Kulttuuri
07.02.2020

Essee: Media voi yrittää ratkoa Maustetyttöjen arvoitusta, mutta lopulta totuudella ei ole väliä

Teksti:
Teemu Perhiö
Kuvat:
Alt Agency

Maustetytöt oli vuoden 2019 ylistetyin ja mitätöidyin yhtye.

Mediakohu on ollut yllättävän suurta uudelle bändille, joka tekee suomenkielistä musiikkia. Keikat myytiin loppuun ennen kuin ensimmäistäkään levyä oli julkaistu. Imaget ja Kuukausiliitteet tekivät omat ilmiöjuttunsa.

Osansa suosion nostatuksessa on ollut juuri medialla, jota Maustetytöt on managerinsa kanssa pyörittänyt leikiten.

Osansa on vilpittömän kuuloisella musiikilla, jonka melodinen ja tragikoominen maailma tempaisee helposti mukaansa – kappaleista ei voi olla pitämättä, vähintään ne herättävät jonkin alkukantaisen reaktion.

Syntikkamelodiat, loppusoinnut, iskevän arkiset sanoitukset, kaikki tuntuvat kertovan jotain olennaista suomalaisesta musiikista ja mielenmaisemasta. Ne ovat kuin ranskalaiset ketsupilla huoltamon kanttiinissa Pohjois-Karjalan soidessa taustalla. Ollaan perusasioiden äärellä.

Soundin levyarviossa pohdittiin bändin vaikuttavan ”sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää”.

Yhdistelmä on niin vastustamaton ja mediahype suurta, että monella on herännyt kysymys: onko tämä laskelmoitua?
 

Yllä oleva kysymys ei ole olennainen. Mitä popmusiikki on jos ei laskelmoitua? Artistit ovat toki taiteilijoita, mutta hekin pyrkivät löytämään yleisönsä ja ansaitsemaan elantonsa.

Ikään kuin tuotemaisuus ja kaupallisuus olisivat musiikissa huono asia. Mitä Suomen ”epäkaupallisin” yhtye Leevi and the ­Leavings lopulta oli, jos ei laskelmoitu tuote?

Gösta Sundqvist taitoi mediapelin itse­varmalla otteella. Hän onnistui tekemään keikkailemattomuudesta ja julkisuuden välttelystä brändin, josta moni nyky-yhtye olisi kateellinen.

”Ehkä haluttaisiin ottaa meiltä munat veks”, Sundqvist pohti vuonna 1991 yhtyeen esiintymättömyyden aiheuttamia reaktioita – ”itsekin suhtautuisin samalla tavalla, jos tollainen bändi keikkuisi tossa vieressä koko ajan”.

Sundqvist tiesi mitä teki. Hän rakensi Leevi-mytologiaa ja ”Leavings-soundia”. Leevit oli tuote, rahat menivät Sundqvistin johtamaan jalkapallojoukkueeseen. 

Maustetyttöjä on usein verrattu ­juuri Leevi and the Leavingsiin. Yhtymäkohdat ovat ilmeisiä: melankoliaa ja tarttuvia melodioita, nokkelia sanoituksia ja loppusointuja, tuulipukukansan tarinoita ilman tuomitsemista.

Maustetytöt ovatkin kertoneet kuunnelleensa todella paljon Leevejä.

”Jossain vaiheessa niin paljon, että ei ole ihme, jos se sieltä kuuluu”, Maustetyttöjen Kaisa Karjalainen sanoi Soundille.

Leevit kuuluvat Maustetytöissä hyvällä tavalla – mikään biisi ei ole halpahintainen pastissi kuten Arttu Wiskarin ”Sirpa”. Kappaleet ovat pienimuotoisia kertomuksia pienistä ihmisistä, häpeilemättömällä melodisuudella höystettynä.

Tämä on vain ilmeinen yhtymäkohta, jonka voi tehdä radiota kuuntelemalla. On yhtyeissä muutakin samaa: molemmilla on vahva brändi.
 

Leevi and the Leavings oli yhtyeen jäsenille kuin näytelmä. Musiikkivideoon yhtyeen jäsenet pukeutuivat naisiksi, haastatteluun Gösta laittoi päälle poliisin virka-asun. Feikatulla livekeikalla bändi esiintyi punkkareina.

Etenkin kasarilla Sundqvist leikitteli rock ’n rollin, iskelmän ja popmusiikin sapluunoilla. Hän ironisoi kaikkia ”turhantärkeitä kukkopoikia, mitkä kuvittelee et ne on jotain helvetin rokkenrolltähtiä”.

Julkisuus on yhtyeille elinehto. Median pyörittämisessä Sundqvist osoittautui mestariksi: langat olivat aina hänen käsissään.

”Mulle on tärkeää olla rehellinen, vaikka se kuulostaakin hirveältä kliseeltä. Mä haluan, että jengi pitää mielummin mua vähän vittumaisena jätkänä kuin ajattelee, että taas se nuolee meidän perseitä”, Sundqvist sanoi Rumballe 1989.

Hän kuljeskeli kaupungilla verkkareissa ja latasi haastatteluissa suorat sanat. Vastaukset saattoivat olla juksuttamista, mutta Sundqvist ei kumarrellut ketään.

Kun lukee Maustetyttöjen haastatteluja, ei voi olla löytämättä yhtymäkohtia Leevien viestintästrategiaan. 

