Kulttuuri
12.09.2019

Essee: Huono maku on suhteellista, mutta milleniumin törkyviihde osoittaa, että tabuilla leikkiminen ei ole yhtä häilyväistä

Teksti:
Ville Malinen
Grafiikat:
Teemu Perhiö, pohjakuva Soile Tiirilä (CC-BY)

Istun liki tyhjän vanhan elokuvateatterin salissa epämukavalla penkillä enkä näe valkokangasta kunnolla. Elokuvassa sekava mies on asettanut peräaukkoonsa ilotulitusraketin varren. Sytytyslanka palaa.

Rakettiin on sidottu naru, jonka toisessa päässä on jeesusteippiin kääritty toisen miehen penis. Pian raketti räiskii kipinöitä miehen pakaroille. Ilotulite sinkoilee  ympäriinsä narun varassa ennen räjähtämistä. Freskojen ja pylväiden koristama tasalattiainen sali kaikuu ulvovasta naurusta.

Siitä on kauan, kun valehtelin ikäni päästäkseni Helsingin elokuvateatteri Forumiin katsomaan ensimmäistä Jackass-elokuvaa.

On vierinyt kymmenisen vuotta siitä, kun skeittari- ja muusikkopiirien kasettiringeistä alkanut ja lopulta televisiokanavien öiset ohjelmapaikat vallannut sekoilu alkoi hiljalleen hävitä ohjelmakartoista. Kyseiset viihteen monitaitajat ovat ehtineet setämiesten ikään. 

Mistä tuossa 2000-luvun vaihteen törkyisessä tosi-tv:ssä oli pohjimmiltaan kyse? Lähdetään intensiivikurssille, joka kattaa kapinaa sovinnaisuutta vastaan, tv-viihteen rajojen hakemista, vaihtoehtokulttuurien kaupallistumista, eskapismia ja vähän muutakin, eritteitä unohtamatta.
 

1990-LUVUN loppuun mennessä kansainväliseen televisiotarjontaan oli hiljalleen edennyt alati suosiotaan kasvattanut tosi-tv-genre. Pioneerisarjat pyrkivät autenttisuuteen ilman käsikirjoitusta ja näyttelijöitä sekä hyödyntämällä Steadicameja ja reaaliaikaisia tapahtumia. 

Niitä olivat esimerkiksi koti­videokilpailut, sosiaalipornolla rehvastellut Jerry Springer Show, Napakympin kaltaiset deittisarjat, Music Televisionin (MTV) Real World sekä vähemmistöjen ja narkomaanien jahtaamiseen keskittynyt Lain Nimessä.

Milleniumin lähestyessä tyyli alkoi muuttua huomionhakuisemmaksi ja särmikkäämmäksi. Selviytyjät, Pelkokerroin ja Yllytyshullut tarjosivat dramaattisuutta ja kilpailuhenkisyyttä sekä puskivat ihmisten henkisiä ja fyysisiä rajoja äärimmilleen.

Julkkiksetkin astuivat trendin kyytiin: The Osbournes läväytti katsojien aisteille rekkalasteittain geriatriaa ja kiroilua. Ihmisten julkinen nöyryyttäminen ui samaan aikaan kisailuohjelmiin, paraatiesimerkkinä kilpailijoita traumatisoinut Heikoin Lenkki -sarjan brittiversio. 

Aikakautta leimasivat uudet kulttuuristeknologiset muutokset. Erinäiset marginaali-ilmiöt, kuten skeittauskulttuuri ja huumeidenkäytön vuoksi paheksuntaa herättäneet rave-musiikkitapahtumat, uivat salonkikelpoisina valtavirtaan. 

Internet- ja kamerateknologian digitaalisuus loivat viraalikulttuurille elintilaa samalla kun kauhuskenaariot tietokoneiden kaatumisesta vuosituhannen vaihtuessa maalasivat ihmiskunnan tuhoa.

Ajasta ja tilasta vapautunut cyber-teknologia, maailmanloppua povanneet uutisoinnit ja block buster -katastrofielokuvien paluu kiihdyttivät globalisoituvan maailman uudelle vaihteelle Nokia tunen tahtiin.

Tai sitten ei. 
 

TEKNOLOGIAKIIMAN, GLOBAALIEN ­kriisien ja efekteihin hukkuvien leffojen keskellä uusi shokkiviihde kattoi anatomisia reaktiota, extreme-urheilua, piilokamerajäyniä ja poliklinikkakäyntejä. Kotivideohenkiset toilailut olivat puhutuin ilmiö ympäri maailman, ja MTV:n masinoimaan sarjatarjontaan tartuttiin pian myös Suomessa. 

Nelonen vei kaavan pisimmälle lanseeraamalla oman myöhäisillan Törkytorstai-­ohjelmapaikan, jolla esiteltiin juontojen lomassa erilaisia suosituimpia paheksuntaa herättäneitä sarjoja lähinnä Briteistä ja Pohjois-Amerikasta.

Dirty Sanchezin äijämasokismi, Tom Greenin absurdi performanssikomiikka, Trailer Park Boysin reality-sitcom ja visailuohjelmien irvikuva Häiritsevä Tekijä valtasivat ruudut. 

