Kulttuuri
19.12.2019

Fiktio: Kosketusta vailla

Teksti & Kuvat:
Hilla Tilpuri

Lauantai-illat Dynamossa ovat samanlaisia kuin ennenkin.

Ilmainen sisäänpääsy ennen keskiyötä. Sen jälkeen tulleet ovat jo hyvässä kuosissa. Takki päällä liidän narikan ohi. Alakerran vessoissa on käytetty erityisen voimakashajuista puhdistusainetta. Kengät liimautuvat tahmeaan puulattiaan ja sen voi melkein kuulla musiikin läpi, kun kengänpohja irtoaa lattiasta. 

Ennen join lonkeroa, tänään tilaan kossuvichyn limeviipaleella ja ekstrajäillä. Välttelen ylimääräistä sokeria. Yritän olla vastuullinen.

Kyllä se siitä. Kyllä sinäkin joku päivä vielä löydät jonkun, he sanovat. Kuuntelen vieressäni olevaa seuruetta. Yksi heistä on tullut säätönsä ghostaamaksi. Kyllä se siitä. Niin ystäväni minullekin aina sanoivat.

Nykyään on minun vuoroni sanoa kyllä se siitä, kun ystävilläni on parisuhdeongelmia. 

Nyt lohdutan Heidiä. Heidi jätti jälleen kerran poikaystävänsä Oskarin, koska Oskari ei edelleenkään osaa huomioida tarpeeksi Heidiä. 

Näemme Heidin kanssa ainoastaan silloin, kun heillä on riitaa Oskarin kanssa. Heidin mukaan Oskari laiminlyö häntä. Heidi ei osaa olla yksin, ja aina silloin kun hän jää yksin, minä olen taas olemassa hänelle. Minä taas näen häntä, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi. 

En osaa vieläkään sanoa Heidille muuta kuin kyllä se siitä. Nyökkäilen ja esitän ymmärtäväni, miltä Heidistä tuntuu. Tarjoan Heidille nenäliinaa, jotta hän saisi pyyhittyä kyynelensä. Juuri silloin Oskari ilmestyy Heidin taakse. He siirtyvät syrjään juttelemaan ja minä jään yksin. 

Vastapäisessä pöydässä istuu vaalea mies, jonka hiukset näyttävät juuri leikatuilta. Hänellä on päällään vartaloa myötäilevä harmaa poolopaita. Se häiritsee minua. Hän istuu leveästi haarat auki ja tarkkailee omahyväisenä naisia. Yritän muistella, olenko nähnyt hänet aiemmin jossain. Kenties Tinderissä?

Mies huomaa, että katson häntä. Hän kääntää katseensa pois minusta ja hymyilee tyytyväisenä. Minä loukkaannun ajatuksesta, että olen nostanut hänen itsetuntoaan. 

Heidi ja Oskari palaavat pöytään jallushottien kanssa. He ovat ilmeisesti sopineet. Olen samaan aikaan iloinen ja kateellinen. Iloinen siitä, että he ovat taas yhdessä. Kateellinen siitä, että he ovat taas yhdessä. Vedän jallun kurkustani alas. Nykyään taidan juoda enää vitutukseen.

”Mennään tanssimaan!”, Heidi huutaa ja vetää minut hänen ja Oskarin mukaan tanssilattialle. Yritän vastustella turhaan.

Heilun ujosti edes takaisin Heidin ja Oskarin välissä, kunnes he alkavat tunkea kieliä toistensa kurkusta alas kuin monnit. Me kaikki tiedetään jo, että olette yhdessä. Koko maailma tietää, että olette onnellisesti yhdessä, jos Instagramiin on uskomista!

Ja minä tiedän, että parisuhdeonnenne on vain ja ainoastaan kulissia, sillä minä olen se, joka aina joutuu kuuntelemaan Heidin valitusta. Poistun tuohtuneena tanssilattialta ja haen itselleni toisen shotin. 

