Essee
17.02.2021

Essee: Tätä on Temptation Island Suomi: rakkauden teoretisointia, jota ajaa usko epäilystä seuraavaan totuuteen

Teksti:
Erik Ruotsalainen
Kuvat:
Teemu Perhiö

”Minussa on herännyt epäilys siitä, että kun rakastamme, teoretisoimme”, kirjoittaa Erik Ruotsalainen.

Nuori pari tanssahtelee hidastuskuvissa havumetsässä. ”Meil on ollut tällanen ­kriisitilanne viime aikoina parisuhteessa, että mä oon käynyt pettämässä Mattua”, kuuluu nuoren miehen ääni.

”Vähän niinku koko maailma romahti”, Mattu kommentoi itku kurkussa nuoren miehen, poikaystävänsä Japen tekemisiä.

”Oon mä yrittänyt löytää syitä mun tekemisille”, Jape selittelee: ”mä en oo vielä saanut muodostettua hyvää kokonaiskuvaa, mistä se vois johtuu… musta tuntuu, et se on niinku kymmenen asian iso pallo, joka on purkautunut noin ulos.”

Kyllä vain: kyseessä on Temptation ­Island Suomi -sarjan kahdeksas kausi. En tiedä miksi, mutta tässä kohtaa minulle valkeni, mistä sarjassa on kyse: rakkaudesta teoretisointina. Kuulostaa kummalliselta, tiedän.

Sanojen rakkaus ja teoria mainitseminenkin samassa lauseessa tuntuu väärältä – onhan edeltävässä kyse kuumista tunteista ja jälkimmäisessä viileästä järjestä. Minussa on kuitenkin herännyt epäilys siitä, että kun rakastamme, teoretisoimme.
 

Sanalla ”teoria” en nyt tarkoita tieteellisiä teorioita. Ajattelen pikemminkin tietoa psykologisessa merkityksessä: uskomuksia, jotka koskevat meistä riippumatonta todellisuutta, ja joita me muodostamme yhdistelemällä eri havaintoja toistensa syiksi ja seurauksiksi.

Teoria voi olla esimerkiksi uskomus siitä, että aurinko nousee huomenna, sillä se on noussut joka aamu tähänkin asti.

Kun teoria toimii, se kiinnittää meidät todellisuuteen: voimme luottaa siihen, että asiat ovat tulevaisuudessakin niin kuin ne ovat nyt. Teoriat ovat ikään kuin muodollisia sopimuksia maailman kanssa. Niiden avulla tunnemme todella olevamme olemassa.

Joskus kuitenkin sattuu niin, että teoria ei toimi. Kun niin tapahtuu asioiden kohdalla, jotka ovat meille enemmän tai vähemmän yhdentekeviä, korjaamme teoriaamme ja jatkamme elämäämme.

Mutta kun asia, johon uskomme hanakasti, jonka tiedämme todeksi; asia, jonka paikkansapitävyyteen koko elämämme nojaa, paljastuukin vääräksi, on kuin koko maailma olisi romahtanut, kuten Mattulla. Ajaudumme epäilyksen valtaan. Emme enää tiedä, onko mikään totta, mihin olemme uskoneet.

Ei liene sattumaa, että jokaisen TIS-jakson alussa kuultu litania alkaa sanalla ”luottamus” ja päättyy sanaan ”tulevaisuus.” Kuten teorioissa, myös rakkaudessa on pitkälti kyse luottamuksesta siihen, että asiat ovat jatkossakin niin kuin ne nyt ovat.

Luotamme siihen, että hän, jota kohtaan meillä on tunteita, tuntisi samoin meistä, nyt ja huomenna. Mutta toisin kuin huominen auringonnousu, tunteet ovat luonteeltaan huomattavan epäselviä.

Siksi ehkä Jape perustelee pettämistään sanomalla sen olevan ”kymmenen asian ison pallon” ulospurkautuma. Ei ole niin, etteikö hänen käytökselleen olisi löydettävissä syitä, on vain niin, että tunteina ne ovat sumea, monen asian koostama möykky.

Syy-seuraussuhteisiin – teorioihin – tunteet asettuvat huonosti. Siksi niitä on helppo epäillä, ja siksi rakas voi muuttua silmänräpäyksessä epäillyksi.
 

Tätä on Temptation Island Suomi: teoretisointia, syy-seuraussuhteiden kartoittamista, jota ajaa usko epäilystä seuraavaan totuuteen ja totuudesta seuraavaan oikeuteen. Tässä suhteessa sillä on yhtäläisyyksiä etsiväsarjojen kanssa.

Ilmeisin esimerkki tästä on kahden jakson välein nähtävä iltanuotio, jolloin parisuhteen osapuolet saavat nähdä videolta, mitä heidän rakkaansa on toisella saarella tehnyt. Katselutuokion jälkeen sarjan ”moraalinen kompassi” Sami Kuronen kuulustelee videon tapahtumista: mitä mietteitä siitä nousi, miltä videon tapahtuvat tuntuivat.

