Essee
11.06.2021

Essee: Seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertova Lolita saa lukijan samaistumaan pedofiiliin – vaikka Nabokovin teos estetisoikin moraalittomuutta, se ei tarkoita, että siitä puuttuisi eettisyys

Teksti & Kuvat:
Nora Khelif

Ehkä romaanitaideteoksen on tarkoituskin olla kuin parantumaton haava, Nora Khelif pohtii essseessään.

Loikoilen malvanvärisessä oloasussa sydäntyynyjen ja erikokoisista ruuduista loistavien kurssiartikkelien keskellä.

Huulipunasta on enää kalvas hehku (yritin päivän Zoom-maratonissa esittää täydellistä muotoa ihmisestä). Ehkä Lana Del Reyn matala monotonia auttaa keskittymään.

Sanoituksissa kaikuu tunnistettavia viittauksia Nabokovin Lolitaan. Teokseen, jota esittelin kirjoittamisen tunnilla omaan kirjoittamiseeni vaikuttaneessa henkilökohtaisessa kaanonissa. Hukutan artikkelitiedostot, ja silmät hakukoneina uppoan internetin syvyyteen.

Törmään mieleni päälaelleen kääntävään juttuun: Yhdysvaltalaiselta some-tähti Madison Beeriltä vaaditaan selityksiä siihen, miksi Nabokovin Lolita on hänen lempiromaaninsa.

Onko minulta mennyt jotain ohi? Kävelen kirjahyllylle ja etsin rauhattomana Lolitaani, minun Lolitaani. Yksivärinen kansi, ei kuvia, vain suurella selkeällä fontilla LOLITA. Selaan hermostuneesti kirjan karkeita sivuja ja alan epäilemään itseäni. Mietin, miksi teos on ollut minulle aina vahvan eettinen? Minkä kirjan riveiltä olen tämän lukenut?

Olenko tietämättäni mukana maailmassa, jota vastaan olen? Maailmassa, jota vastaan koen, että tulisi myös aktiivisesti taistella. Teoksen nimeämisessä lempikirjaksi on selkeä riskinsä, sillä sitä saatetaan pitää seksuaalisen hyväksikäytön romantisointina.

Yllättäen tajuan, että en olekaan täysin varma siitä, miten Lolitaan pitäisi suhtautua.
 

Lolita, elämäni valo, tuo hentoluinen romaani, jossa on mahdollisuus olla lumoutunut sekä kauhistunut yhtä aikaa.

Romaanissa keski-ikäinen kirjallisuusprofessori Humbert Humbert rakastuu pakkomielteen omaisesti 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen eli Lolitaan. Humbert aikoo mennä naimisiin Lolitan äidin kanssa vain päästäkseen lähelle tyttöä, mutta äidin äkillisesti kuollessa Humbertista tuleekin Lolitan isäpuoli.

Eettinen ongelma muodostuu jo itsessään siitä, että kirjailija saa meidät samaistumaan pedofiiliin. Välillä teksti sekoittaa kertoja-päähenkilön kahta ääntä, kertojan ja kokijan. Kerrontatapa saa helposti ymmärtämään, miksi romaani on väärinymmärretty.

Lukijan samaistamisen lisäksi on miltei järjenvastaista estetisoida jotain näin selkeästi moraalisesti väärää.

Ensin kuvataan lähes hypnoottisen kauniilla ja tarkalla kielellä ihon “botticellin-punaista vivahdusta” tai suun ruusunpunaa. Lauseisiin kuitenkin rakentuu pahuus seitinohuista sanoista, kuten “houkutteleva” – tai kun äkkiä sama iho nähdäänkin tulehtuneen arkana ja täplikkäänä perusteellisen itkun jälkeen, mikä muistuttaa lukijaa lapsesta. Tämä kaksoisvalotus saa lukijassa aikaan inhon väristyksiä.

Teoksen kielelliset taktiikat ovat kieltämättä eettisesti kyseenalaisia. Kietoudun outoon häpeään, ja huomaamattani teen katumusharjoituksia teoskeskusteluista. Jos opiskelee kirjallisuutta, teoksista pitää voida puhua. Eikö?

Kirjallisuustieteen opinnoissakin puhutaan Nabokovista, miehestä, jonka tusinassa oli kolmetoista. Miehestä, jonka kanssa jaan jakamattoman rakkauteni kieleen. Enhän voi alkaa häpeämään sitä, mistä pidän, saatikka sitä, mitä rakastan.

