Essee
15.04.2020

Epäkaupallisuuden paluu – luuserista kertova Joker provosoi ja kohahdutti, mutta 50 vuotta sitten Hollywood piittasi vielä vähemmän

Teksti:
Mikael Tuominen
Kuvat:
Warner Bros.

A-luokan elokuvatähdet puhuvat mielellään syvällisiä ja paheksuvat politiikan raadollisuutta.

Heidän näyttelemiinsä elokuviin nämä näkemykset harvemmin pääsevät. 

Se pakottaa kysymään: miksi uuden vuosituhannen Hollywood on niin sliipattu ja todellisuudesta irrallaan? Miksi supersankarit taistelevat avaruusolioita eivätkä ilmastonmuutosta vastaan? 

Osin tämän takia Joker oli katselukokemuksena niin rohkaiseva. Kerrankin iso Hollywood-studio uskaltautuu tuottamaan aidosti provosoivan ja kokeellisen elokuvan! 

Katselukokemus oli kuitenkin masentava, jos sitä vertaa 50 vuoden takaiseen aikaan. Silloin Hollywood tuotti rutiininomaisesti vielä paljon provosoivampia ja kokeellisempia elokuvia.
 

1960-luvun jälkipuoliskolta 80-luvun alkuun jatkunutta aikakautta kutsutaan usein nimellä New Hollywood. 

Taiteellinen valta siirtyi studiojärjestelmän rutinoimilta tuottajilta nuoremmalle ohjaajasukupolvelle. Se oli saanut oppinsa elokuvakouluista tai riippumattomien tuotantojen parissa.

Mustavalkokaudella Hollywoodia hallitsivat jättiläisstudiot ja 50-luvulla tuotantokulttuuri henkilöityi Marilyn Monroen kaltaisiin elämää suurempiin filmitähtiin. Seuraavalla vuosikymmenellä huomion keskipisteeksi nousivat auteur-ohjaajat, jotka tuottivat, ohjasivat ja käsikirjoittivat elokuvansa itse.

Uusi Hollywood synnytti monet värielokuvan suurimmista klassikoista ja nosti maailmanmaineeseen Stanley Kubrickin, Francis Ford Coppolan ja Sam Peckinpahin kaltaisia nimiä. 

Suuntauksen arkkityyppinä mainitaan usein Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (1967), rehvakas rikosdraama pankkeja 30-luvulla ryöstelleestä nuorestaparista.

Nuoruuden ihannointi, rikosten romantisointi ja verinen väkivalta tiivistyivät siinä hurjaksi, nopeatempoiseksi purkaukseksi, joka soti kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan. Nykynäkökulmasta Bonnie ja Clyde ei ole kovinkaan shokeeraava, mutta teattereihin tullessaan se oli huuto vapaudelle.
 

Aikakauden elokuville oli ominaista hetkessä eläminen, poliittinen epäkorrektius ja piittaamattomuus auktoriteeteista. Nämä piirteet voi nähdä osana hippiajan nuorisokapinaa sekä 70-luvun yleistä kyynisyyttä, mutta ne heijastelivat myös sitä arkitodellisuutta, jossa tavalliset amerikkalaiset elivät.

Väkivaltarikollisuus oli 60-luvun alusta lähtien noussut Yhdysvalloissa radikaalisti. Viattomuuden aika päättyi marraskuussa 1963, kun John F. Kennedy ammuttiin autoonsa.

Toisaalta oikeusistuimet alkoivat 60-luvun mittaan kiinnittää syytetyn oikeuksiin entistä enemmän huomiota, mikä synnytti mielikuvan rikollisia holhoavasta virkavallasta.

Rakkauden kesä 1967 päättyi nopeasti omaan mahdottomuuteensa, kasvava määrä nuoria miehiä palasi Vietnamista sinkkiarkuissa, ja Watergate-skandaalin (1972) myötä jopa presidentti jäi kiinni rikoksesta.

