Kulttuuri
02.04.2009

Italoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa

Italo disco, tai lyhyemmin italo, huuhtoutui 2000-luvun kasaribuumin myötä suomalaisten hipstereiden tietoisuuteen. Useimpien ensikosketus tapahtui huvittavien ja über-kasarityylisten YouTube-videoiden kautta. Mutta onko uudelleen löydetystä italosta muuksikin kuin nuorten "suunnannäyttäjien" hassunhauskaksi naurunaiheeksi?

"Italo on parasta elektronista musiikkia", Suomen Moroderien Kimmo Rapatti vakuuttaa.
"En mä usko, että tosi-dj:t ja italofanit sitä koskaan hylkäisi."
Rapatti muodostaa yhdessä Jussi Mäen kanssa dj-duon, joka on järjestänyt italoiltoja vuodesta 2004 alkaen. Kaksikon omat kosketukset musagenreen sijoittuvat mielenkiintoisesti eri aikakausille: alusta alkaen sitä digannut Rapatti aka Mono Junk on Suomen teknoskenen legendoja. Hän pyörittää Dum Recordsia ja julkaisi B-Rock-nimellä Suomen ensimmäisen teknolevyn.
Mäki taas löysi italon vasta myöhäisherännäisenä.
"Mä olin aluksi pitkin hampain, että mitä helvetin paskaa tämä on", Mäki tunnustaa.
"Innostus tuli sitten Kimmon järkkäämien bileiden myötä."

Italoksi kutsutaan 80-luvulla Euroopassa ja erityisesti Italiassa tuotettua elektronista musiikkia, jossa käytettiin lähinnä syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Tunnetuimmat Suomeen kantautuneet popimmat italon edustajat lienevät "Vamos a la playa" -kesäsuosikista tuttu Righeira sekä auliisti avujaan esitellyt Sabrina Salerno.
Italon 2000-luvun herääminen tapahtui nettiradioiden ja YouTuben kautta. Huomiota kiinnittivät tahattoman camp-henkiset italovideot, jotka vetävät huvittavuudessaan helposti vertoja kotoisen Bogart Co:n tai itävaltalaisen Falcon ylilyödyille tuotoksille.
"Musta jotkut niistä italovideoista on oikeasti hienoja," Rapatti kertoo, mutta myöntää:
"No joo, joku Koto pomppimassa koskettimien takana judoasu päällä, onhan se aika huvittavaa. Ja onhan se aina riemastuttavaa, kun soitetaan musiikkia syntikoiden takana kuolemanvakavina, meikit naamalla, vaikka johdot ei olekaan kiinni soittimissa."

Kömpelösti audiovisuaalisissa lastenkengissä tallustelevia videoita katsellessa voi kuitenkin huomata pitävänsä musiikista. Naureskelu ironisen välimatkan päästä voi johtaa ihan oikeaan arvostukseen.
"Silloin kun aloin kuunnella aikuisrockbändi Journeytä, niin se oli läpällä", kaksikon vieraaksi saapunut Imatran Voiman Jaakko Kestilä selventää esimerkillä.
"Kelasin, että ne tyypit on niin New Jerseystä kotoisin. Jossain vaiheessa se sitten vaan klikkasi. Jumalauta, Journeyhän on hienointa ikinä!"
Italon huvittavuutta lisää usein se, ettei useimpien italoartistien äidinkieli ollut lähelläkään englantia, joka oli pääasiallinen laulukieli. Tuloksena oli välillä vahvalla murteella tulkittuja lähes päättömiä lyriikoita.
"Esimerkiksi Dario Dell'Aere ei ole perinteisessä mielessä hyvä laulaja – periaatteessa koko ajan epävireessä", Kestilä kertoo.
"Mutta se vetää ihan hirveällä fiiliksellä."
Kökön laulun ja visuaalinen ilmeen taakse piiloutuu laaja kenttä musiikillista osaamista. Useat italotuottajat olivat klassisesti koulutettuja, aidosti taitavia muusikkoja.
"Se kuuluu niissä biiseissä; ne on tosi hyvin rakennettuja", Kestilä selventää.
"Kappaleiden sovitukset ovat myös ihan älyttömiä", Rapatti komppaa, "ne rumpufillit on mietitty viimeisen päälle, että milloin tulee kappaleen A- ja B-osa."
Italon merkityksestä kertoo myös se, että se toimi inspiraationa Chicagon houselle, jota pidetään koneilla soitetun klubimusiikin alkukehtona.
"Chicago housen kasvamiselle elintärkeä radio WBMX soitti aluksi tosi paljon italobiisejä", Kestilä kertoo.
"Ensimmäisissä chicago house -biiseissäkin on sama italobassolinja ja tavallaan italovokaalit, jotka vaan musta mimmi laulaa. Kyllä se on ollut selkeä inspiraatio."

Teksti: Petri Rauriainen
Kuva: Antti Hiljá

Turun ylioppilaslehti 7/2009 (3.4.)