Suomi-erikoisuutena kaapelikanava MoonTV:lla pyörivät ruohonjuuritason kulttuuripersoonien tekemät Festariraportit, jotka ovat edelleen lähin kotimainen vastine Hunter S. Thompsonin huuruiselle, mutta terävälle gonzo-journalismille aikamme uusheimolaisuuksista ja massapsykooseista. 

Koulujen välitunneilla väiteltiin tiuhaan, että kuka kopioi ketä, vaikka kyseessä oli saman trendin aallonharja: temppu- ja sekoiluvideoiden kaupallisen potentiaalin oivaltaminen. 

Big Brother -skeittilehden väestä ja CKY-rockyhtyeen sekoiluista fuusioitunut Jackass oli verrannollinen Mötley Crüe -yhtyeen huuruiseen ja häpeilemättömään tarinaan.

Extreme Duudsonit sen sijaan olivat lähempänä Eläkeläiset-yhtyettä: puolivahingossa menestynyttä tykittelyä, jossa itsensä toteuttaminen koheltamalla oli pääosassa.

Telomisen ja hyvän maun vastaisen komedian liitto ei ollut kuitenkaan uutta. Elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon on todennut, että kauhu- ja toimintaelokuvien väkivallalla ilottelu ja ylilyönnit eivät ole vain keventämisen keino, vaan myös tyyli.

Se juontaa 1500-luvun Italian Commedia dell’ arte -teatteriperinteestä aina Tom & Jerryn, komediasarja Älypäiden tai b-elokuvayhtiö Troman pläjäysten rujoon huumoriin asti. 

Koheltamisen tunnepitoisuuteen liittyy usein myös epämiellyttävyys, ja sen käyttäminen osana niin törkyisyyden lumoa kuin moralisointia – oli kyseessä sitten ­slapstick-huumori tai Britannian Video ­Nasty -kohu, jonka seurauksena väkivaltaisia kauhuelokuvia asetettiin kieltoon niiden turmelevan luonteen vuoksi.
 

NOIN KAKSIKYMMENTÄ vuotta myöhemmin aikansa ruumisgenren tähdet ovat joko seestyneitä setiä, prime time -juontajia, katkolla tai haudassa. Duudsonien takana ollut Rabbit Films tekee nykyään Posse!:n kaltaisia ohjelmia, ja Jackass-retkueen väkeä on siirtynyt näyteltyjen elokuvien pariin. 

Reality-buumin kärki alkoi taittua viimeistään 2010-luvulla, mutta sen lopullinen niitti oli suoratoiston mahdollistama prosumer-kulttuuri, jolloin julkisuus oli latauksen päässä. Hölmöilysi näki nyt koko huomiotalouden huumaama maailma.

Oi niitä aikoja, kun skeittikengät muistuttivat futuristisia ranskanleipiä. Tavallaan silloisen sekoilun taustalla oli 2000-luvun teknologisen yli-ihmisen irvikuvan kehittyminen: taantuminen lapsen leikkeihin, ahdistavan arjen pakeneminen uuden teknologian avulla, ehkä myös itsetuhoista välinpitämättömyyttä. 

Ei ollut kyse vain mieslasten leikkisyydestä, vaan trendit ja kulttuurikohtaiset maut eskaloituivat uuden tunnepitoisen varaventtiilin muodossa. Kenties kyse oli myös ihmisen poikkeuksellisuudesta eläimenä, jolla leikkiminen kestää sosiaalisen käytöksen muotona hautaan asti.

Vaikka huono maku on suhteellista, helpoilla kohteilla vitsailu ja tabuilla leikkiminen eivät ole yhtä häilyväisiä.
 

HYVÄN MAUN ja taiteen välisen alati neuvoteltavan suhteen voinee tiivistää ­Jackass-elokuvan takakanteen valikoituihin kritiikkeihin:

”Jos helvetissä on elokuvateatteri, tätä esitetään siellä tauotta.”

”Vuoden 2003 mahtavin elokuva, vaikka leffasnobit eivät tule sitä koskaan myöntämään.”

Samana vuonna 2003, kun istuin leffasalissa, taidemuseo Kiasmassa oli esillä taiteilija Roi Vaaran protestiteos, jossa hän söi makkaraa oksentamiseen asti. Siinäpä itseensä menemistä ja henkireikää.

Lue lisää

Televisio tuli kylään

Vuoden 1984 lokakuusta lähtien Turun ylioppilaskylän ja yo-talojen asukkaat kerääntyivät tiistai-iltaisin television äärelle. Silloin ruudun valtasi opiskelijoiden oma kaapelitelevisio, jossa saattoi viikosta riippuen nähdä muun muassa Ylen tulevan uutisankkurin, itse tuotetun lännenelokuvan, kunnianhimoista kulttuurijournalismia tai Pekka Siitoimen. Reilun parin vuoden ajan toimineen kaapelikanavan nimi oli Kylä-TV, ja sen sisällön tuotti häkellyttävän aktiivisista vapaaehtoisista koostunut opiskelijayhdistys. (3/2016)

YouTube-taivaan tähtöset

Arkistoista: Television aika on ohi. Youtube-sukupolvi on tarttunut kameraan ja kaapannut tuotannon omiin käsiinsä. Muovaavatko nykivät nettivideot maailmasta ADHD-puuroa, jossa kukaan ei enää keskity mihinkään?  Kävimme TubeConissa ja otimme selvää. (6/2014)