Palaan tanssilattialle ja nostan kädet ilmaan. Alan taas heilua. Musiikki on tänään outoa, en osaa liikkua sen tahdissa. Ihan sama. Tunnen, kuinka epätoivoisesti huomiota kaipaavat alkavat kerääntyä ympärilleni ja vuorotellen tanssivat kiinni kyljessäni yrittäen ottaa kontaktia. Katson lattiaa. 

Tuijotan valojen vaihtuvia värejä. Suljen silmät. Jos katto romahtaisi, tähän olisi hyvä kuolla. Minua ei kiinnosta tänään. 

Kun avaan silmät, poolopaitainen mies on edessäni ja tuijottaa minua. Tällä kertaa hän ei käännä katsettaan pois. Tanssimme ja tuijotamme toisiamme. Yllättäen hän ei vaikutakaan omahyväiseltä. Hän on itse asiassa aika suloinen.

Hän tulee lähemmäksi ja ottaa lantioistani kiinni. Tunnen kehoni kihelmöivän ja lämpimien aaltojen vierivän lävitse. Miten toisen ihmisen kosketus voi tuntua tältä?

Valomerkki. ”Missä päin sää asut?” poolopaitainen mies kysyy minulta. 

”Tuossa Tuomiokirkon lähellä Hämeenkadulla, entä sä?” vastaan. 

”Martissa” hän vastaa takaisin kysymykseeni ja jatkaa ”Voink mä saattaa sut kotiin?”. 

”Joo” vastaan ja samalla hetkellä tiedän hänestä edes jotain. 

Hän puhuu turkua. Ehkä hän on aina asunut täällä. Haen takkini nurkasta, jonne olin sen piilottanut ja poistumme Dynamosta. Näytän hänelle tien luokseni. 

”Mikä sun nimi on?” kysyn pääkirjaston vanhan puolen kohdalla. ”Aatu” hän vastaa. ”Kiva nimi” totean, eikä hän kysy nimeäni, enkä minä sitä kerro ellei sitä kysytä. 

Kävelemme taas hetken aikaa hiljaa sanomatta sanaakaan. 

”Mitä sä teet?” kysyn Aatulta. 

”Mä oon pankis töis, valmistuin viime vuon tradenomiks” Aatu selittää, eikä vieläkään kysy minulta mitään. 

Saavumme taloni kohdalle. ”Haluatko sä tulla mun luokse?” kysyn. 

”Mä haluaisin tul, mut en mä voi” Aatu vastaa. 

”Okei, no miks sä tulit saattaa mua?” kysyn hieman jo kettuuntuneena. 

”Sä et näytä yhtään siltä, millainen sä oot” Aatu sanoo yllättäen. 

”Miltä mä näytän?” kysyn. 

”No en mää tie” Aatu vastaa ja menee vaikeaksi. 

”Millainen mä oon?” tivaan Aatulta. 

”Sori mun ei ois pitäny tulla saattaa sua, mut mä muutenki seurustelen…”

”MITÄ VITTUA?!” huudan. 

”Sori…” Aatu pyytelee anteeksi. 

Pudistelen päätäni ja ryntään suunniltani rappukäytävään. Aatu lähtee kävelemään pois. Kiehun raivosta. Avaan oven ja huudan hänen peräänsä ”Vittu te miehet ootte just tollaisia sikoja!”.
 

Eteisessä potkin kengät pois jalasta. Olenko se vain minä vai onko asuntoni aina pyörinyt tällä tavalla? Miehet ovat joka tapauksessa sikoja!

Jossain määrin olisin halunnut, että Aatu tulee kanssani ylös asuntoon. Hän olisi voinut olla sika minun kanssani. En olisi kertonut kenellekään. 

En vain ymmärrä, miksi hänen piti antaa minun ymmärtää jotain, mitä hän ei tarkoittanut. Hän oli selkeästi kiinnostunut minusta. Vaikka olenhan minä jo tottunut olemaan se ihan kiva, ihan hauska, mutta, mutta, mutta.

Ihan niin kuin minä voisin olla kenenkään silmissä erityinen. Minä helvetti vieköön. Haluaisin vain seksiä! Edes seksiä! Minä tarvitsen seksiä! 

