Essee
10.11.2020

Essee: Lapsuudessa sisäänsä imaissut kuvitteellinen maailma jättää ihon alle jotain pysyvää

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Teemu Perhiö

Helsingin keskustassa Lönnrotinkadulla vuokra-asuntoani vastapäätä on vuonna 1903 valmistunut kansallisromanttinen kivilinna.

Se näkyy asunnon kaikista kolmesta ikkunasta.

Jugendtalo on teekkareiden rakennuttama ja alun perin juhlatilaksi tarkoitettu, arkkitehtien Karl Lindahlin ja Valter Thoméen suunnittelema. Nykyisin se toimii hotellina.

Harmaat ja jykevät muurit, kaksi tornia, koristeelliset yksityiskohdat. Punatiilinen katto ja korkea ikkunarivi, josta näkyy sisään suureen saliin. Oven pielessä palavat iltaisin soihdut.

Tylypahka, toisin sanoen siis.

Ajattelin, että mielikuva haalenisi tai vaihtuisi, kun rakennuksen näkee päivittäin kuukaudesta toiseen. Niin ei käynyt.

Vähän kuin näkisin lapsuuskuvan aina, kun vilkaisen ulos ikkunasta. Mieleen palautuu automaationa epämääräisiä välähdyksiä, ääniä ja tunteita. Lapsuuden muiston voi sanoa ääneen, yrittää sanoittaa sellaista, mitä ei ole ehkä koskaan sanoittanut, ja kysyä sen aikaisilta ystäviltä, oliko se todella näin tai kirjoittaa niistä fiktiota, mitä tahansa.

Mutta nämä mielikuvat, ne ovat toisenlaisia kuin liian paksu kerros huulikiiltoa tai lyijykynän kärjellä reikien kaivertaminen pyyhekumiin. Vanhana Polina tunnettu rakennus saa minut ajattelemaan kiireessä hulmuavia kaapuja, katonharjan ylitse lentämistä ja pylvässängyssä nukkumista.

Harry Potter on syöpynyt aivoihini.

Enkä ole ainut, tietenkään.

Ihmiset kysyvät myös:

Is it still okay to like Harry Potter?
How many times was Harry Potter turned down by publishers?
Is Harry Potter childish?
Why do adults like Harry Potter?

 

joulukuussa 2019 The New York Times julkaisi Jackson Birdin kirjoituksen. Hän oli pettynyt mies.

Kirjoitus koski J. K. Rowlingin tviittiä, jolla tämä asettui transfobisina pidettyjä tviittejä julkaisseen Maya Forstaterin tueksi.

Bird kirjoitti siitä, miten Harry Potterit olivat rohkaisseet häntä tulemaan trans­sukupuolisena kaapista ulos. 

Vaikka hän oli huolissaan joidenkin sukulaisten tai muiden tuttujen reaktiosta, hän ei ollut kirjoittamansa mukaan koskaan pelännyt, että sukupuolen korjaaminen olisi ongelma Harry Potter -faniyhteisössä, jossa hän toimii aktiivisesti.

Birdin mukaan yhteisöä yhdistävät kirjasarjasta opitut arvot: ole oma itsesi, hyväksy erilaisuus ja ole altavastaajien puolella. Harrynkin taistelussa Voldemortia vastaan tärkeintä on lopulta rakkaus.

Bird kirjoittaa tiedostavansa, että teoksia on jo aiemmin kritisoitu läskifobiasta ja rodullistettujen stereotyyppisestä esittämisestä, mutta hän pitää itselleen merkityksellisempänä juuri faniyhteisöä ja sen järjestämiä tapahtumia. Niissä on hänelle pysyvä arvo huolimatta kirjailijan menneistä tai mahdollisista tulevista tviiteistä.

Silti hän kirjoituksen lopuksi osoittaa sanansa juuri Rowlingille, ja kutsuu tätä katsomaan, miten merkityksellisiä kirjasarjan teokset ovat olleet transfaneille. 

”Lähetä meille pöllö”, lopettaa Bird kirjoituksensa The New York Timesissa.

Kirjoitus kuvaa ihmisoikeuksien esillä pitämisen lisäksi fanin tarvetta määritellä faniutensa omaan identiteettiinsä sopivaksi. Fanius on aktiivista, käynnissä olevaa ja sosiaalista.

Oletan, että koska en koe olevani Harry Potter -fani, minulla ei ole tarvetta olla mitään mieltä J. K. Rowlingin tviiteistä muuta kuin siitä näkökulmasta, että hän on yksi Ison-Britannian rikkaimmista henkilöistä ja hänellä on Twitterissä yli 14 miljoonaa seuraajaa.

Olin lapsena Harry Potter -fani, mutta en tiedä mitä faniudesta tulee sen jälkeen, kun se lakkaa olemasta aktiivista, kun se häviää näkyvistä ja kun se muuttuu joksikin ihailua ristiriitaisemmaksi tunteeksi. Se ei nimittäin häviä jälkiä jättämättä.
 

kaikki vihaavat unistaan jaarittelevia ihmisiä. Unet ovat huonoja tarinoita, joissa asiat liukuen muuttuvat toisiksi. Niiden merkityksistä puhuminen on yksinpuhelua, johon kukaan muu kuin unen nähnyt ei voi perustellusti sanoa mitään.

