Kulttuuri
17.10.2013

Älä koskaan ikinä muutu

Frances Ha ei yllätä ketään. Sitä on helppo joko rakastaa tai vihata.

ELOKUVA. New York, kolmeakymppiä lähestyviä wannabe-taiteilijoita ja päälle vielä trendikäs mustavalkokuvaus.

Noah Baumbachin Frances Ha (2012) on valmistalohengessä puurrettu harmittoman melankolinen, mutta kuitenkin hyväntuulinen draamakomedia vastavalmistuneiden elämästä.

Elokuvan liki nolostuttavan ilmeinen esikuva on Woody Allenin Manhattan (1979). Reilussa kolmessakymmenessä vuodessa vain nokkeluus on vähentynyt ja omppu-logojen määrä lisääntynyt.

Baumbach tietää ja tuntee kohdeyleisönsä. Hän puhuttelee ja kannustaa.

Amerikkalainen unelma on kuollut. Jokaisesta ei voi eikä tarvitse tulla taiteilijaa. Duunarikin voi olla onnellinen. Kai vielä pidät minusta? Et? Tässä kuva vinyyleillä vuoratusta asunnosta.

Vaikka vanhojen ystävien myllerryksistä kuulee ties mistä, ovat siteet ikuisia. Ainakin elokuvissa. Frances Ha on tätä päivää, mutta vain oman viitekehyksensä sisällä.

Alkutahtiensa aikana tarpeettomasti empatiakykyään korostava niskavillojen kutittelija on ajoittain tarpeettoman höpsö, mutta pääosin rehdin sympaattinen kokemus.

Estetiikka vaihtelee alleviivaavan kautta inspiroivaan. Tilanteista tulee keinotekoisia vain kun niiden ei anneta itse hengittää.

Wes Andersonin klubiin kuuluva Baumbach on lempeä sukupolvipeili. Verrattain juonetonta makunautintoa on helppo suositella kaikille, joita ne kuuluisat ensimmäisen maailman ongelmat painavat.

***½

Jouko Luhtala

Frances Ha (Yhdysvallat, 2012)

O: Noah Baumbach

N: Greta Gerwig, Mickey Sumner