Kulttuuri
30.10.2013

Epätoivo ajaa natsismiin

Natsikortti on pöydällä. Sitä ei piilotella tai hävetä. Hakaristilippu on kunniapaikalla ja rintaan tatuoidussa Suomen leijonassa ei ole mustepisaraakaan ironiaa.

Elokuva on Leijonasydän ja ohjaaja Dome Karukoski.

Siirrytäänpä ajassa reilu kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Kyproksella syntynyt Thomas August George Karukoski on juuri muuttanut neljä ja puoli -vuotiaana Suomeen. Hän puhuu kolmea kieltä. Yksikään niistä ei ole suomi.

Dome Karukoskea kiusataan koulussa kahdeksan pitkää vuotta.

"Mut luokiteltiin erilaiseksi vain erikoisen nimen ja huonon kielitaidon vuoksi", Karukoski sanoo.

Leijonasydämen natsit kiusaavat. He eivät anna armoa, eivätkä mahdollisuutta. Nakkikioski pistetään nurin, koska hampurilaista maustaa musta mies.

Karukoski tapasi useita ex-natseja hakiessaan elämänmyönteiselle rakkaustarinalleen oikeanlaista sävyä. Tarinoiden keskiössä olivat ongelmat.

Natsit ovat syrjäytyneitä.

"Paljon koulukiusaamista. Kun meni jengiin, niin hakkaaminen loppui. Hyväksikäytön uhreja. Työttömiä, katkeruutta somalien 'hyysäämisestä'. Epätoivo ajaa natsismiin."

Inhoa ja pelkoa arjessa

Leijonasydän sai alkunsa elokuvateatterissa. Käsikirjoittaja Aleksi Bardy törmäsi epäilyttävän oloiseen isoon mieheen, joka vastasi natsistereotypioita. Mukana oli neljä lasta. Näytöksen jälkeen mies paljastui lempeäksi jättiläiseksi.

"Käänteiseen rasismiin on helppo sortua. Näen itsessänikin ennakkoluuloja esimerkiksi romaneja kohtaan", Karukoski myöntää.

"Voin paremmin nyt, kun olen käynyt läpi näitä asioita."

Ennen Karukoski määritti uusnatsit aatteen kautta.

"Kun suostuin katsomaan natseja ihmisinä, niin nyt uskallan ja kykenen katsomaan ketä tahansa ihmisenä. Olisi hienoa jos me vihaamisen sijaan ymmärrettäisiin, halattaisiin ja rakastettaisiin."

Karukoski ei välitä "ahdistusoksennusta". Elokuvissa pitää voida nauraa myös vaikeille asioille.

Leijonasydämen yhteiskunnallista katsausta ja ratkaisulogiikkaa on kritisoitu naiiviksi.

Naiiviusmoitteita syleillen rakkauden voima on Leijonasydämen keskeinen teema. Tekijätiimi törmäsi siihen myös asiantuntijana toimineen ex-natsin kautta.

"Hän kertoi järkyttävän synkkiä tarinoita. Katseessa oli kuitenkin leikkisää hyväksyvyyttä", Karukoski muistaa.

Näyttelijät ihmettelivät juttujen ja ukon välistä kuilua. Ex-natsi kysyi, että haluatteko, että näytän.

"Totta kai haluttiin. Salamannopeasti hartiat meni alas ja katse muuttui. Kun hän käveli meitä kohti, niin kaikki ottivat pari askelta taaksepäin."

"Hän kantaa tekojaan ja merkkejään aina mukanaan."

Äly on ase

Vaikka iso osa natseista on yhteiskunnan laidoille ajautuneita ihmisiä, on valkoisen Suomen nimeen vannovien joukossa myös hyvissä oloissa kasvaneita.

"On ihmisiä, joita valta ja fyysinen voima alkavat syystä tai toisesta kiehtoa. Heissä ei ole 15-vuotiaana välttämättä mitään vikaa", Karukoski sanoo.

"Jos ideologiaan viehtyy, niin naps, ja se vie ihmisen mukanaan. Tällaiset ihmiset voivat olla pelottavan älykkäitä. Keskustelemalla heitä ei pysty voittamaan. He kykenevät selittämään kaiken omaan maailmankuvaansa sopivaksi."

Karukoski puhuu ymmärtämisen kolmesta tasosta.

Ensimmäisen tason ymmärrys synnyttää vihaa. Asiat nähdään yksiulotteisesti: ihmiset ovat sekaisin uskonsa vuoksi.

"Se on pinnallista."

Karukosken mukaan toisen tason ymmärrystä luullaan usein syvälliseksi. Puhutaan vuosisatojen riidoista. Terrori-iskuja selitetään länsimaiden imperialismilla ja öljysodilla.

"Sekin on pinnallista."

Kolmannen tason ymmärrystä on hoksata, että väkivaltaisuuksien taustalla on poliittisia pyrkimyksiä. On ihmisiä, joiden agendaan eri järjestelmien keskinäinen verenvuodatus sopii.

"Sitä on vahvempi, kun ymmärtää todelliset syyt."

Teksti: Jouko Luhtala