Essee
22.04.2022

Essee: Kielen ykseyden myytti tulee hylätä

Teksti & Kuvat:
Nora Khelif

Kielillä puhuminen ei ole koskaan ollut ihme.

 

Hei. Hello. 'Ahlan. Bonjour. Hej.  Seethaaa-ssse-hathehhh-hathehhh-ayaeeh.

(Okei, toiseksi viimeisestä en ole ihan varma, koska tuo parseltongue on hieman ruosteessa...)

Listaan kuuluu myös poikkeusaikojen vakiinnuttama etävideoalustatervehdys: kielestä riippumaton tervehdys toistetaan moniäänisesti kuorona a) puhumalla päällekkäin b) äänettömästi, kun osalla on jäänyt mikit mutelle.

Tämän kielillä puhumisen prologin tarkoitus ei ole ainoastaan esitellä teille päivän kielimenuani, vaan kieliä väistämättömästä tosiasiasta: todellisuutemme on monikielinen.

Entä sitten yksikieliset, joku edessä taisi heti kysyä. Niin. Onko yksikään kieli kuitenkaan koskaan yksi kieli? Kieli ykseydessään taitaakin olla illuusio par excellence.

 

Kielen normatiivinen ykseys on yhteiskunnallinen valtasuhde. Se muodostuu problemaattiseksi, kun nationalistinen yksikielisyyden vaade käsitetään ainoana kansaan ja kansallisuuteen kuulumisen tapana. (Palataan tähän.)

Sen lisäksi, että käytämme yksiä kieliä moninaisesti tai monia kieliä, omaksumme useita kielirekistereitä ja puhetapoja. Miten moniäänisyys rakentuu?

Lapsuudessa olin r-vikainen, minulla ei ollut silmälaseja ja puhuin suomea kirjakieliformaatissa varhaisten lukuövereiden myötä, nah kelataan vähän, siirrytään suoraan varttuneemmille vehreyksille ja silmälasi vs. piilolinssiaikaan: yliopistoon, tuohon sivistyksen universaalin kielen mekkaan.

Tuntui kuin olisin tullut kotiin, paikkaan, jossa laaja sanavarasto sai viimein tarkoituksen ja sivistyssanat merkityksen.

Akateeminen diskurssi voi tosin uuvuttaa kätkiessään sisäänsä ehkä paikoin turhankin täsmällisesti kontekstoidun, formaalin kielen. Lisäksi tieteenalojen ja oppiaineiden omaa sanastoa on oleellista kahlata pystyäkseen lukiessa ymmärtämään teoriaa ja osatakseen soveltaa sitä metodologioihin myös itse.

Yliopiston identiteetistä on tullut kiinteä osa omaa ääntäni.

En haluaisi olla stereotyyppinen, mutta tämä on totuus: olin muiden yliopistotaustaisten tai muuten akateemishenkisten ystävieni kanssa kuin pehmeällä niityllä niin analysoidessa representaatioita kuin sitoessa käsitteitä kuin kukkaseppelettä ajattelua ohjaavaan viitekehyksen.

Kuitenkin tutuista yhteisöistä kantautui kivikökkäreitä nurmelle: soraääniä. Yhtä nopeasti kun olin noussut yliopiston portaita, kiipesi kurkkuuni sama alienoituminen, mitä muinoiset niin bloilelille ja flolidalle naureskelijat kuin kirjakielestä ilkkujat herättivät, ja pian orastanut vehreys halkeili taas ala-asteen pihan kuivaan, punaiseen asfalttiin. Silmät tosin pölisivät ruutukuivuudesta jo muutenkin.

Aloin epäillä ääntäni, jonka ympäristö pakotti jakamaan vastapuolille. Aloinhan puhumaan paikkojen ja ihmisten mukaan, en itseni. Vai hetkinen, etenkin itseni?

 

Jälkieni häivyttämisen sijaan yritän nyt ymmärtää niitä. Ääni on kuitenkin osa minua, osa todellista elämääni. Kielelliset valinnat luonnollista, tilallista fokalisointia eikä oppineisuuden todistelua.

Kielilläpuhuminen ja moniäänisyys ovat arkielämää. Puhumme usein eri tiloissa eri tavalla eri ihmisille. Retoriikka on myös inhimillinen taito (mikä usein unohdetaan, vaikka sitä se oli pohjimmiltaan myös Aristoteleelle), siksi kyky ilmaista, viestiä perustuu vakuuttavan havaintoon.

Tämän vuoksi ei usein riitä, että puhuu meille – pitää puhua meitä. Yhteisöt, joihin kuuluimme aiemmin, haluavat meidät monesti sellaisina kuin olimme. Meillä on tapana hyljeksiä vierasta. Kieli on tähän kuitenkin viaton. Osaammehan olla vieraanvaraisia ja halutessamme kestitä vieraita.

Sanat ovat kuin ampulleja, joihin lataamme merkityksen. Kieli on puhdasta valtaa, sillä se, miten kielessä nimeämme, vaikuttaa myös ihmisryhmien kohteluun. Miten käy, kun kielitaidottomina puhutaan henkilöistä, joilla onkin runsas kielitaito ja mahdollisuuden saadessaan valmiudet kommunikoida ymmärrettävästi?

Kielen merkitys on oleellinen. On merkityksellistä, miten puhumme yhteisistä asioista kuten ilmastonmuutoksesta.

Ainoastaan yhteisöjen ääniä ei ole monia, vaan kielet itsessään ovat myös moniäänisiä. Yksikään kulttuuri ei rakennu yksikielisesti. Raaseporissa kauppakuitin saa myös toisella kotimaisella, mutta suomenruotsiakin on monia eri variaatioita. Suomen kieleen mahtuu murteita enemmän kuin mummoja mustikkaan.

