Essee
12.06.2020

Essee: Tiger King viihdyttää, mutta tahraa true crime -genren uhraamalla eläimet realityn alttarille

Teksti:
Nora Khelif
Kuvat:
Joel Levander

Olen tietoisesti vältellyt Tiger Kingin katsomista. En halunnut lisätä korona-ahdistusta eläinoikeusahdistuksella.

 

Sitten uteliaisuus tappoi kissan (epäonninen amerikkalainen sananlasku dokkaria ajatellen) ja katsoin sarjan yhdeltä istumalta.

Pausetin vain heittääkseni pizzan uuniin siinä kohtaa, kun myös Joe Exotic puuhaili eläintarhaansa pizzeriaa. Slice edessäni jatkoin katselua, kun Joen lättyjen ‘salainen aineisosa’ paljastettiin. En spoilaa, mutta olin kiitollinen lihattomasta pizzastani.

Kovan luokan epilogi puski päälle vasta sängyssä aamuyöstä. Ajatusten virta ei niinkään liittynyt syyllisiin ja syyttömiin, vaan värikkäisiin hahmoihin: Miten tiikerikasvattaja-guru Doc Antle näytti nuorena Black Sabbathin jäseneltä, miten valtiotieteen opinnoista päädytään Walmartin asemyyjäksi (ja siis miten siellä edes myydään aseita), entä lauloiko Joe Exotic sarjassa itse (hyvä ääni on usein antanut anteeksi paljon perseilyä, mm. R. Kelly, Morrisey, Michael Jackson).

Uhreihin ja rikoksiin liittymättömien ajatusten vuoksi aloin kyseenalaistaa sarjan kuulumista true crime -genreen, jonka alle se on suoratoistopalvelun kuvailutiedoissa määritelty.

Jos Trump-henkistä retoriikkaa tarjoileva misfits-hillbilly extravaganza Tiger King ei istu lajityyppiinsä, niin millainen genre sitten on true crime?
 

True crime -tutkijat ovat tulkinneet genren suosion pohjautuvan sen kykyyn muuttua välineeksi, joka todentaa aikamme sosiokulttuurisia kysymyksiä.

Jean Murley on määritellyt true crimen tositapahtumiin perustuvaksi tarinaksi, joka muovautuu kertojan näkökulman myötä. Mark Seltzerin mukaan true crime on faktaa, joka vaikuttaa rikosfiktiolta.

True crime on jo itsessään enemmän kuin yksi genre, ja siinä näkyy konventioiden eli vakiintuneitten kuvaustapojen moninaisuus. Se käsittää kirjoja, rikos-tietokirjallisuutta, faktapohjaista rikoskirjallisuutta, elokuvia sekä televisiota – viime aikoina myös dokumentteja ja podcasteja.

Genren juuret ovat kuitenkin printissä: 1550-luvun Englannissa rikoskirjallisuus liikkui edullisten pamflettien ja katutekstien muodossa. Balladeja kirjoitettiin tekijän näkökulmasta yrityksenä selvittää psykologisia motiiveja tekojen takana.

True crime -esseisti Thomas De Quincey julkaisi 1827 Blackwood's Magazinessa tekstin, jonka näkökulma oli rikollisen tai uhrin sijaan yhteiskunnan. Moderni true crime alkoi rakentua murhaoikeudenkäyntien pohjalta scottilaisen William Rougheadin kynästä.

Tutkivaote (investigator) vakiintui rikostarinoiden pääasialliseksi ainekseksi 1800-luvun Englannissa. Genre ulotti lonkeronsa myös Amerikkaan: alun perin lehdissä julkaistun salapoliisikirjallisuuden myötä Edgar Allan Poea voisi myös kutsua true crimen pioneeriksi.
 

Nykyisen tiedonjanomme alkulähteiltä virranneilla true crime -tarinoilla on tärkeää olla oikeat nimet, kasvot ja paikat. Vaadimme niin kovasti totta tarinan sijasta, vaikka totuus on aina myös jonkun tarina.

