Essee
07.04.2021

Essee: Koko kansan Gasellit kertovat ajastamme tuskastuttavan selkokielisesti, ja ehkä siksi yhtye on kasvanut sukupolvensa kokoiseksi

Teksti:
Samuli Tikkanen
Kuvat:
Teemu Perhiö

”Tänään meidän tehtävänä on saavuttaa mielenrauha.”

Höpöttelevä Antti Holma johdattaa kuulijan Suomen suurimman poikabändin, Gasellien, Zen-levyyn. Siihen on voinut törmätä vahingossakin, mainonta on ulottunut mobiiliapplikaatiosta omaan olueen ja laajaan julistemainontaan. 

Ennen levyä julkaistiin Zen-applikaatio, jossa yhtyeen jäsenet ohjaavat sketsihengessä kuuntelijaa rentoutumaan. Lisätiedoissa kerrotaan, että ”ehkä et saanut Gasellien Zen-kurssista mitään irti”, joten lataahan tämä oikea mindfulness-appi puhelimeesi.

Sovellus maistuu niin pahasti Sony Musicin markkinointiosaston pahville, että hampaita kiristelevät ja itkuisena väännetyt rentoutusmeditaatiot kuvaavat melko todenmukaisesti levy-yhtiön ja muusikon suhdetta. Nyt vittu teet sitä natiivimainonta-contenttia ja esität nauttivasi siitä!

Onneksi itse musiikki on oikein hyvää. Zen kommentoi aikamme terapeuttista kulttuuria, sitä että ahdistuksen voi aktiivisesti manata pois erilaisilla harjoitteilla. Hätä-Miikka räppää, kuinka epäilee Ruohonjuureen juoksevien terveysintoilijoiden kuuluvan salaliittoon, kun hän itse mättää pizzaa. He tietävät jotain, mitä pizza-ahmatti ei. 
 

On mielenkiintoista, miksi juuri Gasellit on valikoitunut suosituksi yhtyeeksi, kun kriitikot ovat viime vuosina tuoneet esille, ettei Gaselleissa oikeastaan ole mitään erityistä. 

Yhtyeen imago on jotain aivan muuta kuin mitä maan suurimpien festivaalien pääesiintyjältä odottaisi. Ei räppäreille tyypillistä machoilua tai henkilöbrändäystä, vain muutama kaveri jutustelemassa omasta elämästään.

Tavanomaisuus kertoo myös jotain miehen positiosta rap-­musiikissa: hän ei välttämättä tarvitse brändiä, kunhan räppää ja on samaistuttava.

Siinä missä suosittu kotimainen rap-musiikki tyypillisesti pohjautuu egoistiseen mieskulttuuriin, jossa korostetaan omaa erityisyyttä muiden ohitse, on Gasellit selkeä poikkeus sääntöön. Soololevyjäkin yhtyeen jäsenet ovat tehneet lähinnä sivuprojekteina himmaillen; fokus on selvästi ryhmässä. DJ Ibusalin soolomenestyksellä ei levyllä leijuta.

Yksilökeskeisen rapin kentällä voi olla outoa, jos ryhmän jäsenet eivät pyri erottumaan toisistaan. Gasellit ei ole Wu Tang Clan, jonka ryhmädynamiikassa tuntui olevan kyse kilpailusta ja kunnianhimosta tiimi­pelaamisen sijaan. 

Zen-levyn lopetuskappale ”Oulunkyläst Ikuisuuteen” alleviivaa Gasellien suhdetta kotimaisen rap-musiikin kehitykseen ja siihen, että sen vaippaiästä asti kovin moni asia ei ole lopulta muuttunut. Gasellit edustaa samaa perinnettä, jonka Ruudolf summaa ”Oukki Doukki” -kappaleessaan sangen ytimekkäästi jo vuonna 2004:

Räppi on vaan hip hop fantasiaa, eikä kukaan meistä oo asunu yhtään missään slummeissa, ei mulkaan mitään sanottavaa, yritän vaan tehä showta ja houstaa jengii mukaan tunnelmaan.

