Essee
30.11.2021

Essee: Kritiikot ovat nyt allergisia testosteronille, mutta feminismi on Hollywoodissa usein vain pintasilaus

Teksti:
Mikael Tuominen
Kuvat:
20th Century Fox

Miehet itkevät vain häväistyinä. Pelokas mies on naurettava ja säälittävä. Surua ilmaistaan huutamalla tai seinää tuijottamalla. Heikkous on naisten heiniä.

Puhun tietysti elokuvista. Mutta taide heijastaa aina myös ympäröivää asenne­ilmapiiriä. Asenteet ovat muuttumaan päin, ja siksi Hollywood-elokuvissakin on nähty yhä enemmän ja yhä vahvempia naisia.

Toisaalta heikkouskin on tavallaan muodikasta. Valtaa ja voimaa ei enää samaisteta oikeassa olemiseen ja hyvyyteen. Heikko-osaisuudesta ja vallan väärinkäytöstä puhutaan aiempaa enemmän.

Nykyään feminismi on muotia, kunhan ei ole liian feministi. Normeja saa rikkoa, kunhan ei riko liian montaa samalla kertaa.

Näistä lähtökohdista syntyy syvästi paradoksaalisia elokuvia. Ne tuovat naiset esille, mutta ilmentävät samalla klassisia ihanteita. Tytöt eivät kykene pahaan, tyttöjä ei saa lyödä (poikia sitten kai saa), tytöt ovat aina kauniita.

Samaan aikaan mieshahmoista tehdään yhä monisyisempiä ja provosoivampia. Rivien välistä on luettavissa sama viesti kuin aina ennenkin: mies on se aidosti kiinnostava sukupuoli, jolla on aito persoona ja aitoja tunteita.

Nimeäpä yksikin Hollywood-elokuva, jonka päähenkilö on Kellopeliappelsiinin (1971) veroinen hirviö tai Koomikkojen kuninkaan (1982) kaltainen täysin epäonnistunut hylkiö – mutta ei mies.
 

Hollywood rakastaa sankareita, mutta yhtä lailla se on kiinnostunut sankaruuden varjopuolesta. Film noir kukoisti jo 1940–1950-luvuilla. Genren mieshahmot olivat kehäraakkeja, naiset kohtalokkaita.

Myös westernit – amerikkalaisen mytologian perikuva – muuttuivat. ­Sheriffi (1952) oli allegoria mccarthylaisuudesta. Länkkäritähti John Wayne haukkui filmin epäisänmaalliseksi, mutta hänenkin hahmoissaan oli haavoittuvuutta, joka kaivoi maata sankarimyyttien alta.

Sensuurin höltyessä elokuvista tuli yhä shokeeraavampia. Vastakulttuurin huippuvuosina 1960-luvun lopulta 1970-luvun loppuun törky oli suorastaan muodikasta. Taksikuskin (1976) tapaiset elokuvat kartoittivat ihmismielen ja yhteiskunnan nurjaa puolta.

Yhdessä suhteessa antisankarit muistuttivat silti perinteisiä päähenkilöitä. Luonnevioistaan huolimatta he olivat äärimmäisen pystyviä poikkeusyksilöitä – mulkkuja, mutta karismaattisia sellaisia.

Erityisen pitkälle antisankariestetiikkaa on jalostettu televisiosarjojen puolella. The Sopranos, The Wire, Dexter, House, Breaking Bad, Ozark… Television kulta-ajan ikonit ovat toinen toistaan rikkinäisempiä ja itsekkäämpiä miehiä. Usein ei edes voi puhua antisankareista, hahmo on pelkästään anti.
 

Testosteroni on poissa muodista, kriitikot ovat sille suorastaan allergisia. 

Machoilun kulta-aikaa oli 1980-luku, jolloin elokuvataide henkilöityi puunaamaisiin kehonrakentajiin. Aikakauden suosituimmat näyttelijät olivat Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone.

Varhaiset toimintaelokuvat olivat äijähenkisiä toisintoja muista genreistä: sota-, rikos- ja lännenelokuvista. Niissä oli psykologisia ja yhteiskunnallisia tasoja.

Kasari katkaisi siteet todellisuuteen ja keskittyi väkivaltaviihteeseen. Lihakset ja ruumiskasat kasvoivat kilvan. Tappamisen lomassa päähenkilöt veistelivät puujalkavitsejä.

