Kulttuuri
26.02.2009

Elokuva: Benjamin Buttonin uskomaton elämä

Hei me tehdään Oscar-voittaja!

Benjamin Buttonin uskomaton elämä on ohjaajalleen David Fincherille mielenkiintoinen aluevaltaus. Aiemmin maailmankuvaltaan varsin nihilistisiä teoksia (Fight Club, Seitsemän) tehtaillut Fincher on saanut aikaiseksi elokuvan, joka kehottaa meitä ottamaan kaiken irti elämän jokaisesta hetkestä. Täysin ongelmitta tyylinvaihdos uuteen suuntaan ei ole kuitenkaan onnistunut.

Elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin novelliin. Benjamin Button (Brad Pitt) syntyy fyysisesti ikäloppuna ja muuttuu vuosien saatossa nuoremmaksi vanhenemisen sijaan. Tarinan keskiössä on tietysti Buttonin tuomittu romanssi Cate Blanchettin esittämän lapsuudenystävän Daisyn kanssa.

Teknisesti teos on viimeiseen asti hiottu: Pittin muutos vanhuksesta lapseksi on toteutettu hämmästyttävän autenttisesti ja näyttelijät tekevät rooleissaan takuuvarmaa työtä. Kuitenkin juuri se, että elokuvan jokaisella osa-alueella on pelattu niin varman päälle, muodostuu lopulta teoksen suurimmaksi kompastuskiveksi. On kuin Fincher olisi käyttänyt elokuvansa jonkinlaisen näkymättömän Oscar-generaattorin lävitse: keitoksesta löytyy niin Forrest Gump -tyylistä elämän ihmettelyä leikittelevän ja pateettisen orkesterimusiikin säestyksellä kuin myös sairaalassa kuoleman kielissä makaavan Daisyn kertojaääni hyväksi havaitulla Titanic-nuotilla. Mikään elokuvassa ei myöskään oikeuta sen lähes kolmetuntiseksi venyvää kestoa: eeppisyydestä tulee lopulta vain itseisarvo.

Benjamin Buttonia on vaikea syyttää suoranaisesti huonoksi teokseksi. Silti pettymykseltä on vaikea välttyä juuri Fincheriin ohjaajana kohdistuvien odotusten vuoksi. Lopputulos ei juuri ole tekijänsä näköinen ja laskelmoinnin maku on läsnä jokaisessa otoksessa. Tästä syystä katsojan on liian helppo asettaa itsensä täysin tapahtumien ulkopuolelle, jolloin ne eivät myöskään liikuta millään tasolla. Kenties tarina olisi sopinut paremmin vaikkapa Steven Spielbergin ohjattavaksi, jonka hovituottajat Kathleen Kennedy ja Frank Marshall ovat kuin sattumalta myös Benjamin Buttonin takana – hämmästellen miksi jäivät ilman parhaan elokuvan palkintoa, vaikka kisan piti olla jo käytännössä voitettu.

Teksti: Tuomas Jalamo

Turun ylioppilaslehti 4/2009 (27.2.)