Suomi ei ole Yhdysvallat, eikä valta­väestöön ole kohdistunut rodullista syrjintää. Siispä rap-musiikkia on tehty lähes aina jonkinlaisen sanoitetun tai sanoittamattoman ironisen etäisyyden päästä.

Siksi Gasellit räppääkin milleniaaleista ja rakentaa oman hip hop fantasiansa tavallisten kolmekymppisten kokemusten ympärille. Kuulijalle syntyy erityisen vilpitön ja sympaattinen kuva itse tekijöistä. Hehän ovat ihan tavallisia tyyppejä! 

Gasellit voisivat oikeastaan olla ihan keitä tahansa, eikä porukkaa ympäröi mikään supermenestyvien erityisyksilöiden aura. Tällaista on rap-musiikki hyvinvointivaltiossa, pullantuoksuista.
 

Gasellit on kasvanut kymmenessä vuodessa suomalaisen rap-musiikin suosion mukana pienistä Basso foorumi -lähtökohdistaan maan suurimpien festivaalien pääesiintyjäksi. Se on suhteellisen pitkä matka musiikkikentän huipulle.

Yhtyeen ensimmäinen EP sekä debyyttilevy Kiittämätön (2012) edustivat perinteistä rataräppiä, taustamusiikkia puistokaljoitteluun. Debyytin jälkeen suhde pop-musiikkiin alkoi selkeytyä. Toisella albumilla Aina (2013) rataräppi siirtyi taka-alalle ja tuotannossa alettiin hyödyntää yhä enemmän elementtejä pop-musiikista, aikalaissoundia ja melodisempia kertosäkeitä. 

Ensimmäinen ison levy-yhtiön albumi Seis (2015) jatkoi samalla kaavalla, mutta henki kasvukivuista. Veli (2017) teki selväksi, ettei Gasellit yritä tavoitella yhtä kappaletta suurempia kokonaisuuksia. Levyn single ”Imus” nosti yhtyeen laajempaan kansansuosioon. 

Jano (2018) poiki kasan hittejä, kuten ”Mitä mä Malagas”, ”Riks Raks Poks” ja ”Se ei kuulu sulle”. Vuoden Yhtye-Emman saattelemana Gasellit nousi areenatason bändiksi.

Uusi levy Zen eroaa aiemmista levyistä siinä, että se pyrkii olemaan temaattinen kokonaisuus. Keskiössä on mielenrauhan hakeminen kiireisessä arjessa. Sopivalla tavalla nurja paketti, ajatellen tämän hetken pysähtynyttä maailmaa. 

Vaikka teema on yhtenäinen, musiikillisesti levy ammentaa niin monesta räpin ja elektronisen musiikin nurkasta, ettei kuunnellessa ehdi liikaa kyllästyä. Linja vaihtelee ”Diskon” DJ Assault ghettotech -äänimaailman, ”Soijapojan” DMX-torvien, ”Kuvittele meidät siellä” G-funkin ja A.G Cookin hyperpop-kiihdyttelyä emuloivan ”Toistuvia alenemia keskittymiskyvyssä” välillä. 

Levyn viimeinen kappale ”Oulunkyläst Ikuisuuteen” lainailee kertosäkeessään Oskar Lindrosin pop-kappaletta ”Väntar på en Ängel” ja päättyy Ruudolfin ”Oukki ­Doukki” -kappaleesta napattuun säkeistöön.
 

Gaselleja kuunnellessani olen monta kertaa tuhahtanut ärtymyksestä sille tavalle, miten maailman asioista puhutaan. Yhtyeen musiikki osaa olla ajoittain raivostuttavan selkokielistä.

Yhtäältä kappaleiden lyriikat ovat kertojien tarpomista liejuisessa tunnemössössä ja toisaalta niissä yritetään rakentaa laajempaa kuvausta kokonaisen sukupolven jaetusta kokemuksesta. Usein kuulee puhuttavan, että yhtyeen sanoitukset ovat ”ihan kuin mun elämästä”. 

