Essee
27.05.2020

Essee: Kun on oikein ymmällään, maailma voi olla kauneimmillaan

Teksti:
Erik Ruotsalainen
Kuvat:
Reassemblage (ohj. Trinh Minh-han)

Madventures Suomen avausjaksossa kaverukset Riku ja Tunna reissaavat Lemmenjoen kansallispuistoon tapaamaan ”kullankaivajien heimoa”. 

He kokeilevat vaskaamista itsekin. 

Ruumiillisen työn ohessa heitetään veljellistä läppää: Tunna esimerkiksi rinnastaa pienen kimaltelevan kivenmurusen Afrikan tähteen. Se tuntuu minusta kiusalliselta. Ehkä ohjelma on nähnyt parhaat päivänsä.

Formaatti noudattaa toki tuttua kaavaa. Parivaljakko matkustaa vieraasta paikasta toiseen, haastattelee löytämiään ihmisiä ja esittelee eksoottisina kokemiaan asioita. 

Tällaisia matkailuohjelmat tavallisesti ovat. Vaikka oleellinen sisältö syntyy matkakohteista ja niiden vieraudesta, mukana on aina matkailija, johon katsoja samastuu. 

Aina emme voi ymmärtää, mitä toinen sanoo. Siksi matkailuohjelman opas toimii usein tulkin roolissa – kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Hän auttaa katsojaa ymmärtämään vieraiden paikkojen outoutta.

Jos paikallisten kulttuuri ja siihen liittyvät tavat ovat käsittämättömiä, on niille löydettävä jonkinlainen ymmärrettävä selitys. Hämmästyneisyyden tunne ei saa muuttua hämmennykseksi.

Mutta entä jos toinen ei tahdo tulla ymmärretyksi?
 

Martiniquelainen runoilija ja ­filosofi Édouard Glissant on arvostellut länsimaista tapaa ymmärtää. Hänen mukaansa siihen usein sisältyy vaatimus tehdä kaikesta läpinäkyvää.

Asiaa voi havainnollistaa ajatus vesilasista. Sen läpinäkyvyyden ansiosta voimme nähdä lasin edestä, mutta samalla myös takaa ja sivuilta; näemme mitä sen sisällä on, mitä sen takana on, mitä sen alla on ja niin edelleen. 

Yksi näkökulma riittää tunteakseen lasin läpikotaisin. Silloin oman perspektiivin rajallisuus ja yksipuolisuus voivat unohtua. 

Selväpiirteisyys takaa, ettei lasin olemuksesta voi erehtyä: lasi on lasi. 

Glissantin mukaan haluaisimme kovasti, että käsityksemme muista ihmisistä, kansoista ja heidän ideoistaan jakaisivat tällaisia läpinäkyvyyden piirteitä. Toisen kummallisuudelle on löydyttävä ymmärrettävä selitys.

Kelatkaa! Näin Tunna usein huutaa päräyttäviä asioita kohdatessaan. Pärähdys – hämmästys – on kuitenkin vain välietappi matkalla ymmärrykseen. Vieraasta on tehtävä tuttua, ja siksi kelaamaan kehottamista ympäröikin usein selitys.
 

Glissantin vastalääke läpinäkyvyydelle on sumeus (ransk. opacité). Sitä voi havainnollistaa rantasaunan ikkuna, joka sumentuu löylyistä.

Ikkunasta voi nähdä jonkin eläimen käyskentelemässä järvenselän karikolla. Sumeuden takia sitä ei voi tunnistaa. Ehkä se on lokki, ehkä ei, ehkei se ole eläin. Kun hahmo jää tunnistamatta, siitä ei voi olettaa mitään. Olemus jää avoimeksi. Se, jokin, vain on, omaehtoisesti.

Mitä tarkemmin kuvailemme jotain ja mitä selvemmäksi sen itsellemme selitämme, sitä enemmän odotamme sen vastaavan selityksiämme ja oletamme sen toimivan ymmärtämämme mukaisesti.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Glissantille tieto lisää tuskaa. Jos sumeuden perusperiaatteen tiivistäisi elämänohjeeksi, voisi se olla seuraavanlainen: kaikkea ei tarvitse selittää.

Toista ei tarvitse tuntea joka puolelta, läpikotaisin. Ymmärryksen ei ole pakko olla ympäröintiä. Omaa uteliaisuutta hillitsemällä voi antaa tilaa muiden näkökulmille ja äänille.
 

Vietnamilaisohjaaja Trinh Minh-han on käsitellyt edeltäviä teemoja kiehtovasti elokuvassaan Reassemblage (1983). Se kommentoi dokumenttielokuvaperinnettä, jossa näennäisen objektiivinen kertoja selittää muut kulttuurit ja kansat katsojalle. 

Elokuva itsessään on kokoelma ohikiitäviä hetkiä senegalilaisesta kylästä. I do not intend to speak about, just speak nearby, ohjaaja lausuu elokuvan alussa. 

Virkettä on hankala kääntää sanatarkasti suomeksi, mutta sen oleellisin sisältö on purettavissa about–nearby-vastaparista: Minh-halle jostakin puhuminen on jo liian esineellistävää kielenkäyttöä, ainakin, kun tämä on ihminen. 

On pidettävä kunnoittava etäisyys, ja puhuttava läheltä. Kertoja ei yritä tulkata kuvamontaasia ymmärrettäväksi, eikä paikallisten puhetta myöskään ole käännetty tai tekstitetty. Katsoja saa nauttia hämillään olosta.

Kielikysymyksiin on aina liittynyt oleellisesti rakenteellinen vallankäyttö. Vääränlaisiksi katsottuja ääniä on pyritty systemaattisesti hiljentämään läpi historian. Varsin konkreettisesti sen ovat saaneet kokea länsimaiden rodullistamat kansat. 

Amerikkaa kolonisoidessaan Euroopan suurvallat pyrkivät estämään afrikkalaisorjia ja alkuasukkaita puhumasta omaa äidinkieltään. Suomalaisissa kouluissa saamelaisia taas on kuritettu oman äidinkielen käytöstä. 

Siksi viihteellisiä matkailuohjelmiakin katsellessa on tärkeää panna merkille kuka puhuu ja milloin. Se on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin se, mitä tällä on sanottavana.
 

Ymmärrettävistä syistä Reassemblagen kaltaisia elokuvia ei kaupallisessa televisiossa juuri nähdä. Eikä tarvitsekaan. Madventuresin kaltaisille sarjoille on tilausta, koska ne ovat viihdyttäviä. Siksi niissä on Rikun ja Tunnan kaltaisia hahmoja. 

Tärkeää kuitenkin olisi, ettei viihdyttävyyden tarpeen vuoksi sivuuteta muiden näkökulmia. Tai peitellä hämmennystä, jota matkaillessa ja muita kulttuureja kohdatessa väistämättä syntyy.

Hämillään oloa ei kannata ajattelematta tuomita epämiellyttäväksi. Hämillään voi hengähtää tai innoittua.

Joskus, kun on oikein ymmällään, voi maailmakin olla kauniimpi.