Kulttuuri
08.12.2011

Erään ystävyyden muotokuva

  • Joanna Haarttin esittämä lotta on Antin (Lauri Tilkanen) pauloissa.
Hiljaisuus on sotaelokuva, joka ei käsittelee suoraan sotaa.

Suomi oli ainoa maa, joka toi toisen maailmansodan aikana kaatuneet sotilaat kotiin. Aiheesta olisi voinut saada aikaiseksi puisevan isänmaallisen draaman. Käsikirjoittaja Esko Salervo ja ohjaaja Sakari Kirjavainen eivät onneksi ole sortuneet tähän. Hiljaisuus on ystävyyden teemoja monisäikeisesti pohtiva elokuva, joka voisi periaatteessa sijoittua mihin tahansa.

Tarinan pääosassa on kaksi nuorta kaverusta, Antti ja Eino, jotka rintaman sijaan lähetetään palvelemaan isänmaata kaatuneiden evakuointikeskukseen. Poikien tehtävänä on hakea ruumiita etulinjasta ja kunnostaa ne kotimatkaa varten. Antti saattaa itseään aavistuksen verran yksinkertaisemman Einon alituisesti pinteeseen. Eino kestää tämän, koska kuvittelee sen kuuluvan kaveruuteen. Vähitellen Eino kuitenkin huomaa, että häntä käytetään armotta hyväksi.

Antin ja Einon hahmot on rakennettu hienosti. Heidän taustaansa ja toimintaansa ei selitetä puhki. Turha informaatiotarjonta on jätetty elokuvasta muutenkin pois. Hiljaisuus luottaa ennen kaikkea katsojan älykkyyteen. Elokuvasta kasvaa lähes filosofinen fresko, joka samaan aikaan on hyvin intiimi ystävyyden muotokuva.

Joonas Saartamon Eino ja Lauri Tilkasen Antti ovat herkkyydessään hienoja suorituksia. Mutta loistavimman roolin tekee evakuointikeskuksen sotilaspastori Hiltusta esittävä Kari Hakala. Hänelle on varattu elokuvan parhaimmat repliikit.

"Meidän täytyy muistaa, että Jumalan edessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Mutta täällä määrään minä. Aamen", Hiltunen esittelee itsensä.

Timo Hietalan säveltämä musiikki on välillä turhankin pateettista. Se onkin elokuvan ainoa tyylirikko.

****½

Teksti: HENRI WALTTER REHNSTRÖM

Kuva: JOLLE ONNISMAA

Hiljaisuus (Suomi 2011)

O: Sakari Kirjavainen

N: Joonas Saartamo, Lauri Tilkanen, Kari Hakala, Joanna Haartti, Terhi Suorlahti, Ilkka Heiskanen