Kulttuuri
07.10.2013

Ikuinen 90-luku

LEVY. Käsi ylös kuka ei tiennyt, että kitaravetoisen indierockin piirissä 90-luku on jo pitkään ollut se uusi musta, uusi 80-luku. Saattaahan toki olla, että uusvanhan eturintaman mielenkiinto on jo kohdistunut uusiin vuosikymmeniin. Lähimenneisyyttään pakonomaisesti penkovassa populaarimusiikissa tyylien kierrätyssykli kun tuntuu jatkuvasti vain kiihtyvän.

Silti korville räjähtävät fuzz- ja feedback-soundit ovat viime vuosien aikana vahvistaneet asemaansa indierockin tyylikirjossa. Yuckin vuonna 2011 ilmestynyt debyytti oli hyvä esimerkki yhtyeestä, joka lainasi häpeilemättä vuosituhannen lopusta. Ansaitusti kehuja saanut albumi oli aikansa lapsi myös siinä mielessä, että ajallisten rajojen hämärtämisen lisäksi se hämmensi myös maantieteellisesti: brittiyhtye oli harvoin kuulostanut yhtä amerikkalaiselta.

Kakkosalbumillaan Glow & Behold Yuck ei ole karistanut 90-lukua soinnistaan. Sen sijaan se on liikkunut lähemmäs Teenage Fanclubin ja muiden maamiestensä kevyempää melodisuutta. Debyytillä innostaneet Dinosaur Jr. -tyyliset kitaravallit ovat puolestaan antaneet tilaa muun muassa puhaltimille, joita kuullaan useammalla kappaleella.

Avausraita Sunrise in Maple Shade ja seesteinen Somewhere onnistuvat jopa yllättämään ennakkoluuloisen kuulijan. Myös Daniel Blumbergin lähdettyä solistivastuun ottanut kitaristi Max Bloom suoriutuu tehtävästään kunnialla. Toisaalta tyyliuskollisesti kaiulla puuroutetusta laulusta on lopulta vaikea sanoa kuka laulaa, ja mitä. Olisiko jo aika siirtyä seuraavalle vuosikymmenelle?

Tuomo Yrttiaho

Yuck

Glow & Behold

Fat Possum, 2013