Kulttuuri
13.11.2013

Jalat maassa, pää pilvissä

Mikä erottaa Jonathan Wilsonin muista amerikkalaisista nykylaulaja-lauluntekijöistä?

Ensiksikin, Wilsonin vuonna 2011 ilmestynyt hieno soolodebyytti Gentle Spirit nostettiin useassa yhteydessä vuoden albumitapausten joukkoon. Levy yhdisti kunnianhimoisesti länsirannikon huuruperintöä ja mystiikkaa periamerikkalaisen popmusiikin aurinkoiseen perinteeseen.

Toiseksi, Wilsonin tuttavapiiri näyttää kuhisevan arvostettuja muusikkoja, jotka tulevat ilmeisen mielellään soittamaan hänen albumeilleen. Uudella Fanfare-albumilla mukana ovat muun muassa konkarit Graham Nash, David Crosby ja Jackson Browne.

Vierailijat vihjaavat paljon Fanfaren ääni- ja mielenmaisemasta. Albumin avaava nimibiisi toimii porttina maailmaan, jossa jalat ovat tiukasti maassa, mutta pää pilvissä. Wilsonin tulkinta juurevasta psykedeliarockista ei jää silti vanhan kierrättämiseksi. Se pursuaa ideoita, jotka purkautuvat siellä täällä kiehtovina puhallin- ja jousisovituksina, kosketinkuvioina ja kitarasooloina. Stemmat kulkevat kuin Eaglesilla tai muilla LA-skenen laululinnuilla, ja Wilsonin itse tuottama albumi soi miellyttävän pehmeästi.

Mietiskelevä ja raukea albumi terävöityy aika ajoin juuri sen verran, ettei kuuntelijan huomio herpaannu. Future Vision tekee sen kuudessa minuutissaan useamman kerran. Mainio Love to Love on puolestaan kuin The Jayhawksia popeimmillaan.

Kolmanneksi Wilsonin erottaa useimmista kollegoistaan se, että kahden näin hienon albumin jälkeen on edelleen vaikea sanoa, mihin vie hänen seuraava askeleensa.

Tuomo Yrttiaho

Jonathan Wilson - Fanfare

Bella Union, 2013