Essee
13.05.2020

Burnoutin partaalla oleville kaupunkilaisille maaseudusta on tullut utopia, ikuisen pysähtyneisyyden paikka – unta eletään todeksi popissa

Teksti:
Samuli Tikkanen
Kuvat:
Jose Jompero

Freelancer muuttaa mökkiin pienen kaupungin laidalle. 13,5 neliömetrin kopperosta on kilometri lähimpään naapuriin. Kunnon turvaväli!

Mukana ei ole mitään ylimääräistä. Töitä hän tekee vain sen verran, mitä elossa pysyminen vaatii.

Yhteiskuntaa mies pitää turmeltuneena, kaiken pahan alkujuurena. Luonnossa on rauha, aistit tehostuvat. Transendenssi. Pääsee käsiksi omiin syvimpiin mietteisiinsä, on yhtä kaiken kanssa. Luonnossa näkee ihmisen rakennelmat perspektiivissä, kaikki on maan multaa vaan.

Tahdon sanoa sanan luonnon, absoluuttisen vapauden ja villiyden puolesta, jonka vastakohtana on vain yhteiskunnallinen vapaus ja kulttuuri. Haluan nähdä ihmisen asukkaana tai osana luontoa mieluummin kuin yhteiskunnan jäsenenä.

Henry David Thoreau löysi luonnosta turvapaikkansa. Toinen vaihtoehto olisi ollut elää itselle vieraalta tuntuvassa yhteiskunnassa. Vuodet 1845–1847 hän asui pienessä mökissä ja kirjoitti siitä kirjan Walden.

Itsenäistä ja eristäytynyttä elämäntapaa kuvailevasta kirjasta tuli amerikkalaisen filosofian klassikko, joka puhuttelee edelleen esimerkiksi yksilönvastuun ihannoijia.
 

Akateeminen pyrkimys ymmärtää luontoa toistuu historiassa alituiseen. Mistä siinä on kyse? Ketä tai mitä varten sen on olemassa?

Amerikan kalvinisteille luonto oli Saatanan viimeinen tyyssija, turmeltunut paikka, jonka ulkopuolelle ihminen loi Jumalan valtakuntaa. Romantikot pitivät sitä rousseaulaisessa hengessä puhtaana ja tärvelemättömänä, koska se ei ollut ihmisen muovaama.

Kaupungista katsottuna on helppo ajatella, ettei maaseudulla ole edistystä. Kun ei ole edistystä, ei ole myöskään rappiota. Kaikki on sellaisekseen luodussa alkutilassa.

Suomessa maaseudun romantisoinnin grand old man on Elias Lönnrot. Kalevalan tarkoituksena oli mytologisoida taloudellisesti tuottamattomat seudut nevoineen.

Maaseudussa nähtiin jotain syvän primitiivistä, neitseellistä tietoa. Tieto oli kerättävä talteen runomuodossa, ennen kuin muuttunut yhteiskunta turmelisi sen. Kehityksen ja teollistumisen aikakaudella maaseutu valjastettiin esteettiseksi arvoksi, saavuttamattomissa olevaksi ideaaliksi.

Tämän päivän maalaisten luontosuhde on kaukana 1800-luvun kansallisromantikoiden toiveista, mutta ainakin autot parkkeerataan lähemmäs metsää kuin kaupungissa.

Kaupunkilaisille maaseutu on terapiakulttuuria, tasapainotusta kiireiselle cityelämälle. Se on fantasia muuttaa mökille vaikka Inarijärven rannalle.

Unelma ei useimmiten realisoidu varsinaisena muuttoliikkeenä maaseudulle, vaan yksittäisinä mökkireissuina, juhannuksina.

Todeksi toiveunta eletään populaarikulttuurissa.
 

Vuoden 2004 paikkeilla amerikkalaiset indiepiirit työnsivät päänsä pusikkoon. Ne alkoivat ammentaa rajulla kädellä maaseudusta – niin sanotuista ruraaleista alueista, alkuperäisamerikkalaisista ja erämaan ajatuksesta. Indie alkoi muistuttaa viattomia faabeleita eli eläinsatuja, miehet taas metsureita.

Niin kulttuurikriitikko Mark Greif spekuloi esseessään ”What was the Hipster?”

Syntyi bändejä kuten Grizzly Bear, Deerhunter ja Fleet Foxes. Faabeli-indien nykyinen soihdunkantaja on kesy pala-antilooppi, Tame Impala.

Suomessa ”ruraalien alueiden” suosio populaarimusiikissa ei ole seurannut jenkkilän syklejä, mutta voidaan sanoa, että tällä hetkellä elämme aallonharjaa.