Voiko rap-musiikissa puhua liikaa? Melon tai Cledoksen kaltaisten artistien kappaleista voi pitää aidosti ja niille voi naureskella, jos niissä yksinkertaistetaan tai lauletaan jotain tyhmää. 

Räppärin positiolla on väliä. Jos räppäri asettaa itsensä ylhäältä katsovan selityksen tarjoajaksi, on helppo ärsyyntyä. Jos Melo sanoo ”Mielummi rikas ku feimi, siks verhoilen hupul mun faden”, on helppo naureskella.

Kappaleessa ”Zen” ahdistuksen todetaan olevan ”sukupolvikokemus” niin töksähtävästi, että iho nousee kananlihalle. Huomio on oleellinen ja totta, mutta miksi ärsyynnyn siitä?

On eri asia todeta musiikissa samaistuttavasti, että ”ympäröivä maailma ahdistaa minua” kuin viedä lyriikka analyysin tasolle ”ahdistus on sukupolvikokemus”. Tahdon musiikkia, en maailmanselityksiä. Mikä edes on musiikin rooli tällaisten asioiden toteamisessa?
 

Älykköjä ärsyttää, kun Gasellit sanoittaa kursailematta sen, mikä pitäisi osata lukea rivien välistä. 

Gasellien poikkeuksellisen toteavat lyriikat tuskin johtuvat yhtyeen erityisestä ”tiedostavuudesta”, vaan siitä, että pop-vaikutteet näkyvät myös lyriikoissa. On helpompi hyväksyä naiivin tiedostavaa musiikkia pop-artistilta kuin räppäriltä.

Gasellien autenttisuus ei perustu ironiseen etäisyyteen, vaan tavanomaisuuteen ja samaistuttavuuteen. Se on aika perinteistä pop-lyriikkaa, mutta rap-ilmaisun kautta.

Toisaalta ironiattomuus altistaa musiikin kritiikille. Aikanaan kriitikoiden lellimä Paperi-T:n Malarian Pelko on ironian syövyttämä levy, jonka kirjoittaja pystyy kommunikoimaan tunteistaan vain samaistamalla toimiaan populaarikulttuurin kuvastoon. 

Paperi-T:n toisella levyllä Kaikki on hyvin pop-viittailu jää vähemmälle ja tunteet kerrotaan suoraan. Kriitikot eivät enää suitsuttaneet ja kuuntelukokemus vaivaannutti. Ehkä kuulija tarvitsee etäisyyttä, vaikka identiteettiräppiä kuunteleekin. 

Jos Malarian Pelko on samaistuttavaa oman navan kaivelua, on Zen yksilöiden kokemuksista maalattu kuva sukupolvikokemukselle.

Gasellit on räppiä selkokielellä, muistiinpanoja zeitgeistista. Kopioitu suoraan luentodioista.
 

Lue lisää

Suomirapin pioneerit tulivat Turusta, mutta ”huumorihölötyksen” takia Pääkkösiä ei muista juuri kukaan

1980-luvun lopun suomirappia seurannut pienimuotoinen kansansuosio on kotimaisen rytmimusiikin kaanonissa synkkää aikaa. Näiltä ajoilta muistetaan Raptori ja MC Nikke T, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt Pääkköset-yhtye, joka julkaisi ensimmäisen suomenkielisen rap-albumin Pääkköset. (7/2019)

Burnoutin partaalla oleville kaupunkilaisille maaseudusta on tullut utopia, ikuisen pysähtyneisyyden paikka – unta eletään todeksi popissa

Maaseutu on downshiftaus-­fantasiaa niille, joilla menee ihan liian lujaa, Samuli Tikkanen kirjoittaa. (3/2020)

Essee: Media voi yrittää ratkoa Maustetyttöjen arvoitusta, mutta lopulta totuudella ei ole väliä

Leevi and the Leavings jätti Maustetytöille perintönä muutakin kuin musiikin, pohtii Teemu Perhiö esseessään (7/2019).