Suomen kielen kansalliseepoksemme rakentuu Vienan alueen puheperinnöstä. Kalevala on myös moniääninen. Suomen kieli on siis aina ollut polyfoninen. Yksikään kieli ei siis ole yksi.

 

Mitä muuta mahtuu kieleen? Kieltä ja kuvaa on hankala erottaa toisistaan. Eikä tarvitse kaivaa kielen ja kommunikoinnin juuria hieroglyfeistä tai luolamaalauksista, sillä maailmaan on tullut universaali kieli, jossa kuva ei ole irrallaan aakkosista.

Meemit, giffit ja video, liikkuva kuva ovat osa kieltä. Eikä ainoastaan nykypäivän, sillä meemejä on historia pulLOLlaan. Kielen mysteerit ovat vaihtuneet selvittelyyn mikä emoji tarkoittaa mitäkin. Oi aikoja, sentään graafisten hymiöiden kavalkadi oli vain hetki sitten suppeampi ja tunteita näytettiin hillitymmin :D.

Kuvalla on kuitenkin valtaa edustaa aivan uudella levelillä, joten monimuotoinen kattaus on emojeilla elintärkeää – jos ei löydä paletista emojia, johon samaistua, on kuin ääni olisi viety.

Se tuottaa, toisintaa ja ylläpitää monesti etuoikeutta muutenkin nauttivien pitkää yksinpuhelua. Saavutettavuus on myös tärkeää, sillä kieli ja kommunikointi kuuluvat kaikille. Emojit näkyvät eri laitteilla usein eri muotoisina ja paikoin videot jumivat sisällöistä raskaina ja maksumuurit nousevat horisonttiin.

Moniäänisyys voi olla siis myös raskasta ja kolahtaa päähän kuin blockchain samalla kun markkinointijargon on sekoittunut e-commercekikkailuihin ja cryptokoodeihin, jotka kilisevät bitcoineina suoraan kielirekisteriimme. 

 

Vuoden 1967 esseessään ranskalainen kirjallisuusteoreetikko Roland Barthes tappoi tekijän. Tämän esseen kontekstissa hieman Barthesin kaavaa modaten kielen kuolema on myös tarkemmin ottaen sen positioimista uudelleen.

Se antaa mahdollisuuden tarkastella sitä paikassa, jossa se voi selvitä hengissä konventioista huolimatta. Tämä ei ole niinkään mikään löytö vaan oikeammin prosessi joka aktiivisessa, aidossa kielessä on aina elänyt. Ei sementöitynyt sen keinotekoisissa rajoissa.

Kielen kuolema tarjoaa mahdollisuuden analysoida kieltä rajaavana ja luokittelevana tekijänä. Kieli kykenee asioihin, jota kaikki kieleen sidotut käytännöt vastustavat. Suusta tai sormista ulos päästessään kieli pakenee määrityksiään. Voi rakastaa suomen kieltä ja sen vivahteita, mutta myös kielen ylirajaisuutta. Kielen ei kuulu ainoastaan rajata vaan myös mahdollistaa ennenkuulumattomia ääniä.

Toki kieli perustuu sopimukseen, mikä on moderni nimitys varmuudelle. Kuitenkin rakennettuun järjestelmään liittyy aina tietynlainen keinotekoisuus, mikä asioiden lokerointiin tai niiden lukitsemiseen vaihtoehtoisiksi usein liittyy.

Kielen ykseyden myytti tulee hylätä. Sillä aito kieli voi elää vain sillä, että teennäisyys kuolee. Kieli syntyy luonnollisena siis vain sen keinotekoisuuden deletoinnin kustannuksella.

 

Kauneimmillaan kieli on puhdasta ajattelua. Vuorovaikutusta ja maailman rakentamista, ei hajottamista varten.

Ja näinä päivinä ennen kaikkea: kieli ei ole yhtä kuin ihmisarvon deletoiva johtaja, johtamistyyli tai totalitarismi. Kieltä ei saa väärinkäyttää ihmisoikeuksien vastaisesti.

Moniäänisyyteen ja monikielisyyteen havahtuminen on eettinen teko, joka ei vähennä yksittäisten äänten tai kielten arvoa. Tai poista kuulumista moniin yhteisöihin.

Kieli on kansakunnalle mahdollisuus – ei vain raja. Kieli on ravintoa ja sen funktio on luova käyttö. Muuten tapamme sen – emmekä vain metaforisesti tai allegorisen viestin muodossa.

Kieli ei ole suljettu, pysähtynyt systeemi – se elää ja hengittää. Se on iho, kuin yksilöllinen turkki, jota ei saa repiä irti käyttäjästään. Eri puhetavat eivät ole maski, jota tarvitsee riisua tai hävetä. Meillä kaikilla on monia ääniä. Emme ole kakofoniassa yksin. Emmekä tämän tajutessamme koskaan ole ulkopuolella.

Väitimme olevamme monikielisiä tai emme, se mitä tapahtuu todella, on se, että jokainen "yksikin" on oikeasti monta. 

 

Lue lisää

Pakina: Market Place Centeristä reachable Near Nature

Market Place korostaisi kaupungin History luonnetta Business Centerinä. (2/2021)

Suomi uhkaa jäädä kieleksi, jolla ei tehdä enää merkittävää tutkimusta. Samaan aikaan inarinsaamen käyttöala yliopisto-opinnoissa kasvaa kaiken aikaa – mitä siltä voisi oppia?

Rahoitus ja rankingit ohjaavat tekemään englanninkielistä tutkimusta, eikä kansainväliseltä henkilökunnalta vaadita suomen kielen osaamista, Iida Virtanen kirjoittaa. (3/21)