Indie-piireistä suurempaan tunnettuuteen noussut Litku Klemetti on estetisoinut oman maalaisuutensa osaksi taidettaan. Litku Klemetin Juna Kainuuseen on ytimeltään maakuntamatka omaan lapsuuteen, Finnhitseihin ja siihen kun ei ollut nettiä.

Tällainen lapsuus ei useimmille meistä ole ollut todellisuutta, mutta se tuntuu silti niin tutulle, että siihen tahtoo kääriytyä kuin vilttiin. Juna Kainuuseen on landesimulaatio, jossa jokainen voi kuvitella ajelevansa Honda Monkeylla sorsapassiin.

Litku teki maalaisuudesta ja siitä sikivästä aitoudesta ison osan artisti-imagoaan. Haastatteluissa kuului vahva murre, esiintymisasut ja vaikutteet olivat kuin aikakapselista.

Myöhemmillä levyillä maalaisestetiikkaan otettiin etäisyyttä, mutta edelleen lauletaan siitä, mistä ollaan kotoisin ja mihin ollaan menossa. Suomirokkarin tyypillisin luokkanousu taitaa olla muutto johonkin maakuntakeskukseen.

Litku Klemetin musiikkia kuuli kesän 2017 jälkeen jopa Radio Novalla. Se on käytännössä sertifikaatti siitä, että musiikkia kulutetaan alueellisesti ja ikäluokittain laajasti. Jouluna kinkkua vuoleva isäni kysyi, tiedänkö tämän bändin, joka ”on ihan kuin Taiskaa ennen vanhaan”.

Litku teki pohjatyön uusiskelmän suuremman suosion kasvuun. Tähän rakoon iski Maustetytöt, joka ponkaisi nopeasti listojen kärkeen kuin Leevien uusi tuleminen.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
 


 

”Maustetyttöjen musiikki hehkuu syrjäisten huoltoasemien ja maaseudulta kaupunkiin kutsumatta seurannutta yksinäisyyttä.”

Niin Imagessa mehusteltiin rappeutuvan maaseudun aitoutta. Väärin tehty lottorivi symboloi alueellista predestinaatio-oppia. Ei voi tietää mihin päin maakuntia syntyy. Siksi maaseutu ja suruisasti jurnottavat Maustetytöt.

Maustetytöt ei korosta musiikissa maalaisuuttaan. Viinanjuonti ja masennus toistuvina teemoina on kuitenkin mediassa yhdistetty siihen, että tytöt tulevat maalta ja kaupungissa on rankkaa. Kotona opitut arvot ovat karisseet ja nuoria mieliä vaivaavat lehtikullalla päällystetyt milleniaaliongelmat.

Maustetytöt on kuin sosiaalipornoa heille, joilla menee elämässä hyvin ja kivan keskiluokkaisesti, mutta jotka haluavat välillä lysähtää sohvalle murjottamaan ensimmäisen maailman ongelmiaan. Epätyydyttäviä parisuhteita, masennusta, narsistisia ystäviä, pahaa kaljaa.

Luovassa luokassa työskentelevälle kaupunkilaiselle, joka on jatkuvasti burnoutin partaalla, voi pysähtyneisyys, jopa masennus vaikuttaa ihannetilalta. Rappeutuvasta maaseudusta tulee kuin utopia, ikuisen pysähtyneisyyden paikka. Se on downshiftaus-­fantasia niille, joilla menee ihan liian lujaa.

Masentava musiikki voikin olla terapeuttinen kokemus mindfulnessin, wellnessin, fitnessin ja muiden tuontisanojen täyttämässä mediassa. Kerrankin joku on ylitsevuotavan rehellinen.

Maalaisella takapajuisuudella on kääntöpuolensa. Maustetyttöjen ensimmäisen suosiovuoden aikana mediassa kuultiin kritiikkiä siitä, etteivät he esimerkiksi edistä kasvissyöntiä, mutta erityisesti siitä, että ”Tein kai lottorivini väärin” -biisin demoversiossa esiintyi n-sana. Kun maustetytöt ”pyysivät anteeksi” sanoitusta, he sanoivat etteivät ole rasisteja, ainoastaan juntteja.

Tässä tilanteessa Maustetytöt otti maalais­identiteettinsä suojakseen, ja pelasi sen stereotypian pussiin, jossa maalainen on aina tietämätön ja tyhmä – ennen kaikkea juntti.

Monille selitys upposi sellaisenaan. Ei voinut tietää, hyvä että pyydettiin anteeksi ja opittiin omista tyhmyyksistä. Maalaisella on lupa olla tyhmä, jos on kuitenkin nöyrä ja tunnustaa paikkansa hierarkian pohjalla.
 

Maustetyttöjen noustua pinnalle kulisseissa käytiin vääntöä siitä, kuka yhtyeen debyytin pääsisi julkaisemaan. Arttu Wiskarin levy-yhtiö Mökkitie Records havitteli yhtyettä itselleen.