Vuosina 1973–1975 koettiin lisäksi taantuma, joka lopetti toisen maailmansodan jälkeen lähes yhtäjaksoisena jatkuneen talouskasvun.

Kun amerikkalaisnuori 70-luvun alussa mietti tulevaisuuttaan, hänellä oli täysi oikeus näköalattomuuteen.
 

Ennakkosensuuri lakkautettiin Hollywoodissa kokonaan vuonna 1968. Edellisessä vuosikymmenellä jopa ”daemn” oli ollut kiellettyjen sanojen listalla.

Näissä olosuhteissa ohjaajat alkoivat pian kilpailla järkyttävimmän elokuvan tekemisestä. Easy Riderin (1968) kaltaiset kapina­tutkielmat vaihtuivat selvästi sadistisempiin ja yhteiskunnallisempiin teoksiin.

Provokatiivisimmat elokuvansa Hollywood tuotti 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ne eivät tyytyneet kommentoimaan ongelmia rivien välistä vaan kertoivat suorasukaisen raakoja tarinoita korruptiosta, väkivallasta ja epätasa-arvosta.

Uusi, moraalisesti ambivalentti rikoselokuva henkilöityi Kovaotteisten miesten ja Likaisen Harryn (molemmat 1971) kuvaamissa psykopaattipoliiseissa, jotka kaunistivat rikostilastoja teloittamalla kriminaalit ilman oikeudenkäyntiä.

Vuosikymmenen puolivälissä kyttäleffojen rinnalle kehittyi omankädenoikeus-­genre, jonka tärkeimpänä edustajana pidetään vuoden 1974 Väkivallan vihollista. Siinä virkavalta osoittautui niin epäpäteväksi, että kansalaisen oli itse tartuttava aseeseen.

Vaihtoehtoisesti tarina kerrottiin rikollisten näkökulmasta. Kubrickin Kellopeliappelsiini (1971) taivutteli katsojan sympatiat raiskaamisesta ja murhaamisesta nauttivan pikkunilkin puolelle. Coppolan Kummisetä (1972) vihjasi, että jopa gangsterit ovat poliitikkoja ja poliiseja kunniallisempia.
 

Radikaalista maineestaan huolimatta Joker asettuu tähän traditioon turvallisen tukevasti. Se on supersankaribuumin ja Martin Scorsesen New Hollywood -klassikoiden Taksikuski (1976) ja Koomikkojen kuningas (1982) ristisiitos. Käytössä koeteltujen ja hyväksi havaittujen yleisömagneettien synteesi.

Jokerin nimihenkilö on epämiellyttävä hyypiö, mutta samalla korostetun epäpoliittinen. Hänellä ei ole juuri mielipiteitä, joten katsoja ei voi olla hänen kanssaan eri mieltä. Hän on ikävää seuraa, mutta lähinnä sosiaalisen kyvyttömyytensä ja väkivaltaisen käytöksensä vuoksi. 

Elokuvan kuvaama konflikti on päähän potkittujen ja päitä potkivien välinen. Rotujen, sukupuolten tai ideologioiden välisiä ristiriitoja ei juuri käsitellä.

Miljöökin on roskakuskilakosta huolimatta varsin puhtoinen: 70-luvun slummi­kuvaukset pursuivat urbaania rappiota, mutta Gotham Cityn ongelmia ovat lähinnä taloussuhdanne ja paskamaiset poliitikot.

Niitä vastaan traaginen sankari Jokerikin viime kädessä kapinoi. Hän ei ole paha vaan pahoinvoiva ihminen, joka ei enää jaksa teeskennellä. Keinot ovat kyseenalaiset mutta asia oikeutettu.
 

Nykyisessä elämänmenossa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä siihen maailmaan, jota uusi Hollywood kuvasi. Kumpaakin edelsi pitkään jatkunut nousukausi sekä arvoliberalismin aika, jotka äkkiä väistyivät yleisen kyynisyyden ja toivottomuuden tieltä.