Hehkun innosta teoksesta löytämieni modernismin piirteiden vuoksi: pakkomielteinen taiteen autonomia, seksuaalisten ja moraalisten konvention hylkääminen, taiteellisten havaintojen syvyys, muodon korostaminen ja rakenteen kutominen, risteytyvät viittaukset ja toistuvat motiivit tai joycelainen sanaleikkien ja anagrammien käyttö sekä proustilaiset tahattomasti esiin pulpahtavat muistot ja kehää kiertävä ajallisuus.

Vaikka Nabokovilla toki oli muitakin taidokkaita teoksia, kuten Kalvas hehku (1962), ei Lolitaa voi niin vaan peruuttaa.

Sen lisäksi, että minua aiemmin kalvanut tunne saattaa olla osa monisyistä häpeällisyyden ja ‘slutshamingin’ värittämää assosiaatioketjua, jota nuori nainen kohtaa nyky-yhteiskunnassa, peilaavat oudot häpeän tuntemukset populaarikulttuurista omaksuttuihin kuviin. Niihin, jotka ovat vääristäneet Lolitasta viettelijän.
 

Lolitassa on vahva kuvasto: huulipunat, sydäntikkarit, off shoulder -puserot, päivänkakkarakruunut, tennisasut ja niin edelleen. Elokuvat ovat vaikuttaneet teoksen tulkintaan ja populaarikulttuuriin.

Sydämenmuotoisia aurinkolaseja kirjassa ei mainita, ne ikonisoi Stanley Kubrick vuoden 1962 elokuvasovituksessaan. Lähempänä totuutta on Adrian Lynen Lolita (1997), joka ei romantisoinut Humbertia vaan näytti hänet pateettisena sosiopaattina.

Nabokov ei myöskään halunnut myydä kirjaa ruumiillisella kuvastolla, hän vaati, että kirja painetaan yksivärisenä karkealle paperille ja että kylkeen painetaan vain nimi selkeällä fontilla (huh, juuri kuten minun Lolitani).

Populaarikulttuuri värittää hahmoa. Lana Del Rey pelaa paikoin kyseenalaisilla pelikentillä, sillä hän on tehnyt tehnyt nymfetistä osittain viettelijän, joka vaikuttaa toivovan suhdetta vanhempien miesten kanssa. Kappaleessa “Diet Mountain Dew” lähdetään ajelulle sydämenmuotoiset aurinkolasit kasvoilla ikään kuin Lolitan ehdottamana.

Lolitan ristiriita ja väärinymmärrys ei ole kuitenkaan uusi asia. Nabokov kirjoitti esseessään “On a Book Entitled Lolita” (1956), että teoksella ei ole moraalia. Nabokovin eksyttävä ilmaus saattaa viitata taidetta taiteen vuoksi -ajattelun puolustamiseen, sillä kustantamo painosti kirjoittamaan tuon shokeerausta tasoittavan jälkikirjoituksen, jossa teoksen moraalia yritettiin jäljittää. Kustantajien hylkäämää teosta ei alunperin julkaistu Yhdysvalloissa, vaan se sai mahdollisuuden syntyä ainoastaan Euroopassa.

Romaani herättää helposti kysymyksen siitä, oikeuttaako estetiikka etiikan puutteen? Niin. Puuttuuko se?

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


 

Nabokov nimeää esseessään “salaisia koordinaatteja”, jotka ovat kuin avaimia teokseen. Väitän, että ne ovat juuri eettisiä siirtoja shakkilaudalla, joissa punoutuu teoksen etiikka. Ne toistavat tiettyä teemaa: lapsiin kohdistuvaa tuhoa ja varastettua lapsuutta.

Kuten kohtaus Kasbeamin parturi, jossa kauhistuneelle Humbertille selviää, että lapsi, josta parturi rupattelee – kuin elävästä lapsesta – onkin ollut jo vuosia kuollut. Tai Elphinstone, paikka, jonka nimi viittaa pieni­kokoiseen lapsenkaltaiseen patsaaseen; kivettyneeseen, pysäytettyyn lapseen. Tai tennis-kohtaus, jossa 14-vuotias Lolita pelaa täydellistä tennistä. Hänen kuvataan toistavan tenniksestä täydellistä muotoa, kuitenkaan voittamatta.

Miksi mainita täydellinen muoto pelata ilman kykyä voittaa? Siksi, että vaikka Lo hallitsee täydellisen liikkeen, muodon ja prosessin, hän ei voi koskaan voittaa.

Tennis on rinnakkainen rakenne puhtaalle lapsena ololle kuten leikille. Se ei tähtää voittamiseen, väliä on ainoastaan liikkeellä, muodolla, rakenteella ja toistolla. Lolita on kokonainen lapsi, koska hänen ei tarvitse voittaa, mutta samalla voittamattomuudessa katse ohjautuu Humbertin julmiin tekoihin lapsuuden pysäyttävänä voimana.

