Kulttuuri
09.04.2014

Ja suurin niistä on rakkaus

"Sananjalkaa katsoessani olin ajatellut haluavani isona valokuvaajaksi, koska kamera voisi pysäyttää ajan ja säilöä sen, mikä muuten unohtuisi tai lakkaisi olemasta."

Venla Hiidensalon toinen teos Karhunpesä on sukuromaani, jonka juuret ovat kirjailijan oman suvun tarinassa. Se on leikkaus läpi Suomen historian sukupolvien päähän aina tähän päivään asti. Se on kertomus ajan säilömisestä.

Valokuvaaja Matalena palaa mummunsa kuolinvuoteelle Etelä-Amerikan levottomuuksien keskeltä. Kuolemaa tekevän Alman viimeinen pyyntö tyttärentyttärelleen on etsiä isä. Alkaa menneisyyden kivulias penkominen, kun Matalena yrittää päästä isoisoisänsä, punikkikomentaja Voiton jäljille. Kauas menneeseen palaaminen vie Matalenan sukunsa vaiettujen kertomusten äärelle, ja myös omat kipeät muistot avautuvat.

Teoksen eri aikakerrostumat ovat kertomuksen ydin. Kohtalot aikojen takaa kertautuvat eri ajoissa tehden kudelman, joka ulottuu aina nykyhetkeen. Kerronnan tasot vaihtelevat vaivattomasti, ja menneisyyden haamut piirtyvät hengähdyksinä esiin myös nykyhetkessä.

Välillä kuitenkin kieli kompastelee kömpelyyteensä ja tekee juuri nykyhetken dialogeista kankeita. Menneisyyden hahmot on rakennettu taidokkaasti, mutta itse kehyskertomus Matalenasta tuntuu vielä hiomattomalta.

Hiidensalo sisällyttää perheväkivallan lamaannuttavat tunteet, sodan traumojen haavat ja isän menettämisen tuskan sujuvasti yhteen tarinaan. Karhunpesä kertoo kuolemasta, vaikenemisesta, äiti–tytärsuhteista, väkivallasta, juurista ja… listaa voisi jatkaa vielä muutaman rivin.

Ennen kaikkea Karhunpesä on kuitenkin kuvaus rakkaudesta, sen moninaisuudesta ja sietämättömyydestä, rikkirepivyydestä ja ehjäksi tekevästä voimasta.

"Ilmari nosti katseensa.

– Kato nyt itseäsi. Tällä tavalla konfliktit aina alkavat. Ja rakkaus."

Noora Lehtimäki

Venla Hiidensalo: Karhunpesä.

Otava, 2014. 480 s.