Sekä 1970-lukua että 2020-lukua leimaavat poliitikkoja kohtaan tunnettu epäluottamus ja kansainvälisen tilanteen kiristyminen. Sekä Richard Nixonia että Donald Trumpia on epäilty vaalivehkeilystä.

Suurin ero löytyy Hollywoodista. Helpointa olisi tietysti syyttää poliittista korrektiutta. Keskustelukulttuuri on aiempaa sensitiivisempi, ja potentiaalisia riidanaiheita on siksi turvallisinta vältellä. 

Todennäköisempi syypää ovat taloudelliset realiteetit. 2000-luvun Holly­wood suosii keskitien kulkijoita käytännön pakosta. 

Spektaakkelit vetävät yleisöä parhaiten, ja niiden budjetit liikkuvat sadoissa miljoonissa. Markkinointiin lapioidaan jopa enemmän rahaa kuin itse elokuviin – muutoin vaarana on, että kuluttajat jäävät kotisohvilleen nauttimaan digitaalisesta viihteestä. 

Kulujen kasvaessa ja kilpailun kovetessa elokuvien on vedettävä aina vain suurempia yleisöjä. Se kannustaa tekemään teknisesti virheettömiä tuotteita, jotka tarjoavat jokaiselle jotain ja joista turhat särmät on hiottu pois.
 

Uusi Hollywood tuotti näennäisen epäkaupallisia elokuvia, koska epäkaupallisuus sattui olemaan muodikasta. Sadistiset kyttäleffat olivat lähtökohdiltaan kuohuttavia, mutta kun niitä ilmestyi joka vuosi kymmenittäin, voidaan tuskin puhua rohkeasta avauk­sesta.

Eikä 70-luku tietenkään ollut maanpäällinen helvetti, vaan suurin osa amerikkalaisista eli aivan tavallista, turvallista elämää. Väkivallan vihollinen heijasteli vuoden 1974 huolia, ei todellisuutta.

Ei ihme, että kuluttajat vähitellen kyllästyivät jatkuvaan politiikasta jauhamiseen ja alkoivat kaivata optimistisempaa viihdettä. Siihen saumaan iskivät George Lucas ja Steven Spielberg hengenheimolaisineen. He tekivät elokuvia uuden Hollywoodin opein, mutta etsivät aiheensa toisaalta.
 

Uusi Hollywood oli ennen muuta reaktio. Se kapinoi vallitsevia arvoja vastaan ja otti ilon irti höllentyneestä sensuurista.

Bonnie ja Clyde ei kiehtonut katsojia siksi, että he todella olisivat halunneet ryhtyä pankkirosvoiksi, vaan siksi, että elokuva esitti naama peruslukemilla argumentin, johon edes tekijät itse eivät uskoneet.

Esikuviinsa verrattuna Joker saattaa olla pliisu, mutta se ui vastavirtaan. Elokuva tehtiin suhteellisen pienellä budjetilla, ja hyveellisten yli-ihmisten sijaan se kertoo häiriintyneestä luuserista.

Sen sanoma ulkopuolisuudesta on sekä ajankohtainen että ajaton. Joker on antiteesi pöhöttyneelle supersankaribuumille ja juuri siksi se tuotti yli miljardi dollaria. Tuotantoyhtiö Warner Bros. on jo ilmoittanut aikeistaan tehtailla lisää vastaavia elokuvia.

Ei kai epäkaupallisuus vain ole tulossa muotiin?
 

Lue lisää

Suoratoisto valtasi koronakodit – DVD-ajan rikas leffakulttuuri on enää muisto vain

Korona-ajanviete täytyy nyt löytää netistä. Toimittaja Mikael Tuominen kuitenkin pettyi Netflixin suppeaan valikoimaan. Lukioikäisenä hän hamstrasi kesätyörahoillaan Anttilasta italialaista kauhua ja hongkongilaisia B-elokuvia. (3/2020)