”Me oltais tehty se juntilla, kaupallisella tavalla. Nyt ne tekee sen saman musan eri reittiä, jolloin se näyttäytyy portinvartijoille ja yleisölle eri tavalla”, kertoi Mökkitien tuottaja Olli Saksa Helsingin Sanomien haastattelussa.

Mökkitie on jo nimensä puolesta muistutus siitä, että kaupunkien ulkopuolella ylipäätään on (kesä)asutusta ja kulttuuria. Levy-yhtiön kohdeyleisö on maaseudulla, musiikki puolestaan junttia ja hauskaa.

Yhtiölle levyttävät esimerkiksi Hesaäijä, Erika Vikman ja Poju. Tähän kansanomaisuuden ekolokeroon uppoavat niin Tangomarkkinat, Juha Tapio kuin Lauri Tähkä.

Väljähtänyttä ja junttia touhua, miettii kaupunkilainen yliopistonuori. Kulttuurinen kuilu Maustetyttöihin ja Litku Klemettiin on leveä.

Tai sitten ironista ja hauskaa. Vakavasti otettavaksi on tuskin tarkoitettu yhtäkään Arttu Wiskarin kappaletta; tekijä tosin kuollakseen kiistää, että kappaleet ovat laskelmoituja. Tosi asiassa Wiskari harvoin sanoo kappaleissaan mitään, mitä häneltä ei jo valmiiksi odottaisi. Sotaveteraaneja ja Esson kuppiloita.

Samaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa Wiskari myönsi tilanteensa olevan hieman erikoinen.

”Arttu Wiskarin olemus tiivistyy näennäiseen oksymoroniin: hän on maakuntien mies Espoon Haukilahdesta.”

Mökki on monen kaupunkilaisen tutuin kosketuspinta maaseutuun. Siksi Mökkitie­-Wiskarikin osaa sanoittaa kokemuksensa melko samaistuttavaksi, vaikka se ironisoi totisella naamalla koko mökkitie-sotaveteraani-hautakumpu-touhun.

Joskus Mökkitie Records osuu ajan hermoon. Niin kävi Erika Vikmanin ”Cicciolinan” kanssa, joka oli kappaleena too cool for Eurovision. Se toi raikkaasti mieleen Mona Caritan ja Kikan.
 

Maalaisyleisöille räätälöidyn musiikin juuret voi jäljittää 1970-luvun alkuun, jolloin Suomi eli rakennemuutoksen keskellä.

Edeltävän vuosikymmenen aikana suurimpien kaupunkien liepeille oli noussut betonisia lähiöitä. Ne täyttyivät maakunnista tehdastöihin saapuneista ihmisistä. Markkinakapitalismi edellytti työvoiman liikkuvuutta, kaupungeissa työtä oli tarjolla.

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän,
kuinka onnellinen voikaan olla hän/
joka täällä vain saa aina asustaa.
Maalaismaisemaa en saata unohtaa.

Petri & Pettersson Brass -yhtyeen kappale ”Maalaismaisema” sanoittaa täydellisesti sen arven, jonka kaupunkeihin pakkautuminen jätti työväkeen.

Kaupunkiin kyllä asetuttiin, mutta lähiöissä koettiin merkityksettömyyden tunteita, vieraantumista yhteiskunnasta ja juurettomuutta. Tämä osaltaan selittää, miksi lähiöihin liitetyt ongelmat, päihteet ja väkivalta, olivat niin vaikeasti hoidettavissa.

Maalta muuttaneen identiteetti oli revitty auki ja keksittävä uudelleen.
 

Soittolista

 

Oikaisu 17.5.2020 klo 17.09: Muutettu pastoraali faabeliksi.
 

Lue lisää

Essee: Media voi yrittää ratkoa Maustetyttöjen arvoitusta, mutta lopulta totuudella ei ole väliä

Leevi and the Leavings jätti Maustetytöille perintönä muutakin kuin musiikin, pohtii Teemu Perhiö esseessään (7/2019).

Suomirapin pioneerit tulivat Turusta, mutta ”huumorihölötyksen” takia Pääkkösiä ei muista juuri kukaan

1980-luvun lopun suomirappia seurannut pienimuotoinen kansansuosio on kotimaisen rytmimusiikin kaanonissa synkkää aikaa. Näiltä ajoilta muistetaan Raptori ja MC Nikke T, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt Pääkköset-yhtye, joka julkaisi ensimmäisen suomenkielisen rap-albumin Pääkköset. (7/2019)

Pop kulissien takana

Teknologian helmassa kehittynyt popmusiikki on ollut altis trendeille läpi historiansa. Kymmenessä vuodessa popmuusikosta on tullut genreviidakossa seikkaileva sisällöntuottaja. (7/2018)