True crimen totuuden kaipuuta voi peilata myös Franz Kafkan teoksiin. Kafkaa sanotaan harvoin rikoskirjailijaksi, mutta hänen tunnetuin teoksensa Oikeusjuttu (1925) rakentuu kuin rikoskertomus. Kirjassa päähenkilöä syytetään ilman, että väitettyä rikosta paljastettaisiin hänelle tai lukijalle.

Kafkamainen kaiku kuuluu Joe Exoticin dialogissa: “This is my own little town. I’m the mayor, the prosecutor, the cop, and the executioner.” Tiger Kingissä maailman mielettömyys todentuu totalitäärisen koneiston kuvin kuten Kafkan Oikeusjutussa.

Kirjalliset tekniikat laajenivat 1960-luvun Amerikan rikostarinoissa. Populaarikulttuurin osalta true crime voidaan jäljittää ‘ensimmäiseen true crime -kirjaan', joka oli Truman Capoten In Cold Blood (1966). Se käänsi ensi kertaa rikostarinoiden näkökulman poliisista rikolliseen.

Amerikkalainen populaari true crime rakentuu vahvaan murhaajanarratiiviin Charles Mansonien ja Ted Bundyjen myötä. Suosittu genre on fragmentoitunut ilmiö, palasia voi keräillä Quentin Tarantinon elokuvista.
 

Vaikka Tiger King astelee genren saappaissa, jää jotain oleellista puuttumaan. Fokusoituminen rikokseen on kuitenkin true crimen keskeisin edellytys.

Sarjan tekijöiden perimmäinen tarkoitus oli avata sarjassa uhanalaisten kissaeläinten salakuljetusta, eläinoikeusrikoksia ja villieläinbisnestä. Potentiaalia olisi ollut tuottaa Blackfishin kaltainen dokumentti, joka sai SeaWorldin luopumaan miekkavalasnäytöksistä.

Ongelma onkin syvemmällä kuin genrevalinnassa, sillä sarja ei oikeastaan ole myöskään dokumentti. Rikosdokumentti jää ilmaan ilman varsinaista substanssia, kun se ei ole rikosten ja uhrien tarinassa kiinni.

Tiger King jättää huomiotta sen oikeat protagonistit, eksoottiset eläimet. Tiikerit, leijonat, liikerit, rengashäntämakit, käärmeet – 200 isoa kissaa sekä yli 50 muuta eläinlajia.

Voi toivoa, että eläinten olojen todellisuus herättää kriittisen mediakuluttajan, mutta pahimmillaan kansa voi vaatia “söpöyden ja seksikkyyden” nimissä lisää harvinaisia eläimiä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Eläintarhojen ja -puistojen lisäksi sarjassa nousevat esiin eksotiikkaorientoituneen villieläinalan ongelmalliset sivutuotteet, kuten lemmikkieläinbisnes sekä niitä hyödyntävä elokuva- ja viihdeteollisuus.

Elokuvateollisuuden tulisi herätä, sillä 2020-luvun elokuvat eivät tarvitse enää rekvisiitaksi eläviä villieläimiä.

Leijonakuningas (2019) osoittaa, että nykytekniikalla voi luoda realistisia tietokoneanimoituja eläimiä. Silti vuonna 2020 on tullut vielä yksi Dr. Dolittle lisää, jossa eläimiä hyödynnetään jälleen varsin turhaan.

Eksoottisten lajien suosio ulottuu myös arvostettuihin piireihin. David Lynchin What Did Jack Do:ssa nähtiin apina (ilmeisesti kyseessä sama “näyttelijä” kuin Frendeissä), ja eksoottisia lemmikkieläimiä on pitänyt moni Salvador Dalista aina Michael Jacksoniin asti.
 

Absurdilla henkilögallerialla laukkaavan Tiger Kingin osaksi tuntuu jäävän tosi-tv. Sarjan ohjaajat esimerkiksi maksoivat haastatteluista tosi-tv-formaattien tyylin mukaisesti.

Rikollisen mielen psykologiaa tai villieläinbisnesvyyhdin selvittämistä Tiger King ei tarjoa, puhumattakaan oikeudesta uhreille. Ehkä sarja ei yritäkään olla muuta kuin rehellisesti leopardikuosinen fiktio.