Teoksessa voi nähdä myös kirjailijan oman taustan ja suhteen kieleen. Pietarissa syntyneellä Nabokovilla oli traumaattinen lapsuus. Hänen perheensä pakeni Venäjän vallankumousta Krimiltä Länsi-Eurooppaan. Isä salamurhattiin, veli kuoli keskitysleirillä. Nabokov muutti Yhdysvaltoihin 1940 ja vaihtoi kirjoituskielekseen englannin.

Lapsuutensa monikielisessä ympäristössä hän oppi imitoimaan tarkasti, toistamaan muotoa ja prosessia. Ja vaikka Nabokov hallitsi kielen täydellisesti, hän ehkä koki jotain sellaista ulkopuolisuutta, ”voittamattomuutta”, jonka jakoi Lolitan kanssa.
 

Lolitan tarina huipentuu Yhdysvaltoja halkovan ajomatkan lopuksi siihen, että Humbert kadottaa Lolitan raaemmalle pedofiilille nimeltään Quilty. Hän ei kaunistele korukielellä hyväksikäyttöä rakkaudeksi, joten vertauskuvallinen hahmo peilaa Humbertille hänen omien tekojensa todellisuutta.

Humbert surmaa Quiltyn, mikä saattaa olla vain symbolinen teko, jolla Humbert myöntää syyllisyytensä suhteessa Lolitaan.

Lolitan viimeisillä sivuilla Humbertin mieli täyttyy kauniilla, puhtaalla kakofonialla: leikkivien lasten äänillä. Häntä kalvaa vain se, kuinka Lolitan ääni puuttuu tuosta kokonaiskuvasta. Humbertin pakkomielle muuttuu katumukseksi. Hän näkee varastaneensa Lolitan luonnollisen lapsuuden, riistäneensä hänet ikäistensä joukosta.

Lolitassa on moraali. Kun epäluotettava kertoja häilyy paikoin luotettavaksi, Humbert myös itse tuomitsee tekonsa. Joskus pahimmat henkilöt ovat niitä, joiden kautta näemme paremmin heidät, joita meidän tulisi kuulla. 

Teoksen eettinen sanoma sekä kirjailijan henkilökohtaiset sivullisuuden kuvat kiteytyvät sitaatissa, jonka Nabokov myöhemmin kirjoitti: And green made gold, and me an émigré / From Lo, whom I conceived but could not save.
 

Olen jo sisäisessä rauhassa teoksen kanssa, kun populaarikulttuurin kuvat vielä häiritsevät tajuntaa. Mihin siis päädymme elokuvien tehostaman Lolita-kuvaston kanssa?

Juuri kun mietin, poltammeko kuvat, törmään internetissä ilmiöön ”online nymphets”. He ovat nuoria naisia, jotka jakavat ja fiilistelevät Lolita-kuvastoa ja samalla ilmiantavat (canceloivat) nettipedofiilejä yhteisvoimin. He eivät näe Lolitaa viettelijänä vaan voimakkaana hahmona, jonka ei tarvitse piilottaa itseään ja jolla on tehtävänä suojella naisia ja lapsia tässä ajassa. Kuvastossa on voimauttava ja eettinen puoli.

Ehkä romaanitaideteoksen tarkoitus onkin olla kuin parantumaton haava, eräänlainen traumarekisteri. Ja jos teos on traumarekisteri, niin Lolitan kuvasto voi toimia kuin eräänlainen traumatodistus, joka ei anna yhdenkään hyväksikäytetyn naisen enää unohtua näkymättömiin. Lolita on kuva, joka meidän tulee etenkin tässä ajassa muistaa.

Asetan kasvoilleni aurinkolasit, jotka ehdin jo kerran kyseenalaistaa, sillä tiedän, mitä Lolitan nimi ja kuvasto minulle tarkoittavat. Joen äärellä ilma on jalokiven lailla täydellinen. Sydämenmuotoisten linssien läpi maailma on pandemiauupumuksen aikaan ehkä turhan ruusuinen, mutta kirkkaampi kuin aiemmin.
 

Lue lisää

Essee: Tiger King viihdyttää, mutta tahraa true crime -genren uhraamalla eläimet realityn alttarille

64 miljoonaa katsojaa saanut reality-sekoilu jättää rikoksen ja oikeat päähahmot sivuosaan, kirjoittaa Nora Khelif esseessään. (3/2020)