Kasaritoiminta oli Hollywoodin mieskuvan äärimmilleen tyylitelty huipentuma. Samalla machoilu koki inflaation, josta se ei tähän päivään mennessä ole toipunut.

2000-luvun könsikkäät jakautuvat kahteen ryhmään. On yli-ihmisiä, jotka eivät oikeastaan edes ole miehiä vaan mutantteja ja muita mörköjä. Tosimaailmaan sijoittuvissa elokuvissa miehet on palautettu maan tasalle.
 

Kohtalon ironiaa on, että jo vuosikymmeniä sitten naiset saivat toiminnallisia rooleja roskaelokuvissa, joiden arvomaailma sinänsä oli kaikkea muuta kuin edistyksellinen.

Ensimmäinen johdonmukaisesti sukupuolinormeja rikkonut genre oli porno. Lajiin luettavia filmejä tehtiin jo 1800-luvulla. Niissä nainen oli huomion keskipiste: vapaamielinen, tyylikäs ja rohkea. Katsojat olivat tietysti miehiä.

Yleisö monipuolistui vasta 1960-luvun lopulla alkaneen erotiikkabuumin myötä. Aistien valtakunta (1976) kertoi japanilaisesta prostituoidusta Sada Abesta, joka löytyi kadulta rakastajansa ­irtileikattu penis mukanaan. Elokuva oli yleisö- ja arvostelumenestys.

Raiskaus ja kosto -elokuvien ydinsisältö käy ilmi jo genren nimestä. Genre oli suosittu erityisesti 70-luvulla, esimerkiksi Naisen päivä (1978) keräsi maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia katsojia.

Samoihin aikoihin läpimurtonsa tehnyt blaxploitaatio esitti mustat sankareina ja valkoiset roistoina. Genren tunnetuin näyttelijä Pam Grier räiski haulikolla jo 1973, joten hän lienee ensimmäinen nainen, joka profiloitui nimenomaan action-tähtenä.

Kauhuelokuva on sikäli poikkeuksellinen lajityyppi, että päärooli kuuluu itseoikeutetusti naiselle. Genren kliseitä on ”viimeinen tyttö” eli ystäviään fiksumpi nuori nainen, joka ainoana selviytyy koettelemuksesta elossa. Käytännössä jokainen Halloween, Perjantai 13. ja Painajainen Elm Streetillä noudattaa samaa kaavaa. 
 

Valtavirtaelokuvien ensimmäinen todellinen toiminnan nainen oli Sigourney Weaver, jonka tulkitsema avaruuden rekkakuski Ellen Ripley aloitti muukalaisten grillaamisen vuonna 1979.

Alien – kahdeksas matkustaja oli mullistava, sillä se ei tehnyt mies- ja naishahmojen välille eroa. Käsikirjoitus oli sukupuoleton, kromosomit valikoituivat vasta roolitusvaiheessa. Elokuva heijasteli tuolloiselle tieteiskirjallisuudelle tyypillistä utopiaa vapaasta rakkaudesta ja sukupuolinormien murtumisesta. 

80-luvulla tehtiin muutama naisvetoinen tieteis- ja fantasiaelokuva, kuten kökkö barbaariseikkailu Red Sonja (1985). Vasta 1990-luvulta alkaen sankarittaret pääsivät toden teolla seikkailemaan tosimaailmassa.

Elokuvamaailman sukupuolittuneisuudesta kertoo jotain se, että usein jo pelkästään naisen roolittaminen pääosaan riittää tekemään kuluneesta kaavasta tuoreen.

Näin kävi esimerkiksi Wonder Womanin (2017) kohdalla. Höpsö seikkailu oli ensimmäinen naisvetoinen supersankarielokuva ja sai valtavasti myönteistä julkisuutta. Olihan se hauska leffa, ei sillä.

Yleisö on arvaamaton. Star Wars: The Last Jedi (2017) oli arvostelumenestys ja tahkosi tyydyttävästi rahaa, mutta internetissä moni purnasi. Kiusaajien silmätikuksi valikoitui vietnamislaistaustainen, Hollywood-normeista poikkeava Kelly Marie Tran.

