin viimein muuttaa Helsinkiin. Samalla olen itsekin muuttunut joksikin toiseksi.      

Mutta jos minä olen muuttunut kahdessa vuodessa, niin on Turkukin.

Oma kampukseni on siirtynyt Sirkkalan kasarmirakennuksilta Yliopistonmäelle muiden laitosten joukkoon. Legendaarista kerhotalo Mimesistä eli Keltsiä ei enää ole. Paikassa, johon tänä vuonna on valmistunut vaaleana hohtava Aurum, oli ennen humanistisen tiedekunnan käytössä ollut Juslenia sokkeloisine ja mataline käytävineen. 

Iloitsen nykyisten opiskelijoiden puolesta, sillä uudet tilat ovat ovat takuulla entisiä toimivammat. Mutta ei niillä ole enää tekemistä minun kanssani.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
 


 

Monen nuoren aikuisen muistot liittyvät opiskelun ympärille muodostuvaan yhteisöön, toisiin opiskelijoihin ja perinteisiin. Muistot ovat siis kollektiivisia. Kollektiivisen muistin käsitteen isä, sosiologi ­Maurice Halbwasch onkin todennut, että yksilöt muistavat aina osana jotakin ryhmää.

Erityisesti kaupungeissa elää useita eri yhteisöjä limittäin. Samaan tilaan tai rakennukseen voi näin ollen liittyä hyvinkin erilaisia muistoja riippuen kunkin omasta taustasta.

Arkkitehti Aldo Rossi on esittänyt, että niin ihmisen kuin kaupunginkin identiteetti muodostuu kokemuksista ja niistä syntyvistä muistoista. Kaupungeista, tietyistä rakennuksista ja rakennelmista tulee paikkoja, joihin yhteisön muistot kohdistuvat ja joissa ne tulevat näkyviksi. Ihminen projisoi muistojaan rakennelmiin. 

Ajatellaanpa vaikka Tuomiokirkon ympäristöä: Turun keskiaikaiset juuret näkyvät juuri täällä. Brinkkalan talon parvekkeelta kuulutettavan, 1300-luvulta periytyvän joulurauhan julistusta voi pitää koko valtakunnan kattavan yhteisön muistin paikkana.

Näin rakennukset ja rakennetut ympäristöt merkitsevät sitä, keitä me olemme ja millainen meidän historiamme on.

Kyse ei ole pelkästään rakennuksista ja tiloista, vaan myös erilaisista aistiärsykkeistä, joita kaupunkitila on pullollaan. Tuomiokirkon tasaiset kellonlyönnit, kahvin ja korvapuustin tuoksu Café Artin tietämillä jokirannassa tai oman vanhan kotitaloni rappukäytävän tuoksu piirtyvät muistijälkinä kehoon kaupungissa liikkuessa.

Ja jos inhi­millistäminen sallitaan, niin voi ajatella, että samaan tapaan kaupunkikin ”muistaa” rakennustensa kautta.

Kaupunki myös väistämättä muuttuu. Siinä missä esimerkiksi sotien ja luonnonmullistusten myötä tuhoutuu yksittäisiä rakennuksia, monumentteja, kortteleita ja kokonaisia kaupunkeja, tuhoamme myös tietoisesti valiten. 

Purkamisen ja uudelleen rakentamisen sykli on osa urbaania ympäristöä, mutta samalla tuhoutuu muistoja, muistia ja yhteisön identiteettiä. Kaupunkiympäristön muuttuessa esimerkiksi purkamisen kautta muistot alkavat hämärtyä. Seurauksena voi jopa olla yhteisön – ja yksilön sen osana – identiteettikriisi, kuten Aldo Rossi varoittaa.

Siksikö rakennusten purkaminen ja tuttujen näkymien muuttuminen sattuu toisinaan niin kipeästi, ihan kuin pala itseä olisi samalla haukattu pois?

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


 

Pääkirjastoa vastapäätä olevan, Linnankadun ja Kauppiaskadun rajaaman ns. Österbladin tontin rakennusten tilanne on mielenkiintoinen.

Tontin puutaloihin on kohdistunut paljon purkupainetta muun muassa tontin omistavan Oy Österblad Ab:n sekä muiden tahojen suunnalta, joille mahdollisimman suuri tuottavuus tuntuu olevan kaikkein ylin arvo.

Talot on rakennettu 1820- ja 30-luvuilla, siis lähes 200 vuotta sitten. Suomessa se on rakennukselle paljon, sillä suurin osa maan rakennuskannasta on 1960-luvulta tai sitä uudempaa, ja vain noin 5 % on rakennettu ennen vuotta 1921, kertoo Tilastokeskus. 

Yhdessä korttelin taloista sijaitsee yökerho Dynamo. Klubin pitkä, 24-vuotinen taival tekee siitä useita sukupolvia yhdistävän kollektiivisen muistin paikan, jonka osanen itsekin olen muistoineni. 