Tiger Kingin henkilöt ovat kuin camp-henkisiä ja hauskoja John Watersin hahmoja. Eläinkuosit ja omaperäiset yksilöt ovat olennaisia maamerkkejä ohjaajan teosten visuaalisella kartastolla. Waters ammentaakin hahmonsa “Trashtown” Baltimoren katutyyleistä.

Huonon maun kuvaaminen tarkkanäköisenä ja yhteiskuntakriittisenä elokuvataiteena on kuitenkin täysin eri sfääreissä kuin shokeeraavaa otosta metsästävä reality-sekoilu, joka päättyy vielä kömpelösti irralliseen “missä he ovat nyt” -jälleennäkemisjaksoon.

Tiger King on sisimmältään reality. Sarjassa on ainainen kiire taltioida kaikki erikoinen mitä tapahtuu, mitä alleviivataan hokemalla repliikkiä ‘roll the camera’.

Tositelevision kilpailuformaattien playback-henkisesti myös selviää, että Joe Exotic ei laulanut itse (tämä olisi pitänyt ehkä jo tajuta kohtauksessa, jossa Joe esiintyi hautajaisissa).
 

Gonzojournalistisesta spektaakkelihakuisuudesta on tässä yhteydessä vain haittaa, vaikka Tiger Kingin toisessa jaksossa vilahtavan Tiger Timesin lööpit saavatkin kieltämättä ikävöimään aikaa, jolloin luin Alibia mummon kanssa mökillä.

Ehkä genren säännöllisesti uusiutuvaan luonteeseen kuuluu nykyaikana sosiaalisen median, kohulehdistön ja tosi-tv:n värjäämä performanssi. Murhaa ja rikosta esitetään ja muotoillaan muuntuvin ilmaisukeinoin.

True crime -genren vahvuus onkin reagoida useisiin sosiaalisiin muutoksiin luomalla nahkansa uudelleen.
 

Eikö Tiger King voi sitten olla vaan koukuttava reality? Voi, mutta sen ei pitäisi.

Sarjan toiminnan voi käsitteellistää valkopesun kaltaisella termillä glitterpesu (tiikerikuvioinen), jossa show’lla oikeutetaan eläinten kaltoin kohtelun jatkumoa. Sarja lopulta syyllistyy samaan, mitä se alunperin tarkoitti kitkeä.

Jos Tiger King haluaisi olla toimivaa true crimea, sen olisi lakattava olemasta itsessään se laiton kukkotappelu, jossa tragediaa (villieläinbisnestä) skandalisoidaan ainoastaan kansan huvitukseksi.

Maratonin jälkeen on shokeeraavaa tajuta, kuinka "heitteille" sarja jättää eläimet: taustakulissiksi, joiden varjolla tehdään sensaatiota. Parhaimmillaan sarja on realitysaippuana, joka rakentuu kreisien henkilöiden ja toimivien kliseiden varaan.

Pahoin pelkään, että ainoa tapa selviytyä Tiger King -darrasta on (tajuta itse) edistää eläinten oikeuksia, boikotoida elävien uhanalaisten eksoottisten eläinten riistokulttuuria ruuduilla ja lemmikkeinä kotisohvilla, syödä lihatonta pizzaa, sanoa ei huumeille ja katsoa ehkä pari John Watersin elokuvaa sekä kuunnella itse laulavia countrymuusikoita ja totutella varovasti taas omiin eläinkuosisiin kirppislöytöihinsä.
 

Lue lisää

Essee: Huono maku on suhteellista, mutta milleniumin törkyviihde osoittaa, että tabuilla leikkiminen ei ole yhtä häilyväistä

Lyhyt oppimäärä vuosituhannen vaihteen rellestys-realitysta. (5/2019)

Televisio tuli kylään

Vuoden 1984 lokakuusta lähtien Turun ylioppilaskylän ja yo-talojen asukkaat kerääntyivät tiistai-iltaisin television äärelle. Silloin ruudun valtasi opiskelijoiden oma kaapelitelevisio, jossa saattoi viikosta riippuen nähdä muun muassa Ylen tulevan uutisankkurin, itse tuotetun lännenelokuvan, kunnianhimoista kulttuurijournalismia tai Pekka Siitoimen.(3/2016)