Katsojat arvioivat naishahmoja paljon tarkemmalla silmällä kuin miehiä. Wonder Woman oli tarkoituksella hölmö, mutta sellaisiahan supermiehetkin ovat. The Last Jedin hölmöys oli kai tahatonta, mutta kyllä vuosien varrella on nähty aika paljon huonompiakin Tähtien sotia.

Keskinkertainen mieshahmo ei kiinnosta ketään, mutta keskinkertainen naishahmo saa fanit sotajalalle.
 

Elokuvissa nainen on perinteisesti ollut koristeen asemassa, fyysisen ja henkisen puhtauden henkilöitymä. Miessankarin tehtävänä on varmistaa, ettei miesroisto turmele naista. Aitoa toimijuutta naishahmolla ei ole ollut. Katsoa saa mutta koskea ei. Logiikka on tuntunut olevan, että naisia saa kohdella huonosti kameran takana mutta ei sen edessä.

Nyt naishahmot ovat muotia, mutta vanhat tavat istuvat tiukassa. John Wickin (2014) kaltaiset filmit rakentuvat yhä graafisemman ja kekseliäämmän actionin ympärille. Naisten harjoittama tai naisiin kohdistuva väkivalta on sen sijaan siloiteltua.

Elokuvaan on vaikea luoda jännitettä, jos päähenkilö ei tee mitään pahaa eikä hänelle tapahdu mitään pahaa. Rey Skywalkerin tai Black Widow’n (2021) kaltaiset hahmot flirttailevat pimeyden kanssa, mutta kyse on turvallisesta, harmittomasta flirtistä. Piru ei vie pikkusormea, lopulta hyvä aina voittaa.

Myös ulkonäkönormeista pidetään tiukasti kiinni. Kirveellä veistettyjä ukkoja on nähty valkokankaalla maailman sivu, mutta naiset korkeintaan meikataan rumiksi, ja pakkelin alla piileksii valovoimainen kaunotar.

Feminismin pintasilauksesta huolimatta Hollywood ei vieläkään pidä naisia täysin inhimillisinä.

Sharp Objectsin (2018) kaltaiset televisio­sarjat ovat esitelleet kiinnostavia naishahmoja, mutta niissäkään ei pahimpia roistoja ole uskallettu nostaa pääosaan. House of Cardsin Claire Underwood pääsi keskiöön viimeisellä tuotantokaudella (2018), mutta vain siksi, että alkuperäisen pääroolin esittäjä Kevin Spacey sai #MeToon myötä  kenkää.
 

Toistaiseksi naisen tähdittämä toimintaelokuva on itsessään poikkeuksellinen. Pojilla on iät ja ajat ollut vahvoja, ihannoituja esikuvia, kun taas tyttöjen on ollut tyytyminen prinsessoihin. Siksi voimafantasioitakin tarvitaan.

Ajan oloon uutuudenviehätys karisee, mikä kannustaa tekemään yhä rohkeampia naishahmoja, aivan kuten mieshahmotkin ovat vuosikymmenien varrella monipuolistuneet. Ennusmerkkejä on jo.

Käveleväksi ruumiiksi maskeerattu Nicole Kidman näytteli Destroyerissä (2018) alkoholisoitunutta, perhe-elämänsä sössinyttä kyttää. Kassamenestys jäi murto-osaan budjetista, mutta arvostelut olivat hyviä.

Yllätyshitiksi kohonnut kauhuelokuva Hereditary (2018) kertoi psyykkisesti sairaiden naisten ylisukupolvisista traumoista. Margot Robbien tulkitsema sosiopaatti Harley Quinn on muutoin melko vaisun vastaanoton saaneiden Suicide Squad -elokuvien (2016, 2021) suosituin hahmo.

Naishahmojen tulevaisuus näyttää pahalta. Elokuvataiteen ja tasa-arvonkin kannalta se on todennäköisesti vain hyvä.
 

Lue lisää

Epäkaupallisuuden paluu – luuserista kertova Joker provosoi ja kohahdutti, mutta 50 vuotta sitten Hollywood piittasi vielä vähemmän

Mikael Tuominen pohtii esseessään, miksi uuden vuosituhannen Hollywood on niin sliipattu ja todellisuudesta irrallaan. (2/2020)