Media janoaa silottelematonta ja normaalia kaiken menestyspuheen ja hymistelyn keskellä. Maustetytöt ovat niin autenttisen tavallisia ja laiskoja pessimistejä, juuri sitä mitä tarvitaan kilpailullisen 24/7-somemaailman vastakohdaksi. Toimittajat ottavat heiltä vastaan kaiken minkä he antavat.

Maustetytöt myös tekevät mitä haluavat. He syövät leikkeleitä sormin pakkauksista ja versioivat Pelle Miljoonaa Prisman tv-mainokseen.

Talkshow-isäntä Arto Nybergille Karjalainen sanoo suoraan, että haastattelu ahdistaa eikä hän tiedä mitä halusi sanoa laulamalla ”Tein kai lottorivini väärin”. Onhan se virkistävää.
 

Kritiikkiä on tullut myös Maustetyttöjen sanoitusten yksipuolisuudesta. Ne kaikki käsittelevät alkoholia, lääkkeitä, mielenterveys­ongelmia.

Jos kuuntelee Leevi and the Leavingsin debyyttialbumia Suutelu kielletty (1979), se sisältää pitkälti samasta puusta veistettyjä naivistisia lurituksia kaipuusta ja rakkaudesta.

Kappaleiden näennäinen yksinkertaisuus on juuri se pointti – koko levy on hellää ironiaa kotoisesta poprockista. Biisien lukemiseen tarvitaan ymmärrystä vallitsevasta kulttuurista ja kykyä nauraa itselleen.

Toisaalta Leevien vahvuutena on ollut, että heitä voi kuunnella eri lähtökohdista

”Teuvo, maanteiden kuningas” vaikuttaa aluksi rosoiselta ylistyslaululta kaikkensa antaneille rallisankareille. Lopulta se kuulostaa ironiselta kertomukselta, jossa ivaillaan Kehä III:n ulkopuoliselle autoilukulttuurille. Sundqvistin nallekarhumainen ääni antaa tilaa tulkinnoille.

Maustetyttöjenkin debyyttialbumin voi nähdä armottomassa yksioikoisuudessaan eräänlaisena kannanottona hymistelyä vastaan. Toisaalta laulut ovat täynnä itseironiaa ja groteskia arkirealismia. Vastuu on kuulijalla.

”Ei ne ole sillä lailla edes tositarinoita, että nämä kertoo mun elämästä. Kaikkihan ne on sekoitus fiktiota ja faktaa, omaa ja muiden elämää, kaikkea mahdollista”, Karjalainen kertoi Soundille.

Taiteilijalle voi olla raskasta, jos hänen tuotantoaan yritetään tulkita aina hänen oman elämänsä viitekehyksestä.

Sundqvistkin etäännytti itsensä laulujensa hahmoista, eikä kukaan vakavasti ehdota laulujen kertovan hänestä itsestään. Maustetyttöjen synkistelyä ja pessimistisyyttä onkin tulkittu turhan kirjaimellisesti heidän omista lähtökohdistaan.

Toisaalta kiehtova välitila keksityn ja toden välillä on pitänyt median koukussa: ei olla ihan varmoja siitä, kuinka ”aitoja” tarinat ovat tai ovatko artistit itse tarinoidensa päähahmoja. Se on varmaan ollut managerin tarkoituskin.
 

Media voi yrittää ratkoa Maustetyttöjen arvoitusta, mutta lopulta totuudella ei ole tässä tarinassa merkitystä. 

Sundqvist kertoi pitävänsä itseään Pinokkiona: ”hyvä juttu saa olla vaikka valhetta, jos se on hyvä juttu.” 

”Se on se lopputulos, joka löytyy levyltä [joka ratkaisee]. Jos on paska, se on paska, vaikka se olis millä tapaa päällä seisten soitettu.”
 

Teksti on julkaistu alun perin Tylkkärissä 7/2019. Juttua on korjattu verkkoversioon. Printissä luki, että Leevi and the Leavingsin jäsenet olisivat pukeutuneet naisiksi Hittimittari-ohjelmaan, mutta kyseessä oli joku muu. Yhtyeen jäsenet pukeutuivat tosin myöhemmin naisiksi musiikkivideota varten.
 

Lue lisää

Suomirapin pioneerit tulivat Turusta, mutta ”huumorihölötyksen” takia Pääkkösiä ei muista juuri kukaan

1980-luvun lopun suomirappia seurannut pienimuotoinen kansansuosio on kotimaisen rytmimusiikin kaanonissa synkkää aikaa. Näiltä ajoilta muistetaan Raptori ja MC Nikke T, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt Pääkköset-yhtye, joka julkaisi ensimmäisen suomenkielisen rap-albumin Pääkköset. (7/2019)

Pop kulissien takana

Teknologian helmassa kehittynyt popmusiikki on ollut altis trendeille läpi historiansa. Kymmenessä vuodessa popmuusikosta on tullut genreviidakossa seikkaileva sisällöntuottaja. (7/2018)

Hidastettua hissimusaa ja pilkottuja kasarihittejä: häiritsevän tutulta kuulostava vaporwave-genre on paluu "aikaan ennen 11/9-iskuja"

VHS-kasetin särinää ja hissimusiikkia lapsuudesta – Vaporwave on häiritsevän tuttua ja huvittavaa. Onko netin alakulttuurin ilmentymä pelkkä vitsi vai vakavasti otettava musiikkigenre? (4/2019)