Tästä huolimatta: minä olen nähnyt J. K. Rowlingin luoman kirjasarjan maailmaan osin tai kokonaan sijoittuvia unia toistuvasti yli puolet elämästäni.

Unissa olen Harry Potter. Pitkän aikaa paras ystäväni alakoulusta oli joko Ron tai Hermione, sillä tavoin kuin unissa yksi voi samaan aikaan olla monta, häilyvästi ja limittäin. Aikuistumisen myötä Ron ja Hermione ovat melkein kadonneet ja korvautuneet etäisemmillä ja ammattimaisemmilla liittolaisilla Feeniksin killasta. Voldemort on yleensä ollut pelkkä antagonisti.

Tavallaan se on luonnollista. Kirjat ilmestyivät samaan aikaan kun kasvoin lapsesta teiniksi. Niiden pohjalla on lujasti juonirakennelma tai löyhä kaava, jota kulttuurintutkijat kutsuvat sankarin matkaksi

Myytti on tunnistettavissa eri puolilla maailmaa kerrotuissa kansansaduissa ja vuosisatoja säilyneissä tarinoissa. Kaavaan kuuluvat vuorollaan kutsu seikkailuun, epäröinti, ensimmäinen haaste, mentorin kohtaaminen, lisää haasteita, testit, liittolaiset, viholliset ja vaikeimman pelon kohtaaminen, tulikoe ja lopulta paluu takaisin omaan yhteisöön sankarina.

Se on kaava, johon meidät on eri tavalla totutettu uskomaan, Hollywood-elokuvia ja self help -oppaita myöten. 

Lapsuuden tutut fiktiiviset maailmat tuntuvat samalta kuin hyvissä oloissa eletty lapsuuskin: turvallisilta. Kun ote maailmasta on hutera darran tai sairauden vuoksi, Muumeista, Disney-elokuvista tai luontodokumenteista voi vetää henkisen vällyn päälleen.

Olen muutaman tunnin yöunien jälkeen maannut ystävän vieressä kuuntelemassa Harry Potteria Vesa Vierikon lukemana ja saanut toiselta, vaikeaa asiantuntijatyötä tekevältä ystävältä viestin, että paineiden kanssa elämistä helpottaa, kun voi kuunnella kirjasarjaa Stephen Fryn äänellä.

Harry Potterit ovat olleet sukupolvikokemus, toisin kuin kirjallisuus tavallisesti on. Kirjallisuuden luonteeseen kuuluu yksinkokeminen sekä ajasta ja tilasta irtautuminen eri tavalla kuin esimerkiksi musiikkiin.

Missä on syy näiden teosten suosioon, kysyi kirjailija A.S. Byatt The New York Timesissa julkaistussa kirjoituksessa melkein 20 vuotta sitten, vuonna 2003, ja yrittää vastata kysymykseen itse.

Byatt, oikealta nimeltään Dame Antonia Susan Duffy, on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut romaanillaan Riivaus Booker-palkinnon vuonna 1990. Hän etsii selitystä muun muassa Freudilta. 

Byatt on utelias ja analyyttinen, ja erittelee täsmällisesti, mitkä syyt vetoavat lapsiin ja mitkä aikuisiin, mutta silti en voi välttää ajatusta, että vuonna 1936 syntynyt kirjailija ei voi todella ymmärtää. Tuntuu, että olemme väistämättä lukeneet ensimmäisessä Harry Potterissamme eri teoksen, minä seitsemänvuotiaana ja hän yli kuusikymmenvuotiaana.
 

mitkä kirjat valitsisit, jos tietäisit niiden muodostavan ison osan siitä, mikä on sinua?

Tällä hetkellä minä valitsisin siihen pinoon Maggie Nelsonia, Linn Ullmania ja ehkä vielä Milja Sarkolaa ja Elizabeth Stroutia. Näiden kirjailijoiden teoksiin olen palannut viime vuosina toistuvasti, lukenut ja alleviivannut, yrittänyt uuttaa niiden ydintä itseeni, mutta silti teosten maailmat tuntuvat hailakoilta verrattuna siihen, jos ajattelen hetkenkin Viistokujaa tai Weasleyn perheen koti­taloa. 

En usko, että koskaan tulee elämänvaihetta, jolloin en toisinaan ajattele yksin kotona basiliskia.

Ehkä kirjallisuuden lukeminen aikuis­iällä on vähän kuin botox-pistosten ottaminen: vaikutus säilyy hetken, mutta aikaa myöden aine liukenee pois ja tarvitaan uusi annos.

Lapsena ensimmäinen todella sisäänsä imaissut fiktiivinen maailma on rajumpi kokemus, niin kuin hiekkaan kaatuminen. Iho aukeaa, haavaan joutuu pieniä kiviä, joiden päälle kasvaa uusi iho, ja sinne ne jäävät, mielikuvat ja fiktion synnyttämät tunteet, kovina ja liukenemattomina.
 

Kirjoittaja on Turussa opiskellut kirjailija ja toimittaja.
 

Lue lisää

Kaupunki kansien välissä – Miltä Turku näyttää kirjailijoiden kuvaamana?

Varesta, Varissuota ja Waltaria. Turku on tallentunut lukuisia kertoja romaaneihin ja muihin kaunokirjallisiin teksteihin. Niissä kaupunkia on tarkasteltu monista suunnista, useina eri aikoina ja vaihtelevien henkilöiden kokemana. (1/2019)