”Ei”, vastasi Dynamon ravintoloitsija Jussi Lehtinen vuonna 2017, kun Turun ylioppilaslehti kysyi, voisiko klubi muuttaa toiseen tilaan, jos purkupäätös tulisi. Vastaus on kuvaava.

Rakennus on osa useiden yhteisöjen muistia ja siten identiteettiä, ja purkamalla tuhoutuisi myös se fyysinen paikka, johon identiteetti on kiinnittynyt. Dynamo ei olisi Dynamo, jos se olisi jossain muualla.

Rakennusten kohtalo on vielä auki, mutta kulttuurihistorialliset sekä yhteisön identiteetin ja muistin arvot ovat vaarassa jäädä toissijaisiksi. Kaupungeista ei ikinä tule vanhoja, jos niiden ei anneta vanheta, toisin sanoen, jos niiden vanhoja osia ei vaalita. Vanhojen rakennusten suojelu on siten myös yhteisön muistin suojelua. Toivon, ettei Turku unohda.

Tutkijat Christine Boyer ja Pierre Nora ovat esittäneet, että yhteisön muisti ja kollektiivinen identifioituminen paikkoihin ovat hämärtyneet, kun kaupunkeja tai kaupunkien osia rakennetaan yhä useammin siloitelluiksi ja keinotekoisiksi kulisseiksi. 

Ajattelen tätä kun kuulen, että Turun keskusta on brändätty Turku Centeriksi, vuorokauden ympäri ja viikon jokaisena päivänä sykkiväksi liike-elämän keskukseksi, jossa mainostekstien mukaan on myös underground-kulttuuria. 

Vaihtoehtoinen kulttuuri nimenomaan pakenee väkisin tehtyä brändäämistä ja viimeisen päälle hiottuja konsepteja. Sitä ei voi luoda ulkoa päin ja kaupallisin ehdoin, vaan se syntyy orgaanisesti.

Sen sijaan Österbladin tontin puurakennusten hävittäminen kadottaisi tätä para­doksaalisesti yhtäältä kaivattua ja toisaalta torjuttua urbaania kulttuuria.

Säilyttäminen ja purkaminen – halu muistaa ja unohtaa – kielivät sen hetkisistä arvoista ja arvostuksista. Monikaan ei ehkä välitä muistella torin laidalta pari vuotta sitten purettua Hamburger Börsin hotelli- ja liikerakennusta, 1970-luvulla rakennettua betonikolossia. 

Tuohon aikaan purettiin kiihkeästi vanhaa matalaa rakennuskantaa ja rakennettiin tontin maksimoivia suuria rakennuksia.  Samat rakennukset ovat puolestaan joutuneet väistymään uusien tieltä, kuten Börs, joka purettiin oltuaan pystyssä vain 40 vuotta. 

Vaikka kaupunkien keskustoja myllerrettiin tuohon aikaan muuallakin, kuvaavaa on, että kiivas purkaminen hähmäinen korruptio taustallaan sai nimen Turun tauti. Vanhoja rakennuksia ei tuolloin pidetty arvossa, mutta nyt niiden harkitsematon purkaminen harmittaa. Samoin voi tulevaisuudessa käydä 70-luvun rakennuksillekin.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


 

Yksi rakkaimmista paikoistani Turussa on Puolalanmäen puisto. Se oli kotini jatke, paikka, jossa kävin päivittäin tai vähintään kuljin läpi. Yhdessä rinteessä, muutamien suurten puiden alla ja kallioiden vieressä oli lempipaikkani, sopivan varjoisa ja rauhaisa lukemiseen, opiskeluun ja lepäilyyn kesäpäivinä. 

Maantieteilijä Yi-Fu Tuanin mielestä tarvitsemme pysyvyyttä: paikkoja, jotka eivät muutu vaan joihin voimme palata. Ne auttavat hahmottamaan paitsi omaa henkilöhistoriaa, myös laajempia eri yhteisöjen keskenään risteäviä menneisyyksiä.

Nyt rinteen puut on kaadettu. Minulla ei enää ole sitä paikkaa, muuta kuin hiljalleen hapertuvissa ja väistämättömästi katoavissa muistoissa.
 

Lue lisää

Essee: Tämä yhdistää kahta Suomen parjattua kaupunkia – espoolaisena suhtauduin Turkuun aluksi penseästi, mutta vasta asetuttuani Helsinkiin opin lopulta ymmärtämään kaupungin sielua

Ville Malinen tajusi Turun ja Espoon sielunyhteyden vasta opintojensa jälkeen. (3/21)

Ysärillä Aurajoki täyttyi juottoloista – Ravintolalaivoista on ollut moneksi, ja vanhin niistä on Majland, 163

Majland on toiminut niin matkustaja-aluksena, proomuna kuin pizzerianakin. Nyt on se on vanhainkodissaan Aurajoella. (5/19)