Alan etsiä klitorisstimulaattoriani, baea. Missä ihmeessä se on? Ei täältä läävästä löydy mitään ja ehkä oli muutenkin ihan hyvä, ettei Aatu tullut luokseni. Eihän tänne vieraita kehtaa tuoda.

Enkä minä mitään aatuja tarvitse. Omistan lääketieteellisestä silikonista valmistetun vibraattorin, joka maksoi melkein kuukauden opintotuen verran.

Kukapa ei maksaisi orgasmitakuusta enemmän. Olisiko Aatu muka voinut taata orgasmin? 

Tässä se on! Riisun itseni alastomaksi ja laitan Pornhubista pyörimään videon, jossa on Aatun näköinen pornotähti. Asetun makuulle karvamatolle. Lisään värinätasoa, olen jo aivan märkä. Laukean ihan pian. Lisään vielä vähän värinää. Melkein siellä! 

Värinä hidastuu, akku loppuu. 

Luovutan. 

Olen loppu tähän elämään.
 

Joku rimputtaa ovikelloa. Helvetti, että päähän sattuu. Hieron rähmät pois silmistäni. Missä olen? Kotona. Minun kotona. Ovikello soi ja puen nopeasti päälle. UPS-lähetti. Mittatilaus­työnä tilaamani vartalotyyny on vihdoin saapunut.

Se on pitkä U:n muotoinen pötkylä, jonka voin kääriä itseni ympärille. Sen kanssa pitäisi tuntea olevansa turvassa. Kuittaan paketin vastaanotetuksi ja kiitän lähettiä. 

Keitän kahvia ja eilisen tapahtumat vilahtavat mielessäni. Mitä helvettiä tuli taas tehtyä? Miksi en voi vain olla coolisti? Ylireagoinko kun huusin Aatulle? Toisaalta hän ansaitsi sen… Mitä hän edes tarkoitti sillä, etten ole sellainen miltä näytän. Miltä minä näytän? 

Tuijotan peilikuvaani enkä voi olla vihaamatta kehoani. Vihaan turvonnutta naamaani, johon eiliset meikit ovat levinneet. Vihaan turvonnutta vatsaani, joka näyttäisi kasvavan joka ikinen kerta kun katson itseäni peilistä. Miksi en pidä itsestäni huolta? Allitkin hölskyvät tällä tavalla. Ihoni on karhea, kuivunut ja hilseilevä. 

Tietenkin minun kaltaiseni ihminen on yksin. Kuka helvetti voisi rakastaa tällaista ihmistä? Pitäisikö minun etsiä Aatun yhteystiedot ja pyytää anteeksi? Ei. Ei pitäisi. En minä ollut todellisuudessa niin paha… Ehkä hieman nolo… Olisi kyllä nolompaa pyytää vielä anteeksi. Parempi antaa olla… Vaikuttaisin vain hullummalta.

Selaan seuralaispalvelusivustoja. Haluan niin kipeästi tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kosketetuksi, jotta voisin tuntea itseni edes hetken aikaa ihmiseksi. 

Mutta ei minulla olisi kuitenkaan varaa pitää yllä sellaista suhdetta. Joutuisin vararikkoon ja pikavippikierteeseen. Jäisin koukkuun tunteeseen ja tarvitsisin enemmän ja enemmän kosketusta. Kovempia otteita. Eikä sitä pidettäisi aitona…

Mutta toisen ihmisen kosketus olisi silti todellinen. Mitä väliä sillä on, vaikka joku hetken aikaa teeskentelisi välittävänsä minusta. 

Korkkaan paketin, johon tyyny on tungettu. Se on valtavan kokoinen ja haisee kiinalaiselle myrkkytehtaalle, mutta se on parasta, mitä voin saada. Nyt on jotain, mihin käpertyä. 

Tiedän olevani epätoivoinen. Käärin tyynyn ympärilleni niskan taakse, haarojen väliin ja kainaloon. Puristan tyynyä tiukemmin ja hetken aikaa minä tosiaan tunnen oloni turvallisemmaksi. Kyllä se siitä.