Iltanuotio muistuttaa vireeltään ajoittain esimerkiksi rikosdraamasarja Kovaa lakia. Kurosen karismaattisen ja ankaran tenttauksen pyrkimyksenä on saada kuulusteltava tunnustamaan, että jotain pahaa on tapahtunut. Tai vähintäänkin se, että tapahtuneesta on aiheutunut paha olo.

Aina tapahtumien ja tunteiden välisiä syy-seuraussuhteita ei voi päätellä päältä päin. Hyvänä esimerkkinä tästä voi ajatella miesten saarella Jennan ja Jessen välille kehkeytynyttä suhdetta. Melkeinpä joka bileissä nähtiin, kuinka kaksikko päätyi piiskaamaan, sitomaan ja pureskelemaan toisiaan.

Viimeisellä iltanuotiolla Kuronen kysyi Jennalta, mistä se johtui, että Jessen kanssa ”meno oli usein niin seksuaalisviritteistä.”

”En tiedä onko se kauhean seksuaalista”, Jenna vastasi, ”jos metrilakuilla läimätään perseelle.”

Siitä, että teot tuntuivat ulkopuolelta seksuaalisesti virittyneiltä, ei seuraa, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta heille. Jenna perusteli tapahtunutta sillä, että se oli ennemminkin sellaista leikkiä, jollaista hyvillä ystävillä on: jos se joltain tuntui, se tuntui kivalta, ei kiihottavalta.

Näyttäisi siltä, että oikeudesta ja totuudesta puhuttaessa päädytään aina jonkinlaisiin ristiriitaisuuksiin, jos halutaan puhua samalla myös tunteista. Siitä, että jotain on tapahtunut, ei voi päätellä, miltä se tuntuu, tai sitä, miltä sen pitäisi tuntua.

Temptation Islandin epäilyksen ilmapiiri perustuu kuitenkin olettamukseen, että tietyt teot ovat epäilyttäviä siksi, että ne eivät voi tuntua muulta kuin pahalta. Tähän sarjaa vastaan esitetty ideologiakritiikki usein puree: nuo epäilyttävät teothan ovat usein myös sellaisia, jotka eivät istu heteronormatiivisen monogamian muottiin.
 

Sarjaa voi moittia myös muin perustein. Kaikki millä pariskuntia sarjassa koetellaan, heijastelee periaatetta, jonka mukaan vain täydellinen läpinäkyvyys suhteen osapuolten välillä johtaa luottamukseen ja onneen. Kumppaniin ei voi siis luottaa, ellei tätä tunne täydellisesti. Tällaisen kaikkitietävyyden tavoittelu ei mielestäni voi johtaa lopulta kuin pettymykseen.

Se, että tuntemusten ja tosiasioiden välillä on kuilu, on nimittäin myös merkki siitä, että se, mitä voimme tietää, on rajallista. Tiedämme varmaksi, miltä meistä tuntuu; yhtäältä huominen auringonnousu tuntuu varmalta. Emme kuitenkaan voi tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu. Teoriamme ovat ”vain teorioita.”

Minulle lohdullisimpia tarinoita ­Temptation Islandissa ovat sellaiset, joissa rakastavaiset kykenevät hyväksymään tämän. Että tietomme on vajavaista, että katselemme toista ”kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta”.

Kuten enimmäisen korinttilaiskirjeen tunnetussa jakeessa kuullaan, sanat ovat parhaimmillaankin vain varjoja tunteista, olemme epätäydellisiä ja erehtyväisiä. Kaiken tämän ei tarvitse johtaa silmittömään täydellisyyden tavoitteluun ja epäilykseen. Voimme antaa epätäydellisyytemme anteeksi, itselle ja toiselle.

Näin päättyi Jennan ja Juuson tarina edellä mainitulla iltanuotiolla. ”En lähtenyt tänne kehittämään tunteita ketään kohtaan”, luki Jenna kirjeestään Juusolle, ”mutta niin siinä nyt tais käydä.”

Juuso, vaikka olikin hämillään, sanoi, että ”ei siun tarvitse pyytää anteeks, en mie oo siulle vihanen.” Kuronenkaan ei voinut olla hymyilemättä. ”Te ootte ihania”, hän lausui, kun pariskunta poistui nuotiolta yhdessä. 
 

Lue lisää

Essee: Kun on oikein ymmällään, maailma voi olla kauneimmillaan

 ”Kelatkaa!”, huudahtaa Madventuresin Tunna – länsimaalaiset tarvitsevat kiihkeästi selityksiä, mutta silloin oman näkökulman rajallisuus voi unohtua, Erik Ruotsalainen kirjoittaa. (3/2020)

Essee: Lapsuudessa sisäänsä imaissut kuvitteellinen maailma jättää ihon alle jotain pysyvää

Harry Potterit ovat olleet sukupolvikokemus, toisin kuin kirjallisuus tavallisesti on, Wilhelmiina Palonen kirjoittaa esseessään. (5/2020)